RolloMixed - pohjoisen talvikiipeilystä

Randonnee -39C

2012-02-08T10:54:00.004+02:00

Kelihän on tunnetusti aina huono sisätilojen suojasta arvioiden. Aina kun periaatteessa on sitä mieltä, että nyt kyllä sataa paljon vettä, tuulee sikana tai on liian kylmä - niin aika useasti saa myös todeta olevansa väärässä, kunhan vaan päättää lähteä. Lähtemättä jättäminenhän nyt onkin pääasiallisesti aina huono valinta, paitsi silloin kun sen on oikea valinta.

Suksien kanssa lähtö liki neljänkympin pakkaseen oli nyt kuitenkin ihan oikea valinta, ja ylämäessä ei mulla ainakaan ole ikinä kylmä tullut. Koska ei myöskään tuullut, ainut mistä saattoi jotain päätellä pakkasen suhteen oli keuhkoputkien rohina ja kytkimen jäätyminen. Todella kylmässä kelissä skinnaaminen oli tavallaan myös hyvä muistutus käsien verenkierron ja niiden lämpimyyden suhteesta: käsillä on lämmin, kun ruho on lämmin. Hiihdin vuorettomalla sormikkaalla ilman mitään ongelmia, ja sama homma se on kiipeilyssäkin - pitäisi vaan muistaa kunnolla saada itsensä lämpimäksi ennen jokaista köyteen sitomista. Mikään mega-down-mitten-räpylä ei auta käsien jäätymistä, jos kroppa on tyhjäkäynnillä aloittaessa.

Pyhän Isokuru on kai Pallaksen Pyhäkurun kanssa niitä Suomen harvoja offareita, joilla nyt oikeesti tekee yhtään mitään. Mutta onhan ne oikeesti silti vähän minigolfia - vaikka en oo Pyhäkurussa kahdeksaan vuoteen käynytkään, niin tuskin se kuitenkaan on viime näkemästä yhtään kasvanut. Ylämäkeen menemisestä saa melkein enemmän kicksejä kuin alaspäin tulemisesta, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä etteikö se olis kokonaisuudessaan tosi siistiä mun mielestä. Paljon vähemmän mielekkääksi ja kokoajan kyseenalaisemmaksi mä koen sen miljoonainvestointeja vaativan lanatun rinteen laskemisen, jossa on nykyään jotenkin ihmeellinen maku: miksi ihmeessä pitää kaataa hehtaarikaupalla mettää, rakentaa helikoptereilla hissilinjoja ja perustaa osakeyhtiöitä, jotta ihmiset saadaan suksille? Tuntuu vaan niin overkilliltä kun miettii sitä, että tuhatkertaisesti parempaa urheilua ja actionia saa sillä, että hommaa perusrandosetin ja suurinpiirtein pysyy niillä pystyssä. Tää nyt on ehkä vähän kyseenalainen argumentti, mutta raahasin sinne Isoon kuruun yhden aloittelijan jolla oli tellut jalassa kolmatta tai neljättä päivää ikinä, ja paljon kivempaa sillä mun arvion mukaan oli kuin edellisenä päivänä rinteessä. Tai ainakaan sen varpaat ei olleet jäässä.

Okei, tiedän kyllä että jokaikisen laskijan taidot on alunperin hissillä hankittu, mutta oon kyllä tosi iloinen siitä, että niin moni tajuaa nykyään lähteä sieltä hissijonosta pois. Se nyt vaan on kokemuksellisella tasolla sama, jos vertaisi taskulämmintä kakkoskaljaa siihen, että olet jossain etelä-Euroopan kuumassa iltapäiväauringossa, terassin aurinkovarjon suojissa, ja saat eteesi jotain helvetin laadukasta ja kylmää pinot grigiota.

Pasmatusta hanskoista

2012-02-02T13:15:00.003+02:00

Kun etelä-Suomessa on hyvä jääkiipeilykeli, niin täällä päin ei tarvitse enää paljoa harrastaa. Koron parkkiksella mittari oli lauantaina yli kolmessakympissä, ja alaspäin kävellessä lämpötila tuntui tippuvan edelleen. Vaikka meillä oli täydet räkit repussa, tiesin kyllä ettei kukaan liidaa tänään metriäkään, vaan kaikki tyytynevät yläköyden ja pullansyönnin laihaan lohtuun. Oikeastaan tiesin myös sen, että toisin kuin kaikkina aiempina viikonloppuina, en kiipeäisi kelin takia enää toista päivää huomenna.

Leudon alkukauden ja kasvishuonepelon jälkeen tällaisista Siperian tuulista pitäisi kai olla ihan tyytyväinen, mutta miksi musta tuntuu aina siltä että nää pakastinlämpötilat tulee juuri silloin, kun mulla olisi joku kunnon reitti kiikarissa? Sanokaa nynnyksi tai vaikka vanhaksikin, mutta mä meen tosi hapoille hänkeillä reiteillä jos on yli 25 astetta pakkasta. Sitäpaitsi oon aika varma siitä, etten saa ketään roikkuständiin varmistamaan tunniksi jos varpaat on jäässä jo autossa. En ainakaan kotopuolesta, täällä taitaa olla jo liikaa kokemuksen tuomaa ennakko-asennoitumista, mutta ainahan sitä voi jonkun aloittelijan yrittää harhauttaa mukaan.

Eipä siinä, kovat pakkaset on mahdollistaneet pitkästä aikaa muidenkin asioiden kuin kiipeilyn miettimisen. Oonkin ansioituneesti kuluttanut aikaa miettien hanskaratkaisuja, koska ainakin ne Thermot joita oon tänä vuonna hankkinut on olleet jotenkin kehnommalla leikkauksella kuin aiempina vuosina. Kalliimmat kiipeilyhanskat ovat myös alkaneet vedota seksikkäämpien grafiikkojensa ja ylitsevuotavien teknisten ominaisuuksiensa ansiosta, ja oonkin yrittänyt nähdä niitä rahanarvoisina hankintoina.

Mulla on paksuina hanskoina yhdet BD:n Punisherit, joilla on nyt noin 70+ päivää takana. Se on aika laajalti tykätty kylmän kelin jääkiipeilyhanska täälläpäin, ja oon itse käyttänyt sitä etenkin varmistushanskana ja satunnaisesti kiivetessä jotain iisimpää. Istuvuuteensa ja käytettävyyteensä nähden se on mun mielestä valtavan lämmin, ja se on paksuin hanska mitä oon käyttänyt edellisellä ja nykyisellä kaudella. Miinuspuolena täytyy todeta, että koska käytän sitä lähtökohtaisesti väärään tarkoitukseen eli varmistamiseen ja laskeutumiseen, niin kämmenpuoli on ottanut itseensä aika rajusti osumaa - se kun on kiipeilyyn tarkoitetussa hanskassa luonnollisesti aika ohut, jotta sillä on hyvä tatsi hakkuun. Asian voisi korjata myös vaihtamalla laskeutumistekniikkaa, mutta jos hanskalla vajaat sata päivää vetää niin kyllä se mun mielestä ihan hintansa väärti on. Uudet on sisäänajossa parhaillaan, ja onneksi löytyi lopultakin ne vähän sliikimmän väriset eli ne limenvihreet.

Punishereilla sujuu näinkin mallikkaasti laskeutuminen.

... ja varmistaminen.

Toinen räpylä mitä näkyy paljon laatupapereille painettujen ylihintaisten julkaisujen sivuilla on BD:n Arc, jonka kertaalleen oon jo tuominnut omaan käteeni liian paksuksi ja muovisen tuntuiseksi, mutta muutin mieleni taas kerran kun vedin käteen jo muotoutuneen parin. Ensimmäinen kokemus Arcista nimittäin oli jokunen vuosi sitten kutakuinkin seuraavanlaisilla parametreillä: -25 astetta pakkasta, Ruskea virta ja S-koon hanska suoraan paketista käteen. Kun mun käsiä kattoo, niin ei ne nyt mitkään pajavasarat ole, mutta ei ne kyllä millekään pianistillekaan kuulu, joten verenkierron kanssa oli vähän niin ja näin. Lemppasin hanskat silloin Panulle joka tyytyväisenä varmaan kiipeää niillä edelleen.

Nyt olin kuitenkin vähän viisastunut, ja vaikka pakkasta olikin varmaan se -35, en ollut hyppäämässä suoraan liidiin vaan vedin ne S-koon hanskat taas paketista käteen ja sidoin itseni yläköyteen. No veri ei kiertänyt yhtään sen paremmin kuin toissavuonnakaan, mutta nahan ja BDry kalvon natistessa liitoksistaan tunsin kuinka hanska pikkuhiljaa alkoi lupailemaan. Nyt on viikko onnistunutta venyttelyä takana ja kävinkin äsken Prismassa onnistuneesti riisumatta Arceja edes kassalla (no en mä kyllä maksanutkaan). Hanskan venyttäminen omaan käteen sopivaksi voi tuntua liioittelulta, mutta jyrkemmillä reiteillä mä en kyllä tiedä mitään hapottavampaa kuin hakun ja käden välissä rullautuva hanska. Mun kaikki hanskat ei todellakaan ole näin tyköistuvia, ja positiivisella maastolla se nyt on aika yks ja sama että minkälaiset kinttaat siellä heiluu - silloin tarvitaan hyvin istuvia kenkiä ja rautoja.

Maitokaupoista on tarttunut matkaan myös joitakin Thermon kanssa kilpailevia hiihtohanskoja, joiden leikkaus on ollut tosi onnistunut. Hiihtohanskoissa materiaalit valitettavan usein ei kuitenkaan ole parhaat mahdolliset jääkiipeilyä ajatellen, ja esimerkiksi fleece-selkämys kerää todella ikävästi lunta ja kosteutta. Mulla on myös yhdet vuorettomat merkkihanskat sisäänajossa, mutta kelien takia en oo pystynyt niillä tekemään muuta kuin vetämään leukoja kämpillä ja miettimään, että mahtuisiko sen alle alushanska. Käytin joskus muinoin laskuhommissa alushanskoja siten, että vaihdoin aina kuivaa ohkasta alle kun edellinen kostui - sehän voisi tietenkin toimia kiipeilyssäkin, mutta en ole kokeillut.

Viikonlopun ruutuja

2012-01-20T22:00:00.001+02:00

Mira ja Ruskea Virta

Wolfgang und der Braun Fluss

Ruskea virta edelleen, tällä kertaa hieman kauempaa ja iltahämärässä

En aio alkaa harrastaa taidekuvausta, mutta en myöskään halua lokeroitua ja lähtökohtaisesti kieltäytyä harrastamasta sitä

Asiasta viidenteen, mulla on alkanut kiinnostaa oman pokkarin päivitys, joka on tällä hetkellä Ixus 860IS. Kriteereinä uudelle kameralle olisi ehdottomasti 35mm vastaavuudella vähintään 28mm linssi, valovoimaisuus ja pienempi koko kuin esim. Canonin G10/12 -malleissa. Kameran on pakko mahtua mun povitaskuun, jotta sillä tulee otettua yhtään kuvaa. Lisäksi etuna näkisin myös sen, että se ei olisi tämän tai viime vuoden malli, koska sillä saa tiputettua hintaa jo aika rajusti. Tällä hetkellä S90 tai S95 on kärkipäässä hankintalistalla, jonka kuvanlaatu - hintasuhde on mun mielestä erinomainen.

Jos jollakulla on omakohtaista kokemusta muista malleista, etenkin pakkasenkestävyyden suhteen, otan innolla vastaan. Lennossa laajakuvia "pyyhkäisevät" mallit kiinnostaa kanssa, mutta raw- tai video-ominaisuuksilla ei ole mulle väliä.

Hyvä jääkiipeily on aina hyvää jääkiipeilyä

2012-01-13T09:55:00.001+02:00

Hyvä jääkiipeily ei mun mielestä aina tarkoita vaikeaa jääkiipeilyä - tai itseasiassa paljon harvemmin, kuin vaikkapa sporttikiipeilyssä. Tottakai joskus ja etenkin ulkomailla tulee kiivettyä kalliota pelkästään laadullisten ominaisuuksien vuoksi, mutta kuinka usein helppoa sporttia kiivetessä pääsee samanlaisiin fiiliksiin kuin suksilla dumpin jälkeen? 120cm uutta lunta on upeeta ja ehdottomasti type 1 -luokan kivaa, mutta itseasiassa mun mielestä jääkiipeilyllä on tietyissä oloissa enemmän yhteisiä asioita laskemisen kanssa kuin sporttikiipeilyllä. Olosuhteet määrää nimittäin täysin sen, onko kyseessä kunnon "räks bang tutum"- horror show vai face shot -pyydaan verrattavaa awesomeness-shittiä.

Nautinnollisella jääkiipeilyllä en tietenkään tarkoita mitään yhtä hekumallista kuin vaikka punaviinin juonti ja rypäleiden syönti, mutta jos jäällä pystyy joskus keskittymään johonkin muuhun kuin kylmyydestä johtuviin ikäviin asioihin ja korvien väliseen sotaan, niin voidaan mun mielestä puhua jääkiipeilystä kerrankin urheiluna, eikä jonain absurdina eskapismin muotona. Liikkeistä nauttiminen ja turvallisuudesta stressaamattomuus on ainakin mun kokemuksien perusteella harvinaista herkkua muulloin kuin loppukeväästä.

Siitä puhumattakaan, että harvemmin tähän aikaan vuodesta on mahdollista kiivetä pitchin mittaisia oikeasti pystysuoria linjoja hyvällä jäällä, koska keli pitää yleensä huolen siitä, että jyrkillä pätkillä on joko puikko- tai sitten kukkakaalihelvetti. Kittelfjällistä löytyi kuitenkin super-solidia ja miksei myöskin mega-stoked ysikymppistä jäätä, joka ei inahtanutkaan sitä hakatessa vaikka verhon takana oli toista metriä ilmaa. Monesti pitkät verhot tapaavat lyödä luita kurkkuun pelottelemalla pientä liidaajaa kunnon pamauksilla, mutta sattuipa kerrankin kohdalle keskitalvellakin jotain joustavaa. Ei sillä, etteikö sama verho olisi myöhemmin saanut taas korvien välin sekaisin jyrähtelemällä, kun pakkaset kiristyivät.

Tarkan markan miehet heräämässä pikabivistä actioniin.

Borkafjällin notkeita jäitä.

... Ja notkeat turpeet Wolfgangin käsittelyssä.

Kittefjällin backsidan, takana järven toisella puolella Borkafjäll.

Lunta oli backsidanilla välillä niin paljon, että sauvan sai tunkea kyynerpäätä myöten hankeen. Nämä korput tuli vasta topissa vastaan.

Earn your turns...?

Fuckyeah

Uusivuosi teltassa

2012-01-03T10:20:00.000+02:00

Talvitelttailun ja mahataudin yhdistelmä toimii kuten uudenvuodenbileet voi vain erämaassa toimia - vähän niinkuin kiipeily toimii sellaisessa kelissä, että myötätuuleenkin ureointi tarkoittaa omille silmille kusemista. Jäätynyt kuohuviinipullo pysyi jokatapauksessa kiinni, eikä sitä kukaan tainnut auki halutakaan. Nuorin porukasta jaksoi sentään heruttaa sen ainoan sulan desin punkkua lasiin asti, mutta itse pysyin yhdessä mukillisessa likööriä - siihen oli sotkettu jotain ruskeeta soijaa pekonirasvojen päälle.

Herätessäni teltan katosta tippuvaan veteen tajusin, että mulla oli päänsärky, mutta ei juomisesta, vaan siitä että en jaksanut yöllä ottaa kuitutakkia pois päältä, ja olin hikoillut itseni dehikseen. Uuden köyden coreshotin ja bensakeittimen hajonneen tiivisteen myötä muistelin kaiholla ylihintaista mökkimajoitusta, ja mietin sitä, että ylöspäin pääseminen tarkoittaa yleensä vain kykyä lannistaa vastoinkäymiset - oli ne sitten minkälaisia tahansa. Vastoinkäymisten määrää vaan voisi vähentää huolellisella suunnittelulla ja asioiden etukäteen miettimisellä. Näistä, ja monista muista syistä mun mielestä talvikiipeilystä voisi jatkossa ihan hyvin käyttää paljon taagimpaa nimitystä "taktinen kiipeily".

- Mitä sä harrastat?

- Taktista kiipeilyä.

- Aijaa! Kuulostaa mielenkiintoiselta.

- Sitä se tosiaan onkin. Ensin ostetaan kymppitonnilla varusteita, jonka jälkeen ajetaan maailman ääriin tuhoamaan niitä. Reissujen välissä voi reenata, että on tehoja tuhota niitä tulevaisuudessa entistäkin tehokkaammin. Välillä pitää käydä myös töissä että on hilloa ostaa lisää gizmoja.

- Kuulostaa hienolta. Onko se sitä?

- En ole enää objektiivinen vastaamaan. Olettaisin niin. Jokatapauksessa haluan sinne aina uudestaan.

Good times.

Atc-guide ja köysisooloaminen jäällä

2011-12-27T21:50:00.001+02:00

Alkuun taas varoituksen sana: Luet köysisooloamiseen liittyvää artikkelia Internetistä, jonka on kirjoittanut yläköysivarmisteiseen ohjaukseen auktorisoitu henkilö eli köysitoiminnanohjaaja. Suomeksi: 100% epäpätevä. Jos artikkelin seurauksena päädyt jotain kokeilemaan, ja lopputulos on suvullesi epämieluisa, vastuu on valitettavasti sinun. Ja mikäli jonkun mielestä valmistajien ohjeiden noudattamatta jättäminen ja kaikenlaiseen epämääräiseen ja jopa mahdollisesti vaaralliseen toimintaan opettaminen on vastuutonta, se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tarvetta alla oleville systeemeille olisi - eikä tarvetta niiden puutteiden pohtimiselle. Atc-Guidea ei ole tarkoitettu tässä esiteltyyn tarkoitukseen. Varta varten soololiidiin valmistettuja tuotteita valmistaa esimerkiksi Wren Industries. Tässä ei käsitellä niitä. Jos et ymmärrä allaolevaa artikkelia kuin osin, lienee parempi pidättäytyä sen esittelemien asioiden kokeiluista.

Ensinnäkin, jos kyse on virkistyskäyttöön tarkoitetusta yksin kiipeämisestä, eikä pakotetussa tilanteessa yksin kiipeämisestä (onnettomuus), en ole ihan varma että kumpi on turvallisempaa: köysisooloaminen kompleksin omavarmistusjärjestelmän kanssa, vai sooloaminen kokonaan ilman mitään - koska ilman varmistuksia taso pysyy ainakin tarpeeksi matalana. Mutta palaan tähän myöhemmin, ja ensin mietin sitä itsensä varmistamista. Ja nyt kun puhun vapaakiipeilystä, tarkoitan ensisijaisesti jäätä, koska olen käyttänyt ao. systeemiä vain sillä alustalla.

Syitä yksin kiipeämiseen voi olla monia: kaverit on töissä, jollain toisella reissulla tai vaikka darrassa. Tai sitten joudut väkisin tilanteeseen jossa olet yksin - kyllähän sille köysipartnerille voi reitilläkin sattua kaikenlaista ikävää. Anyhow, joskus ylös pitää liidata omin avuin, ja vapaakiipeilyn köysisooloon tarkoitettu varmistusväline Silent Partner maksaa parihunttia eikä sulla sitä olisi ollut siellä reissussa mukana kuitenkaan. Joten mikä avuksi? Teknomiesten käyttämä siansorkka ei vapaakiipeilyssä toimi, koska sen löysääminen vaatii käytännössä kaksi kättä, mikä on vähän liikaa, kun optimi olisi nolla kättä. Mulla on kokemusta myös modatusta Grigri 1:stä, mutta sillä on samat miinukset kuin tällä systeemillä, jonka lisäksi sen toiminta jäisellä ysimillisellä voi olla vähän sketchyä. Grigri 2:n modaamisista en ole kuullut.

Atc-guiden voi rigata siten, että et tarvitse yhtään kättä syöttääksesi itsellesi köyttä, mutta se silti lukittuu jos tiput. Guidea käytetään tietääkseni myös sorkan korvikkeena teknosoolossa, mutta sen autoblockina belay-looppiin kiinnittäminen ei riitä vapaakiipeilyssä - silloin laite on lukossa aina kun sitä löysää tarvittaisiin. Ratkaisu tähän on kiinnittää se köyden lukitseva sulkurengas rintavaljaisiin. Tarvetta ns. oikeille rintavaljaille ei ole, vaan esim. Parisien baudrier riittää mainiosti, koska rintavaljaita ei tässä tapauksessa ole tarkoitettu mihinkään muuhun kuin sulkkarin pitämiseen irti atc:stä.

Käytän belayloopissa mieluiten sulkkaria, joka estää cross-loadingin (esim. DMM Belay Master): yksi huoli vähemmän järjestelmässä, joka on muutenkin aika täynnä arvaamattomia tekijöitä. Lukitseva sulkurengas asettaa Guiden ylösalaisin roikkumaan, ja köysi juoksee järjestelmän läpi nätisti tehden yhden ainoan 180 asteen käännöksen. Homma toimii miltei ihanteellisesti, kunnes katsotaan niitä huonoja puolia:

Jos tiput pää edellä, atc ei lukitukaan: rintavaljaiden sulkurengas estää atc:n kääntymisen oikeaan asentoon. Lukitsevat kulmat on helppo kokeilla itse, mutta en valitettavasti ole onnistunut rigaamaan tätä siten, että molemmat ehdot täyttyisivät - eli se, että köysi juoksisi itsestään, ja atc lukittuisi kaikissa kulmissa. Rintavaljas-sulkurenkaan etäisyys atc:stä määrittelee lukittautuvan kulman suuruuden, eli mitä alempana se roikkuu, sitä suuremmassa kulmassa atc lukittuu, mutta sitä huonommin köysi juoksee läpi kiivetessä. Jos se on tarpeeksi alhaalla, tilanne on sama kuin jos se ei olisi rintavaljaissa kiinni ollenkaan.

Pää edellä tippumisen ongelma on myös modatussa Grigrissä ja käsittääkseni myös Wrenin Soloist:ssa, Silent Partner taitaa olla ainut jonka mekaniikka on niin tyystin erilainen että se toimii joka suuntaan.

Tämän lisäksi, kun olet tarpeeksi ylhäällä, eli kun varmistettu puoli köydestä alkaa olla painavampi kuin löysä puoli, niin köysi alkaa todennäköisesti juoksemaan väärään suuntaan - eli sinulla on äkkiä järjestelmässä 20 metriä löysää, jos et ole tätä ottanut huomioon.

Nämä molemmat ongelmat on kierrettävissä jotenkuten. Pää edellä tippumisen pysäyttää se, että olet haalinut löysän pään köyttä valjaisiisi sopivan mittaisiksi katsomillasi luupeilla. Esimerkiksi viiden metrin luupit, ja jokainen on järjestyksessä siansorkalla toisen puolen jatkoissa kiinni. Edetessäsi vapautat sorkkia jatkoista yksikätisesti, jolloin jatkot vapautuvat muuhun käyttöön. Jos tiput pää edellä, tiput maksimissaan sen seuraavassa luupissa olevan metrimäärän, jonka jälkeen jatko oletettavasti repeää irti varustelenkistä ja päätyy sorkkineen atc:n suuhun.

Sekä luupit, että muukin köysiclusterfuck on parempi pitää kiivetessä samalla puolella jolla jatkotkin ovat, eikä jalkojen välissä - silloin luuppien sisään astuminen on aika todennäköistä ja luuppaat helposti reiden ympäri, kun köysi pikkuhiljaa vähenee luupissa. Luuppeja voi säätää aina sopivalla kohdalle sattuvalla hyllyllä, ja tehdä vaikka lyhyempiä luuppeja jos näyttää siltä, että kiipeily vaikeutuu. Ja tottakai valitsemallasi reitillä on hyllyjä - ethän sä nyt mitään vaikeeta tällaisella virityksellä lähtisi kiipeämään.

Toinen ongelma, eli köyden juokseminen väärään suuntaan, on ehkäistävissä siten, että esim. puolessa välissä tai niillämain, kun köyttä alkaa olemaan ulkona tarpeeksi jotta sen paino riittää vetämään toista päätä - niin tehdään ylimääräinen kierros siihen bomberipiissin jatkoon, jonka juuri porasit seinään. Ylimääräinen kierros kannattaa köyttä jonkun verran, ja toivottavasti estää väärään suuntaan valumisen. Samalla se toki lisää ko. piissiin tiputtaessa siihen kohdistuvaa iskua, joten parempi että se on sitten todella hyvä. Näitä extrakierroksia voi sitten ylempänä käyttään tarpeen mukaan jos tuntuu siltä, että köysi alkaa valumaan. Saman asian ajaisi varmaan myös jokin tekninen apuväline, esim. tibloc, jos niitä on ylimääräisiä saatavilla.

Jätän tässä nyt käsittelemättä muut köysisooloamiseen liittyvät asiat, koska en lähtökohtaisesti kirjoita tätä opetustarkoituksessa, vaan siinä tarkoituksessa että haluaisin tietää muita, toivottavasti testattuja jäälle sopivia järjestelmiä. Lisäksi oon enemmän kuin kiitollinen jos joku kiinnittää huomiota yllämainitun systeemin epäkohtiin, joita varmasti vielä löytyy lisää. Oon käyttänyt ainoastaan 9.1mm ja 9.2mm köysiä, ohuemmista tai paksummista tässä käytössä ei ole kokemusta.

Atc-guidea ei missään nimessä ole tarkoitettu liidipudotuksen pysäyttämiseen autoblockina, vaan sen tarkoitus on yläköydellä varmistaminen. Se huomioonottaen, sellaisen sulkurenkaan käyttö belay-loopissa joka pysyy asennossa on mun mielestä entistäkin oleellisempaa - Guiden kun saa jumiin aika moneen huonoon asentoon. Teippaaminen toimii tietenkin myös.

Kokonaan oma asiansa on sitten tietenkin se, että onko tässä mitään järkeä. Jäällä tippuminen liidissä on lähtökohtaisesti jo todella huono juttu, silloinkin kun alhaalla on varmistaja joka osaa sinut pelastaa. Yksinään pannuttaminen ja loukkaantuminen itse itseään varmistaen kuulostaa vielä valtavasti pahemmalta, ja tällä järjestelmällä on vielä se huono puoli että pää edellä lähtiessä matka on normaalia pidempi. Tajuttomuus yksin keskellä jääputousta not good no?

Pää edellä tippuminen ei ole valitettavasti edes kovin harvinaista jäällä, koska ainut hyväksyttävä syy mun mielestä jäällä tippumiseen on se, että molemmat hakut lohkeaa irti jäästä samanaikasesti. Tällöin ylävartalo lähtee tangentin suuntaan ja jos rauta vielä sattuu puremaan kiinni, niin teräsmiehenä mennään. Ja se on ainut hyväksyttävä syy mun mielestä siksi, että jos olet niin huonossa kunnossa, että et jaksa roikkua jäähakussa tilanteessa kuin tilanteessa valitsemallasi reitillä, olet täysin väärällä reitillä ja sinun olisi pitänyt valita jotain loivempaa - siitä puhumattakaan, että olisit siellä köysisooloamassa, tai ylipäätään liidaamassa. Joitakin harvinaisempia sattumuksia voi ehkäistä liisseillä, joista ranneliissit lienee turvallisin vaihtoehto. Napanuorat eli tetherit on kuulemma myöskin joskus jonkun tippumisen pysäyttäneet, mutta en luottaisi siihen kyllä pätkääkään.

Kuten alussa totesin, ja loukkaantumisen riskit huomioonottaen, en ole oikein muodostanut vielä mielipidettä siitä, kumpi on turvallisempaa: köysisooloaminen vai sooloaminen kokonaan ilman mitään. Kumpikin on vapaaehtoisesti tehtynä vähintäänkin kyseenalaista, mutta niin taitaa olla jääkiipeilykin. Kumpaakin silti jotkut tekevät. Köysisoolossa on vain se huono puoli, että saatat eksyä kiipeämään jotain liian vaikeaa, ja pakittamiseenkin voi olla suurempi kynnys kun on varmistusjärjestelmän luoma mielikuva päässä jonkinlaisesta turvallisuudesta. Tosiasiallisestihan olet tottunut siihen, että kun olet köydessä kiinni, niin olo on heti tukevampi vaikka tietäisit että köysi ei ole kiinni yhtään missään - sitähän se short-rouppaaminenkin on, häh?

Soolotessa asian todellinen luonne on selkeämpi, ja marginaalit pysyy suurempina - ja täten koko toiminta voi olla turvallisempaa. Parhaassa tapauksessa päätät putouksen juurella lähteä kotiin, kiipeämättä metriäkään.

Lynxit ja mörketideniä kuvina

2011-12-19T17:00:00.002+02:00

Pimmeetä ja märkää, nyt on kaamos makkeimmillaan ja otollinen ajankohta vaikka itsensä viiltelyyn jos sellaisesta tykkää. Onneksemme olemme pitäneet itsemme aktiivisina huonokuntoisilla rapakivikoilla ympäri lääniä, ja alkaahan tuolla Posion suunnallakin jo talvelta näyttämään. Piissistä roikkumisen lisäksi kerkesin vähän koeajamaan uusia Lynxejä, ja nyt en siis puhu mistään kelekoista - vaan noista jutuista joita turistit tykkää tolppakengiksi kutsua. Hyvin pelittää, mutta mitäpä sitä muuta voisi olettakaan jääraudoista jotka on vedetty suoraan paketista?

Lynxihän käsittääkseni korvaa M10:n tulevaisuudessa, joten turha sitä lienee siihen vertailla. Parempi se on siinä mielessä, että siinä on vakiona kestävän oloiset antibotit ja se on kevyempi rauta. M10:n lisävaruste-botithan on täyttä kuraa ja kestää ehkä kuukauden tai kaksi käytössä. Lisäksi nilkkaremmi on helpompi avata kuin M10:ssä, koska siihen on lykätty pala nylonia josta lukko on helppo vetää auki. Hyvää dissainia on myös se, että antibotti on rakennettu mono-setupille siten, että kärkipiikki on "off-axis" eli lähempänä isovarvasta eikä kengän kärjessä. Kärkipiikki on ohuempi kuin edeltäjässään, mutta onko sillä vaikutusta kestoon tai läpäisyvyyteen jää nähtäväksi - nolla-asteisessa jäässä vähän paha sanoa. Sen verta tuli kuitenkin selväksi, että softshellin se läpäisee tosi kiitettävästi.

Joulukuun alun kuvasatoa:

Kapeat dyneemaslingit pääsee todella oikeuksiinsa jalkalenkkeinä jäärautojen kanssa... not. Mutta positiivista on kuitenkin jos ne saa käyttökuntoisina kotiin asti.

Vapaakiipeilyn huumaa.

Dennis rännittää scheisse-kuluaarissa.

Hei, osaako joku venäjää? Posion pelastuslaitos sponssasi pelastusahkion Korouomaan, ja tein siihen tuon ulkomaankielisen kyltin viereen - venäjänkäännös vaan on katsokaas Googlesta. Eli jos joku pystyy varmistamaan, että siinä edes suurinpiirtein lukee sama mitä englanniksi niin hienoa. Iso kiitos pelastuslaitokselle ahkiosta!

Neiti mixdead ja Ruskea virta iltahämärässä. Aika paljon menee muuten vettä paikoin tuolla kallion ja jään välissä, kannattaa suhtautua kunnioituksella: ihmisiä on hukkunut jääkiipeillessä - siis ihan oikeasti, tippumalla jään ja kallion väliin. Jokatapauksessa irtonaista on, eikä ihmeitä tapahdu suuren virtaaman putouksilla ennen kuin tulee taas kunnon yöpakkasia eli kymppiä ja semmosta.

Lynxin koeajolla.

Illan vikat hitaat.

Paremmilla apajilla

2011-12-08T16:45:00.002+02:00

Lähdimme itsenäisyyspäiväksi kasvihuoneilmiötä karkuun Ruotsiin. Storalla oli majatalon respan mukaan lämpimin alkutalvi 30 vuoteen, mutta Storalla sekin tarkoittaa sitä, että lämmöt olivat olleet vähän väliä pakkasella. Edellisen viikon havaintohistoria näytti melkein -20 yölämpöjä, joten selvää oli että jossain sitä jäätä on pakko olla.

Stora on perinteisesti kai enemmän loppukauden paikka: ydintalven kylmyys ei enää haittaa ja jäät ovat saaneet rauhassa muodostua koko kauden, mutta alkukaudesta tämäkin paikka on mun mielestä todella hieno. Lumiturvallisuutta ei tarvitse miettiä, koska lunta ei käytännössä ole, ja jää on vielä tuoreen sitkasta. Putouksetkin on mun mielestä jotenkin esteettisempiä tummaa kalliota vasten kuin lumen ympäröiminä. Joo, ja ei tosiaan tarvii jonottaa putouksella.

Kiipesin ekana päivänä Miran kanssa Grevinnanin (~250m), mutta jään märkyys aiheutti sen, että kiersimme kaiken vähänkin jyrkemmän aina sivustan kautta. Grevinnanin näkeminen vahvisti sen, mitä olin vähän uumoillutkin: kaikki jyrkempi jää on todennäköisesti sohjoa ja läpimärkää, ns. sorbettia, mutta loivemmilla alustoilla vesi saa rauhassa jäätyä valuessaan hiljempaa. Tämä on ollut myös koko alkukauden tilanne Korouomassa, mutta parempaa se loivakin jää on kuin ei jäätä ollenkaan.

Toisena päivänä lähdimme nelistään Miran, Denniksen ja Gorakin kanssa kohti ränniä, jonka ajattelimme olevan Nästan Alpint (~400m). Kiipesimme kuuden rappelin edestä loivahkoa jäätä ja lunta, jonka profiilia rikkoivat paikoin jyrkemmät märän jään kohdat. Vaikka kiipeily jatkuikin pimeälle asti, oli meno kokoajan todella stressitöntä ja kivaa: ei ollut kylmä, ei satanut luntakaan, mikä noissa ränneissä aina vähän ahdistaa, eikä ketään oikein vituttanutkaan.

Kaikinpuolin siis fin dag ute i naturen - eikä sitä pilannut todellakaan se, että iltaisen topotuokion jälkeen totesimme olleemme noin puoli kilometriä väärässä paikassa. Mulle ei ainakaan mahtunut kaaliin se, että Nästan Alpint onkin se reitti, jonka kaksi ensimmäistä kp:ta on selkeästi pystympää jäätä, ja loppu on lentokenttämäisen loivaa vetämistä tunturin toppiin. Se ei vaan jotenkin sopinut nimeen, niin emme kyenneet sitä siihen sijoittamaankaan - vaikka itse putoushan näkyy kyllä todella selkeästi tielle ja lähestyminenkin on melkein niin lyhyt kuin mitä topo sanoo. Nythän kiroilimme sisään haikatessa topontekijöiden huumorintajua, kun olimme haikanneet melkein 2 tuntia hyvällä sykkeellä ja lähestymisen piti olla 35min. Kiipesimme jokatapauksessa meidän mielestämme oikein hyvän ja vaihtelevan reitin, ja oululaiset vahvistivat mielipiteemme seuraavana päivänä Ullan säestyksellä. Ränni on Mjuka Lavinkyssarin selkeästi näkyvästä pääputouksesta noin 500 metriä kiipeilijän oikealle, ja kiipeily oli max 80 asteista lyhyillä pätkillä - myöhemmin kaudella varmasti vielä loivempaa.

Toinen autokunnistamme oli edellisenä päivänä tehnyt tuloksekkaan scouttausreissun, ja illalla kuvat nähtyäni aloin vaatimaan, että meidänkin automme menee sinne heti seuraavaksi. Tätä "uutta" kanjonia, tai kattilaa oikeastaan, ei ollut topoissa, enkä ollut ikinä kuullut siitä - se ei myöskään ole Storan päätien varressa, joten sitä ei ohi ajamallakaan oikein huomaa. Noin tunnin lähestymismarssia aloitellessamme en ollut näkemästäni vielä täysin vakuuttunut, mutta parinkymmenen minuutin tetsauksen jälkeen mulle alkoi olla selvää, minne haluaisin jatkossa tulla kiipeämään.

Saavuimme syvään kattilan malliseen kanjoniin, jonka perällä pauhasi yläpuolisesta järvestä valuva koski. Putous ei ollut vielä läheskään jäätynyt, ja vesihöyry täytti ilman aina välillä tunnelmallisesti. Jokapuolilla kattilan jyrkkiä seiniä tuli alas jäätä hyvin monenlaisissa eri muodoissa: puikkoina, verhoina, släbeinä ja jopa vähän läskimpinäkin putouksina. En yhtään yllättyisi vaikka vesiputouksen takaa paljastuisi sitä kovassa hypessä olevaa spray-iceakin...

Viereisen tunturin itäfeissillä roikkui niin isoja ja julman näköisiä systeemeitä, joskin keskeneräisiä, että jostain taaempaa kuului yli kymmenen vuoden kokemuksella ääni: "tää on ehkä päräyttävin jääkiipeilypaikka minkä oon ikinä nähnyt".

Ja ihan sairaan hyvältä siellä näyttikin. Tällaiseen paikkaan päätyminen ensimmäisten joukossa on vähän niinkuin jotain sellaista, mikä mun mielestä kiipeilyssä on parasta - ymmärrys siitä, että hei, täällä on tekemistä todella pitkäksi aikaa, ja että mulla on suhtkoht hyvät mahdollisuudet tänne tulla, jos keli vain antaa myöten. Niin, ja mikä parasta, kaikki jää lienee todellakin neitseellistä, jos nyt niin voi sanoa.

Kerkesimme ihmettelyltämme kiipeämään kattilassa vain yhden puolitoistapitchisen lirun, joka tosin kasteli mut munia myöten ja sai Miran huutamaan verenkierto-ongelmiaan, mutta olin silti ihan super-innoissani - se paikka ei ollut vielä puoliksikaan "valmis", se on sitä vasta hieman pidemmän pakkasjakson jälkeen - ja silloin mä haluan olla siellä!

Vesiputous on ylemmässä kuvassa Mirasta satojen metrien päässä. Alemmassa kuvassa vesiputous on kuvattu vähän lähempää, mutta mittakaavaa on hyvin vaikea arvioida. Vettä tuli jokatapauksessa niinkuin Imatran koskesta.

Niinkuin yleensä, kuvat ei oikein tee oikeutta. Tuon vaaran toisella laidalla näkymättömissä on semmonen feissi, että oksat pois. Haikkauksen aikana nähtiin usvan seasta välillä sellasia juttuja, että pelkkä ajatus alkoi pelottamaan.

Mirasta parisataa metriä alempana näkyy vesiputouksen joki.

Minä ja Mira laskeutumassa Grevinnanilta.

Nimeämätön ränni sunnuntaina.

Mira topissa, taustalla Gorak bounssaa meidän rappeliständiä.

Dennis käy kierroksilla seuraavan päivän lähestymisellä.

Vauhdin hurma ei ehkä välity tästä kuvasta mutta persesladittaminen on silti siistiä.

Puolet meidän kolmen hengen illallislihoista.

Tämä ruutu on itseasiassa kotikonnuilta, mutta ei ollut vielä päässyt kamerasta pois.

Mira Grevinnanilla.

Kotiinpaluupäivän vikat metrit.

Pari pientä prinsessavinkkiä talviretkeilyyn

2011-11-25T22:40:00.001+02:00

Talviretkeily on hyvillä kamppeilla mun mielestä melkein yhtä mukavaa kuin kesäretkeilykin, mutta parilla pienellä jutulla on mun mielestä ratkaisevan iso merkitys mukavuuden maksimoinnissa. Kurjuudenkin maksimointi on mun mielestä ihan jees hommaa kun puhutaan kiipeilystä, mutta siinä vaiheessa kun ollaan alhaalla ja punkkupullo narahtaa auki, silloin mä diggaan että on luxusta. Kun alhaalla on mukavaa, on myös vähän parempi sauma saada seuraavasta päivästäkin jotain irti.

Näillä lähtee, ja todellakin voittaa kotiolot:

1. Thermarest-tuoli

Jos sulla on Thermarestin makuualusta (niinkuin sulla todennäköisesti on jos nukut yli 30 yötä vuodessa ulkona), niin siitä saa viidenkympin lisävarusteella aivan loistavan retkituolin. Ainakin meikäläisen nuorena murtuneella selällä on todella ikävää olla nojaamatta mihinkään koko iltana, ja lisäksi tämän voi jättää alustan päälle nukkuessakin, jolloin se suojaa itse alustaa. En lähde ilman tätä minnekään, paitsi silloin kun oon auton vieressä yötä. Silloin käytän tietenkin kunnon tuolia, jossa on kaljapulloteline.

2. Puffy pants

Kylmällä kelillä varmistaessa lämpöhousut on mahtavat kuorien päällä, mutta parhaimmillaan ne on mun mielestä etenkin illalla, kun tulee takaisin leiriin ja vaihtaa märät kuoret kokonaan kuitu-/untuvavaatteisiin. Leireillessä on mun mielestä mukavuuden kannalta ensisijaisen tärkeetä että vaatteet hengittää - ja niidenhän ei tässä vaiheessa tarvii enää vettä pitää yhtään. Lämpöhousuihin jää aika helposti koukkuun, joten kannattaa miettiä ennenkuin kokeilee.

3. Sandaalit ja villasukat

Samasta syystä kuin vaihdan kuoret pois illalla, haluan kiipeilykengät kiipeilyn jälkeen mahdollisimman kauas jaloista. Kevyin ja toimivin ratkaisu on mulla Crocsit tai vastaavat sandaalit villasukilla. Kannattaa kokeilla ennenkuin tuomitsee liian kylmäksi! Jos jalat on olleet 12 tuntia kalvotetuissa kengissä, ne todella tuntuu ja näyttää siltä että ne vois tarvita vähän happea.

4. Kemialliset lämppärit

No jos ne yksikerroskengät ei sitten ole olleet jalassa koko iltana, eivätkä täten ole ruumiinlämmöllä yhtään kuivuneet, ne voi olla tietenkin vähän vaikea saada jalkaan seuraavana aamuna. Paras ratkaisu on tietenkin nukkua kenkien kanssa, eli ensin lumet harjataan mahdollisimman tarkkaan pois ja sitten nukutaan kengät makuupussissa (muttei jalassa) - mutta jos tykkää että yöllä on vähän enemmän tilaa, voi jättää kengät ulkopuolelle ja laittaa niiden sisään kemialliset lämppärit. Lämppärien tehosta riippuen kuivumistakin saattaa tapahtua, mutta vähintäänkin ne on lämpöiset ja sulat aamulla - eli ne saa ainakin jalkaan. Huomioi ostaessa lämppärin toiminta-aika.

Jos ei tohdi tuhlata eurojaan kertakäyttöisiin lämppäreihin, voi varustautua myös kahdella puolen litran limupullolla. Aamulla keittää pullot täyteen vettä, ja pullot kenkiin vartiksi. Lopputulos on miltei sama, mutta lämpö ei yleensä riitä kärkiin asti. Mutta kengän kaula sulaa jokatapauksessa, ja sen saa taas jalkaan.

5. Aluspaita, jossa on huppu.

Tää on kanssa asia, jota ilman ei enää pärjää kun sitä kerran kokeilee. Tarvittaessa pipon alle/päälle nykäistävä aluspaidan huppu lämmittää valtavasti ja mahdollistaa vähän monikäyttöisemmän pukeutumisen - pelkällä Buffyllä pärjää pitkälle, jos voi tarvittaessa vetää aluspaidan hupun päähän. Eli liikkuessa on viileämpi ja paikoillaan ollessa lämpimämpi, jos verrataan siihen että on yhdellä pipolla liikenteessä. Toimii myös nukkuessa, koska pään ja kaulan seutu on kuitenkin eniten alttiina kylmälle makuupussissa.

6. Tää viimeinen menee jo aika pahasti prinsessoinnin puolelle, mutta oon tänä talvena alkanut käyttää ranteenlämmittimiä kiivetessä. Ranteethan on yleensä aika alttiina kylmälle, jos tykkää kiivetä ohuilla hanskoilla, koska ne on yleensä myös lyhyitä. Viime kausi menikin marraskuusta maaliskuuhun oikea ranne teipeissä, koska tulehdutin sen Storalla ja se ei päässyt parantumaan ennen kesää. Tätä ehkäistäkseni hankin perus tennikseen tai salibandyyn tarkoitetut hikinauhat, mutta katoin että on semmoiset mitkä on suurimmaksi osaksi synteettisiä, jotta kestävät kosteutta. Ne on yllättävän kivat ihan kiipeilyn jälkeenkin, eristää tosi hyvin hihansuun josta yleensä aina tavalla tai toiselle ilmaa virtaa ees sun taas.

Niin, ja mikä se on se prinsessaindeksi tänä kautena? Se selvinnee huomenissa putouksilla, jotka on olleet melkeen viikon verran plussalla.

Skraaps skraaps bang bang 2011

2011-11-21T22:50:00.000+02:00

Kävin tsekauttaa alppien vaihtarin kanssa jäätilannetta - aika kuivaa on vielä, etten sanoisi. Sitä voisi kuvitella että sateinen syksy korreloisi jotenkin valuman kanssa, mutta varsinkin Korouomassa asia ei tunnu olevan niin yksinkertainen. Enemmänkin tuntuu siltä, että kanjonin yläpuoliset suot varastoivat vettä useamman vuoden, ja pullauttavat ne sitten ulos ennalta-arvaamattomana kautena. Optimaalisinta jään muodostumiselle olisi varmaankin paksu lumipeite heti alkukaudesta, mikä estäisi puroja jäätymästä kun putoukset jäädyttävä pakkanen lopulta saapuisi. Nythän tilanne on selkeästi erilainen: kaksi viikkoa sitten monin paikoin solisi vettä alas, mutta heti yhden -20 C yön jälkeen kaikki "pienemmät" hanat ikäänkuin menivät sunnuntaina kiinni ja vettä ei valunut enää mistään.

Kävin katsomassa Korolta viikonloppuna ainoastaan Sikariportaan ja pari muuta "juttua", mutta etenkin Sikariporras näytti siltä niinkuin siinä ei ikinä olisi vettä valunutkaan - rutikuivaa släbiä ilman vettä missään muodossa. Nykyisellä 5 päivän sääennusteella en kyllä ottaisi ruuveja mukaan ensi viikonlopuksikaan, mutta jos 10 päivän ennuste pitää paikkansa, niin kyllä mä ne jo itsepäisyyspäivälle pakkaisin. Isommat putoukset on kuitenkin valumiensa puolesta ihan eri planeetalta kuin länsipään systeemit.

Lähempää kotoa löytyi onneksi kuitenkin tekemistä viikonlopuksi, eli ns. pohjois-boreaalista luomukiipeilyä skotlantilaisella jälkimaulla.

Minne mun pitikään ajaa?

Heillä ei alpeilla kuulemma tällaista jääkiipeilyä olekaan!

No ei varmaan, meikäläisen kiipeilyn syvintä ydinasiaa on nimittäin pajujen katkominen lennossa ja jäätyneen lekasoran hakkaaminen silmät täynnä jäkälää.

Myöhäisen talventulon aiheuttama kiipeilystä kirjoittamisen vaikeus

2011-11-04T08:30:00.001+02:00

Oon tykännyt lukea kiipeilykirjallisuutta niin kauan kuin oon kiivennytkin, ja pyrin aktiivisesti lukemaan myös sitä kaikkea, mitä kiipeilystä vähän nopeammalla tahdilla kirjoitetaan verkossa. Syy tähän on toki se, että mua kiinnostaa kiipeily, mutta yhtä suuresta syystä luen nykyään koska koitan oppia kirjoittamaan. Se ei suinkaan ollut Rollomixedin alkuperäisen olemassaolon syy, mutta koska narsismin lieventäminen bloggaamalla toimi vain jonkun aikaa, tajusin jossain vaiheessa että kirjoittaminen on yhtä helvetin vaikea taiteenlaji kuin kiipeilykin. Kun sen aloittaa, on samassa pisteessä kuin minä kiipeilyssä 10 vuotta sitten: innoissaan siitä, että kiipeää nelosen ketjuille, josta voi näyttää jotain extreme-käsimerkkejä - eli siis jotain mikä on onneksi kiipeilyssä multa nyt ohi (tai ainakin ne käsimerkit on) - mutta kirjoittamisessa ryven vasta siellä samalla aaltopituudella kuin mankkapussi, joka on ruuvisulkkarilla kiinni valjaissa, tai verenpaineverkkarit jotka on Rock Empiren valjaiden alla. No, supisuomalaiseen tyyliin en tietenkään koita sanoa, että olisin kehittynyt kirjoittamisessa, mutta kyllä mä koen olevani siinä ainakin kokeneempi kuin pari vuotta takaperin.

Mun suuresti ihailemani silmälasipäinen perheenisä Englannista miettii tuoreimmassa verkkoartikkelissaan sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat kokea saman reitin, vaikka olisivat olleet samassa köydessä kiinni. Mulle ehkä jopa yllätyksenä tulee se, kuinka paljon em. kiipeilijä on tuntunut aiheuttaneen närää entisten partneriensa kanssa - yksihän ei halunnut edes tulla mainituksi nimeltä herran tuoreimmassa kirjassa, vaikka kappale tekee partnerista nimenomaan sen sankarin. Muistaakseni myös Mark Twightin artikkeleita on joku silloinen partneri kommentoinut, että hänestä tuntui lukiessa siltä, kuin ei olisi ollut samalla reitillä ollenkaan. Tämä on mun olettamuksen mukaan asia, jonka eri puolet hahmottaa sitä helpommin, mitä enemmän on kokemusta kiipeilystä kirjoittamisesta.

Saku pyysi mua esilukemaan kirjoittamansa Storpilaren -jutun kiipeilylehteen, minkä mielelläni teinkin koska olin ollut samassa köydessä kiinni. Saku oli huolissaan siitä, että tykkäänkö mä kyttyrää siitä, kun tekstin perusteella Saku on kova jätkä ja hyvä kun muut edes pysyy hengissä. Luin tekstin, enkä oikein osannut jakaa Sakun huolta siitä - mun mielestä se oli tosi hyvä juttu, ja se että teksti käsitteli ennenkaikkea Sakun pitchejä oli kaikinpuolin odotettavaa kirjoittaja huomioonottaen. Mä olin omalta osaltani myös saanut kirjoittaa aiheesta, ja olinkin omaan tuotokseeni tyytyväinen, itseasiassa paljon enemmän kuin omaan kiipeilyyni ko. reitillä. No, Sakun huolestuminen oli varmaan ennenkaikkea kohteliaisuutta, mutta ei-kirjoittavan partnerin kanssa huolestumiselle voi aina joskus olla aihetta. Voisin kuvitella sellaisen kiipeilykaverin toivovan juttua enemmän todenmukaiseksi selvitykseksi tapahtumista, kuin joksikin subjektiiviseksi tunteiden kuvaelmaksi jota on höystetty parilla tarinankerrontaa jouduttavalla koukulla. Mutta kiipeilystä kirjoittamisessa on mulla ainakin selkeä mielipide sen suhteen, etten halua sen olevan mitään raportointia, tyylin "no me mentiin ja sit me vedettiin".

Mä oon aina kokenut, että jos mulla on jotain kirjoitettavaa kiipeilystä, niin se on sitten nimenomaan niistä subjektiivisista kokemuksista, eli siitä miten minä sen asian koin, ja miltä minusta tuntui. Syy tähän on ennenkaikkea se, että mun kiipeämät reitit ei ole tarpeeksi isoja, vaikeita tai vaarallisia, jotta niistä kirjoitetuissa jutuissa olisi sellaisenaan arvoa, ja toisekseen se, että mua on aina viehättänyt etenkin jääkiipeilyssä se, ettei numeroilla tee yhtään mitään - ja kuinka täysin erilaisia kokemuksia vitosen jää voi tarjota kun vaan olosuhteet muuttuu. Niissä kokemuksissa mä näen arvoa, ja oon hyvin satunnaisesti joskus ollut myös tyytyväinen siihen, mitä oon niistä onnistunut kirjoittamaan - vaikeinta onkin ehkä uskaltaa antaa arvoa omille tuotoksilleen edes yhtään, eikä sivulauseessa väittää että "no ne nyt vaan on jotain mitä on tullut tuperrettua sinne nettiin". Tiedän lohdukseni, että useampikin kirjoittava kiipeilijä on alistunut siihen tosiasiaan, että kirjoittaminen voi olla yhtä pitkä ja perselihaksia kuluttava oppimisprosessi kuin itse kiipeilykin, mutta punaviinin auttavasta voimasta on onneksi todisteita jo useammalta vuosituhannelta.

Niin, siis ajan kanssa oon mielelläni joutunut toteamaan, että kirjoittaminen käy harrastamisesta yhtä lailla kuin kiipeilykin, ja kuten kiipeilyäkin, harrastaisin sitä ilman verkkoakin. Taiteen aloilla kehittyminen ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivaisesti saavutettavaa kuin urheilun saralla, joten mun on hyvin vaikea arvioida siinä onnistumista. Mielelläni pidänkin sen asiana, josta suoritumisesta ei tarttisi stressata samalla tavalla kuin kiipeilystä, ja kehityn siinä jos kehityn. Rollomixedin onni on ollut myös se, että kiipeän paljon hyvien valokuvaajien kanssa, joista etenkin Riku on surutta ja varauksetta aina antanut ruutunsa mun hyödynnettäviksi - Rikun osuus hyvistä ruuduista on vuosien saatossa ollut ehdottomasti suurin. Annan arvoa ehdottomasti myös sille, että mun kavereilla tuntuu olevan englantilaisia kovempi nahka vaikka niistä joskus vähän jotain veistelisikin.

Nyt voisin lähinnä enää toivoa, että pakkasta tulisi edes jonnekin, niin voisin joskus taas kirjoittaa kiipeilystä, enkä kiipeilystä kirjoittamisesta.

It's about fucking time - tai no oli, ja meni.

2011-10-25T11:00:00.001+03:00

Talvi oli ja meni, mutta se oli silti eka viikonloppu kun pakkanen ja jäähakut kohtasivat jälleen. Eka viikonloppu on tietyllä tavalla aina tärkeä - se on sen kauden aloitus, oli olosuhteet mitkä tahansa ja vaikkei pakkaskausi siitä vielä käynnistyisikään. Nyt voi ainakin kuvitella, että peli on avattu, vaikka todellisuudessa ennusteet näyttää siltä että Levin maailmancuppikin joudutaan perumaan. Paskan myivät, vesisateen mukana tulee masennus ja alakulo, ja mä syytän teitä, citymaasturoijat kun toitte kasvishuoneilmiönne Lappiin mun jääkiipeilyharrastusta haittaamaan.

Mitä jää jäljelle, kun keli ei anna jääkiipeilylle myöten? Sisätreeniä hakuilla, kotona kuntopiiriä, hissiuralla ylämäen tamppaamista reppu selässä ja loputonta kaman kanssa hienosäätämistä. Se taas johtuu siitä, että kamojen kanssa räplääminen ja uusien ostaminen on kuitenkin varmaan toiseksi siisteintä hommaa niiden varsinaisen käyttämisen jälkeen. Siis siisteintä hommaa mitä gearilla voi tehdä, ei siisteintä mitä ylipäätänsä voi elämässä tehdä. Paremman puutteessa on siistiä tosin myös se gear-gaynessille pyhitetty kiipeilyn muoto, jota tekniseksikin kiipeilyksi kutsutaan - kevytversiota eli french-freetähän harrastan ympärivuotisesti aina kun mahdollista.

Treenipäiväkirja masensi mua lisää ja kertoi, että kiipesin viime kaudella 51 päivää jäätä tai mikstaa, eikä se tuntunut liian paljolta ollenkaan. Mikäli syksy jatkuu samanlaisena, tällä kaudella ei ole kyllä mitään toivoa päästä samoihin lukemiin. Ei sillä, että uskoisin että määrässä olisi jotain taikaa, mutta kyllä mä mielummin olen jääkiipeilemässä kuin vesisateessa tuijottamassa monitoria ja miettimässä sitä, että lähtisinkö ensi viikonloppuna juoksemaan Pallakselle vai jäänkö kämpille märstäämään. Määrässä on tosin se hyvä puoli, että tää on niin pitkälti arpapeliä olosuhteiden kanssa, että isommilla määrillä on vaan parempi sauma saada joskus jotain hyvää keliäkin. Valitettavan usein sen kelin kuitenkin tietää vasta paikan päällä, eikä ruudulta pari iltaa ennen - tän sain taas todeta viikonloppuna, kun luotin siihen ettei yöllä ole kuitenkaan kovin kummonen pakkanen, enkä siten varmaankaan tarvitse kovin kummoista makuupussiakaan.

Optimistit tietenkin sanoisivat, että hei ole iloinen, olet kiivennyt jo kaksi päivää hakut kädessä ja on vasta lokakuu. Mutta realisti meikässä tietää myös sen, ettei nyt ole todellakaan sellainen lokakuu, jolloin Ruskea virta on ollut jossain vaiheessa liidikunnossa tai jolloin on käyty jo Ruotsissakin kiipeemässä pitempiä reittejä. Ei todellakaan, nyt on sellainen lokakuu ettei edes kirkasvalolamput paranna fiilistä ja töihin pyöräilykin tehdään ihan vaan vitutuksen maksimoimiseksi eikä kuntoilun vuoksi.

Okei, kivaa on toki se, että viikonlopun jäljiltä mulla on jotain mitä miettiä - ja se on taas ehkä yksi parhaimpia asioita mitä mä tykkään mehustella: eli miettiä uuden linjan sekvenssejä, placementtejä ja kaikenlaista mitä geariin tulee, ja lopulta ehkä joskus päätyä siihen tilanteeseen, että on räkännyt jokaisen piissin asennusjärjestyksessä, pariin niistä ehkä screamerinkin, ja on ne vähän terävämmät raudat jalassa, ja lopulta tajuaa sitovansa itseään kahteen köyteen alhaalla kiinni. F*ck se ajatus antaa aina vähän lisää potkua työmatkapyöräilyyn ja kannustaa syömään enemmän salaattia...

Sisäkiipeilyterä

2011-10-05T17:30:00.002+03:00

Kuten hyvin tiedämme, jäähakut ja tuhansia euroja maksavat boulderhallin patjat eivät sovi kovin hyvin yhteen. Kuten eivät myöskään jäähakut ja normikiipeilyyn käytettävät otteet. Me kierrettiin tätä ongelmaa alunperin pelkästään draikkaamiseen tarkoitetuilla puisilla otteilla ja patjojen paikkaamisella. Etenkin jälkimmäinen on arsesta eikä toimi, ja voi tulla kiipeilyseuralle kalliiksi.

Kesällä heräsi ajatus ostaa kimpassa Grivelin hakut ja niihin sisäkiipeilyterät, joita joskus oli saatavilla. Syystä tai toisesta niitä ei valitettavasti ole enää markkinoilla. Pikainen pohdinta ja googlettelu paljasti kuitenkin sen, että eihän se Grivelin muoviselta näyttävä terä ole mitään muuta kuin muovilla pinnoitettua terästä. Johan me nyt ittekkin moiset tehdään.

Stuff you need:

- vanhat terät, ei mielellään terävät. Pyöristäminenkin voi tulla kysymykseen.

- mahdollisimman paksua kutistesukkaa, joka on halkaisijaltaan semmoinen, että sen voi kuvitella saavansa tiiviisti hakun terän ympärille. Motonetistä löytyy paksumpaa kuin Clas Ohlsonilta.

- Clas Ohlsonin ihmemuovikuulapalloja, jotka keitetään, jonka jälkeen niistä voi muovailla mitä vaan.

- ohutta muoviputkea, jonka pystyy halkaisemaan.

- nippusiteitä.

- kuumailmapuhallin.

- vedenkeitin.

- puukko.

1. Keitä muovikuulia tarpeeksi, jotta saat n. nuuskamällin kokoisen klimpin aikaiseksi. Ongi klimppi vedestä polttamatta sormia.

2. Kun klimppi on jäähtynyt tarpeeksi, muotoile siitä terän kärjen ympärille sopivan kokoinen "suojus". Tämän idea on tehdä kärjestä tylpempi ja leveämpi, jolloin otteista ottaa kiinni isommalla pinta-alalla. Lisäksi sen voisi kuvitella hidastavan terän läpi tulemista kutistesukasta.

3. Leikkaa kutistesukasta sopivan pituinen pala ja kutista se kuumailmapuhaltimella paikoilleen.

4. Laita myös toinen kerros kutistesukkaa, yksi ei varmasti riitä. Ota huomioon, että muovikuulaklimppi saattaa myös alkaa sulamaan tässä vaiheessa uudelleen.

5. Tässä kuvassa valmiissa hakussa näkyy myös yläpuolen steinpull-hampaille tehty suojus, joka siis on halkaistua muoviputkea, jonka etupää on kutistesukan alla. Nippusiteet pitävät sen myös keskeltä ja takaa paikallaan. Samaa menetelmää voi soveltaa myös suojaamaan alapuolen hampaat, jotka eivät mahtuneet kutistesukan sisälle.Ylä- ja alapuolen hampaat kannattaa suojata, koska hakku liikkuu seinää vasten etenkin sivuttain otteella ollessaan.

Kolmen treenikerran perusteella tämä setti toimii ja on tarpeeksi kestävä. Terä ei ole tullut esiin, eikä kutistesukka ole mainittavasti kulunut. En ole myöskään onnistunut hajottamaan yhtään otetta. Järkeä pitää silti käyttää, ettei otteisiin kohdistu poskettomia voimia. Sukka on onneksi niin kovaa muovia, ettei se jätä otteisiin jälkiä (vrt. tossut). Patjasta se ei mene läpi, ja sillä on myös paljon vaikeampi tappaa sivullisia.

Muista tarkkailla terää, ettei metallia tule esiin kulumisen yhteydessä. Sanomattakin lienee selvää, että se on sitten vähän kiipeilyseurasta ja keivin muista käyttäjistä kiinni, että saako siellä tällaisilla puuhata.

MeNaiset, telttailu ja etiikka

2011-09-30T21:07:00.000+03:00

12 päivän työputken jälkeen mulle oli jo aika sama, että mitä sääennuste sanoi. Halusin telttaan nukkumaan, ja mieluiten ulkomaille. Teltassa nukkuminen edustaa mulle kai nykyään eräänlaista ihannetta: väliaikaista paluuta jonnekin sinne, missä saa vielä vähän urostella, hikoilla ja käyttää puukkoa, ja ennenkaikkea: voin ainakin hetkittäin kuvitella olevani jotain muuta, kuin naistenlehtiä lukeva atk-tukihenkilö.

Eikä mulla nyt varsinaisesti ollut edes tarvetta urostella, halusin kai vain juoda mutteripannulla keitettyä kahvia ennen auringonnousua ja syödä pekonia. Sitäpaitsi aamuyöllä herääminen tuntuu jotenkin aina niin luontevalta, kun on vapaalla. Vapaalla saatan myös heltyä niin, että tarjoilen viereiselle makuualustalle aamiaisen sänkyyn.

Kaikinpuolin, muutun siis paremmaksi ihmiseksi kun vain saan nukkua teltassa.

Naistenlehtien lisäksi oon lukenut Yvon Chounardin Let My People Go Surfing :a. Tiivistettynä, Yvon kertoo siinä vähän erilaisesta yritysjohtamisesta kuin mihin kvartaalitalous johtaa. Mun tavoitteena on tietenkin joskus uskaltaa ehdottaa sitä esimiehelle luettavaksi ("What's the point in keeping people in the office if their minds are on the beach?"), mutta sitä odotellessa piti tyytyä uskaltamaan kiivetä Narvikissa hirvenmetsästysaikaan.

Vill du gå klätträ upp i därr?

"Joo", vastasin isännälle, joka huuteli meille Hiluxin sisuksista. Ilmeisesti mun norjan aksentissa oli jotain erikoista, koska jatkokysymykset tuli englanniksi. Joo, kyllä mennään tonne puskaan. Ei, älkää ampuko. Ai suuntaatte aseita vain? Okei.

Eidetindin SE buttressille lähestytään tietenkin paikallisen metsästysseuran ampuradan halki - ja itseasiassa, koko mäkihän on suoraan sen edessä. Parin ekan laukauksen jälkeen siihenkin onneksi tottui, ja pystyin keskittymään kauden viimeiseen kauniiseen päivään.

En mä millään muotoa koe olevani henkisesti väsynyt kalliokiipeilyyn, mutta ei mulla kyllä ollut yhtään mitään intressiä kiivetä mitään, minkä vois olettaa edes vähän vastustavan. Reilu 6 pitchiä viisplussaa rappeliketjujen vieressä - ainakin se on helvetin hyvä ja helppo tapa viettää syyskuinen lauantai. Yläkerran harjanne ja skrämbläily jätettiin suosiolla väliin, kun kerta alasmeno oli tehty pulttiständeillä helpoksi. Niinhän se nimittäin taitaa mennä, että jos se laskeutumislinja sinne laitetaan, niin sitä valitettavasti yleensä myöskin käytetään.

Varovaisesti mun tekisi mieli kuitenkin arvostella Norjan pulttauskulttuuria kaksinaismoralismista.

Eidetindistä parikymmenen kilometrin päässä sijaitsee myös yksi aika suosittu kiipeilykohde. Siellä on jokaisella levikkeellä kuudella eri kielellä kerrottu, kuinka täällä ei sitten porata. Kaikki varmaan on myöskin kärryillä siitä, että Norja on keskimäärin aika tiukan etiikan maa, jossa jopa kattojärjestö otti pari vuotta sitten kantaa siihen, kun yksi maailman kovimmista jääkiipeilijöistä kävi avaamassa sinne pari melkein kilsan korkuista mikstalinjaa, ja asensi samalla 14 pulttia joista 9 oli ständeissä. Virallinen kanta meni näin: "In Norway, the alpine climbing community treasures very highly our code of ethics summed up in "leave no trace". It is generally considered unacceptable to add bolted anchors on ice and mountain routes, to make it easier, safer and more convenient to climb the routes. The same applies for adding bolts on parts of the pitches." (Planetmountain).

Robert Jasperhan totesi siihen lähinnä, että hei, hän kyllä vakuuttaa että ne on edelleen ihan v*tun vaarallisia.

Kaikinpuolin, mun mielestä NTK:n kanta on kuitenkin erittäin hyvä ja ennenkaikkea aidosti kestävä periaatepohja. Ilmeisesti tämäkään periaate ei kuitenkaan saa tulla rahantekemisen esteeksi, koska se on selvää miksi Eidetindillä on rappelilinjat: ne mahdollistavat useamman asiakasryhmän samanaikaisen pyörittämisen reiteillä, koska edellä olevat köysistöt voivat laskeutua 20 metriä reitin vierestä, eikä suoraan kiivettyä reittiä pitkin. Sama käytäntö toimii myös Lofooteilla, missä ainakin Bara Blåbarin rappelilinja on nykyään vedetty pois itse reitiltä - enkä ihmettele yhtään, kesällä reitillä oli ainakin kolme köysistöä asiakkaan ominaisuudessa. Mun on vaikea uskoa, että Eidetindillä olisi koskaan ruuhkaa, paitsi nimenomaan kurssitoiminnan aikana.

Kyllä, pultattu rappelilinja parantaa turvallisuutta, ehkäisee köysien jumimista ja tekee hommasta kaikinpuolin sujuvampaa, mutta mikä olikaan se alkuperäinen pointti?

Mutta mitäs tuolla alakerrassa tapahtuu?

Sunnuntaina oli kitkassa toivomisen varaa.

Läpimärkänä ajaa paljon paremmalla mielin kotiin kuin kuivana.

Lyhyt video Korouoman pelastusharjoituksesta

2011-09-22T16:58:00.000+03:00

Pelastusharjoitus Korouomassa 17.3.2011 from rollo mixed on Vimeo.
(c) Anna-Eveliina & Petri Juntunen.

Kugelhornin itäharjanne ja Stetindillä evotusta

2011-09-10T09:00:00.001+03:00

Ajoin Rikun ja Guido-Jussin kanssa viikonlopuksi Narvikiin kiipeilemään. Halusimme kiivetä Norjan kansallisvuorenakin tunnetun Stetindin Nord-ost-pilarenin, joka siis nousee vastakkaiselta puolelta mäkeä kuin esimerkiksi klassinen Sydpilaren. Nord-ost-pilaren eli koillispilari on rapiat 16 pitchiä pitkä kutonen, joka starttaa noin 900:stä metristä topaten sinne huipulle, joka on jossain 1300 metrin tienoilla.

Homma lähti tehokkaasti liikkeelle. Jussi oli guidokoulussa oppinut tosi vikkelän varmistustavan, jota kutsutaan shortpitchaamiseksi. Se on vähän niinkuin normaalia kiipeilyä, paitsi ettei käytetä mitään varmistuksia. Me siis kaikki olimme kiinni köydessä, ja jottei menisi liian turvalliseksi, olimme kaikki kolme kiinni samassa ysimillisessä. Ja kun ei ole varmistuksia, niin tippuessa tappaa kaikki kolme, joten kukaan ei uskalla tippua. Ja kun aikaa ei tuhraannu kaman kanssa säätämiseen, kiipeily on nopeaa. Ainoat turvavälineet olivat Jussin shortpitchaus-hanskat, joilla Jussi piti aina välillä kiinni köydestä. Se jos mikä nostatti tunnelmaa - siis siinä mielessä kuin pieruvitsit on hauskoja, ei siinä mielessä miten pultin klippaaminen tiukassa paikassa kohottaa fiilistä. Niitä shortpitchaus-hanskoja saa muuten K-Raudasta.

Oli kylmää kyytiä tai ei, metrejä saatiin haalittua kasaan. Ylöspäin mennessä ihmetystä herättivät ennenkaikkea hämmästyttävän lähekkäin olevat pakitusankkurit, joista osa oli todella spookyja - paskoja kiiloja, jotka oli tasapainotettu kengännauhoilla. Siis ihan oikeasti, kaksi kiilaa ja kengätnauhat solmittuna kasisolmuun josta oli rappeloitu. Ylemmistä löytyi loogisesti jo kunnon slingejä ja pakitusnarua, ja jostain mulle käsittämättömästä syystä yhden blokin ympärille oli kiedottu varmaan 30 metriä köyttä.

Liikoja näistä epäselvyyksistä stressaamatta irroittelimme kilvan laskeutumisankkureita, ihan vain koska niissä oli tuoreita vähänkäytettyjä kiiloja. Pieni kutina mulla oli kuitenkin perseessä, että tässä on vähän jotain pahaa karmaa tässä toisten pakitusankkureiden irroittamisessa. Hyviä kiiloja tarvii kuitenkin aina, ja jos ei muuhun niin - no, ainakin pakittamiseen.

Topon seitsemännen pitchin tienoilla meno oli vaihtunut perinteisemmäksi liidaamiseksi ja olin keulilla. Meillä alkoi olla pientä epäselvyyttä oikeasta rööristä, ja topo oli vähintäänkin suuripiirteinen, jopa norjalaiseksi. Vaikka feissillä on vain yksi reitti, eli se jolla olimme, meillä oli vaikeuksia paikantaa sitä. Seinämän halkoo kaksi selkeämpää halkeamasysteemiä, joista toinen näyttää helpommalta kuin toinen, mutta on vaikeammin saavutettava kuin se toinen, jossa olimme. Topon mukaan oikea ränni on 100 metriä pohjoisseinän kulmasta. No, niin kaukana me ei kyllä oltu. Pienen kartanlukutuokion jälkeen kiipesin alas ja jatkoin pitchin verran suoraan vasemmalle. Nyt tiesimme kyllä, että helpompi rööri oli jossain yläpuolella, mutta ongelma oli se sinne meneminen eli seuraavat pari-kolme pitchiä.

Kiipesin jonkun kymmenen metriä perus-vitosta, jonka jälkeen mua odotti pieni katonylitys ja edelliset piissit jäi ikävästi alemmas släbille. Katonylityksen jälkeen olisi ollut umpeenkasvanut sauma, joka näytti siltä että siihen pitää committoitua kohtuullisen pitkälle matkalle, koska gearipaikkoja en liiemmin nähnyt. Totesin että fuck it, mun piti topon mukaan olla edelleen vitosen pitchillä ja meno meni nyt sen verta raa-aksi että ei kiinnosta. Pakittamista helpotti jalan alta lohjennut ote ja vauhdikkaasti kiristynyt kaapeli.

Rikun laskettua minut alas poikkaroimme takaisin ensimmäiseen rööriin. Tämä rööri oli kuitenkin hyvin märän näköinen useamman pitchin matkalta, joten illan tuleva kulku alkoi hahmottua jokaisen mielessä. Olimme häröilleet nyt sen verta monta pitchiä menemättä yhtään ylöspäin, että totesimme aikataulun käyvän tiukaksi ilman selkeää käsitystä oikeasta reitistä. Illalliselle oli hankittu myös jälkiruokaviini, eikä sitä ihan minkä tahansa keikan takia haluttu alkaa riskeeraamaan. Asettelin nöyränä päivällä irroittamiani laskeutumisankkureita takaisin paikoilleen, kun kihnutimme pikkuhiljaa takaisin satulalle.

Alempaa ja kauempaa katsoessa tulimme siihen tulokseen, että olimme alunperin oikealla reitillä, mutta se ei todellakaan ole sataa metriä pohjoisseinän kulmasta. Topon valokuvat reitiltä tukivat myös tätä käsitystä - niitähän voisi toki etukäteenkin katsoa, mutta se jättäisi monta seikkailullista aspektia kiipeilystä hyödyntämättä.

(c)Riku Lavia

Sunnuntai-aamu valkeni ja Riku oli sairastunut yöllä. Jussi ehdotti Kugelhornin itäharjannetta, jonka toppiin tulee noin 900 metriä korkeuseroa autolta, ja kiipeilyllisempää menoa oli topoon merkattu kuusi pitchiä. Vaikeus oli maksimissaan viitosta, joten emme pakanneet lämpötakkeja mukaan - yksi 50 metrinen Jokeri, kevyt räkki ja juomapullot sai riittää. Kaappasimme parkkikselta mukaan vielä Kivisen Matin sairastuneen Lavian tilalle, ja olimme ready-to-go. Aikatavoite oli viisi tuntia autolta autolle, joten syke laitettiin kohdilleen heti lähestymisellä, jota suurin osa hommasta olikin.

Lähestymisellä mentiin kohtuullisen tehokkaalta tuntuvaa 800 metrin tuntivauhtia, jota säesti pieni korkeasta ilmanalasta johtuva hedari. Kun mäki jyrkkeni tarpeeksi, Jussi lähti keulille vetäen meitä perässään parin metrin släckillä - sitä sanotaan shortrouppaamiseksi. Se on vähän niinkuin sitä shortpitchaamista, mutta siitä poiketen shortrouppaamisessa ohjaaja kiipeää kovilla kengillä, jotta se olisi tarpeeksi vaarallista.

Viimeiset kolme-neljä pitchiä kiipesimme perinteisin keinoin, ilman sen ihmeempiä sattumuksia. Alastullessa juoksimme kun alusta muuttui tarpeeksi tasaiseksi, mutta silti kello pysähtyi vasta ajassa 5:15.

"Tuolta se menee ... eikä kö ... kattoppa kö... "

Alla Nordveggen ja kilometri ilmaa.

Jotain me siellä tehtiin, en tiedä mitä, mutta toinen kaapeli näytti tältä alastullessa.

Kugelhorn, minä ja Matti.

Minä ja harjanteen kolmanneksi viimeinen pitchi.

Jeejee, i mot toppen!

Kesän ruutuja Lofooteilta

2011-08-26T13:00:00.000+03:00

Jotain oli vielä muistikortilla ... Osa vielä muistissakin.

(c)Riku Lavia

Hankalahkolla nimellä (X marks the spot) varustetulla sektorilla Paradisetissä on pari tosi laadukasta linjaa. Tässä toinen kuusplussista, en muista nimeä. Sektorin reittien alkupuolisko muistuttaa aika paljon Eggumia trädinä, loppupuolisko menee laadukkaissa jammeissa. Very nice!

(c)Riku Lavia

Palanen Vågakallenin eteläharjannetta.

(c)Riku Lavia

Suttura kampeaa Apaa, 6. Oli niin hankalan kokoinen rööri että mulla ei kyynärvarret mahtuneet sisään huppari päällä, mikä olis ollut mukavaa kun rööri oli sen verran karhea.

(c)Riku Lavia

Meikä näprää Dosethrissettiä (7).

(c)Riku Lavia

Tämä lienee Presteniltä joskus kesäkuussa.

Tässäkin on jätkillä sen verta vaatetta päällä että ei liene viimeisimmän reissun kuvia. Riku ja Rami, Paradiset.

Suttura ja Living in paradise (5). Se oli niin hyvä että kiivettiin se kahdesti!

Gorak ja hetki ennen kelin umpeen menemistä Celebrianilla (6-) sekä sitä seurannutta 9 pitchin rappelointia.

Suttis tuulettaa.

Suttis ja Puffrisset.

Aikuistuminen ja Dosethrisset, eli kuinka opin rakastamaan eliminaattia

2011-08-18T09:00:00.003+03:00

Aikuistuminen kiipeilyssä on mun mielestä joskus hyvin palkitsevaa: sitä mukaa kun kokemusta karttuu, alkaa hahmottaa aina vaan uusia puolia lajistaan. Osa niistä asioista on onneksi positiivisia, ja yksi iso positiivinen kehitysaskel on mun mielestä se, että sen jälkeen kun tekee ensimmäiset omat reittinsä, alkaa hahmottamaan sitä mitä muut ovat joskus todella tehneet sinun hyväksesi - ei sillä, että se aina tapahtuisi epäitsekkäistä syistä, ei todellakaan - mutta jotakuta on aina kiittäminen, kun toposta väijyy seuraavaa areenaa omalle nöyryytykselleen.

Oli kyse sitten seuraavasta boulderista, tai vuosien suunnittelua vaativasta isosta seinästä, niin kiivettäväksi valittavan reitin valinnan argumentit saattavat vaihdella. Vuosien saatossa tulee kiinnitettyä huomiota eri asioihin, ja se on osa sitä palettia mikä tästä hommasta tekee niin elämänkokoista. Toisinaan eri alalaji nappaa enemmän, toisinaan greidi on tärkeä. Toisinaan joku reitti sopii tyyliltään itselle, toisinaan niitä jopa kiivetään juuri siksi kun ne ei sovi itselle. Joskus kiivetään vain topon TOP50 reittejä.

Ja sitten joskus historia kiinnostaa, ja joskus halutaan kiivetä nimenomaan jonkun tietyn ihmisen tekemiä reittejä.

Ja mä halusin kiivetä Hans-Christian Dosethin tekemän reitin. Valtaosalle suomalaisista kiipeilijöistä nimi ei sano mitään, tiedän. Jos asian haluaa tiivistää, mun tekisi mieli sanoa, että Suomesta ei tule ikinä nousemaan vastaavaa tyyppiä. Vähän pidemmästi sanottuna, siihen mennessä kun se 25-vuotiaana kuoli, se oli kerinnyt haalimaan semmoisen tikkilistan, että kuka tahansa pakkomielteinen aktiiviharrastaja olisi murto-osasta tyytyväinen loppuelämänsä. Dosethin viimeiseksi jäänyt Great Trangon Norwegian Route (VII 5.10+ A4, 2100m) odotti toistoa vaivaiset 24 vuotta, eikä noita Trollveggenin vapaareittejäkään taideta ihan joka vuosi sendailla. Doseth on ollut ikoni norjalaisessa kiipeilykulttuurissa parikymmentä vuotta, ja tulee sellaisena säilymään niinkuin kuuluukin. Ja reitithän säilyy ikuisesti, kuten mm. iso osa Baugenin vaikeimmista reiteistä, jotka Doseth vapautti yhdellä ja samalla reissulla heinäkuussa '81.

No, Doseth kiipesi onneksi myös lyhyempiä reittejä, ja niitähän löytyy Kvaloyan ja Bohuslänin väliltä vaikka kuinka. Yksi niistä on Lofooteilla, Paradisetissa, ja se tottelee luonnollisesti nimeä Dosethrisset (Dosethin halkeama). Se on vanha teknolinja, jonka Doseth vapautti seiskana vuonna 1979. Vastaavia yhden pitchin sormihalkeama-seiskoja löytyy tietenkin jokaisesta niemennokasta nykyään, mutta mä koin omasta mielestäni paljon enemmän kuin yhden pitchin - mun mielestä oli mahtavaa kiivetessä miettiä, että niissä samoissa sormilukoissa oli 32 vuotta sitten oltu vapauttamassa sitä linjaa. Ja vaikka kyseinen reitti ei millään muotoa edustanut herran kärkipään tuotantoa, se oli kuitenkin viehättänyt sitä tarpeeksi, jotta se oli sinne itsensä raahannut. Ja se linja viehätti muakin! Parasta oli kuitenkin, että Doseth pääsi ounaamaan vielä haudan takaa ja pisti kunnon myllytyksen käyntiin.

No, mun tarkoituksena oli siis tietenkin saitata se. Mutta Dosethrissetillä on ominaisuus, joka monessa paikassa tiputtaisi sen topon TOP50 -listalta, ja joka aiheuttaa arvostelua - ja monimutkaistaa sen saittaamista. Se on nimittäin eliminaatti.

Suurimman osan reitistä, halkeaman vieressä, täysin käden ulottuvilla, on hyviä fleikkejä. Olin tietenkin asennoitunut saittaamaan sen kuten kuuluukin, ilman niitä - koska halusin etenkin noudattaa Dosethin visiota - vaikken oikeastaan tiennyt, että mikä se visio on. Mutta luotin jokatapauksessa siihen, että nyt on tarpeeksi pätevä jätkä ollut asioista päättämässä, ja että homma palkitsee lopussa. Joten off we go, terävään päähän ja eliminaattia onsaittaamaan.

Olin ollut reitillä karkeasti arvioiden noin kaksi sekuntia, kun tajusin vetäväni semi-dynaamisesti suoraan yhtä fleikkiä kohti. Käsi upposi täydelliseen kahvaan, ja kirosin mielessäni kuinka naurettavan helpolla reitti sai mut sen tekemään. Kuvittelin, kuinka Doseth nauroi mulle jossain pilven reunalla. Luulitko saittaavas sen siten kuten mä sen kiipesin? Hah... Tuu takas sitten kun osaat kiivetä halkeamia. Mun oli pitänyt asennoitua, ja luulinkin olleeni, mutta haudan takaa mut asetettiin takaisin paikalleni - ja kohti viimeistä nöyryytystä: mun fleikillinen saitti-yrkkä hyytyi muutaman erittäin kivuliaan minuutin kuluttua lipalle, kun en kestänyt pientä kipua vasemman käden sormilukossa.

Aluksi olin harmissani, koska olin mielestäni päässyt loppuen lopuksi aika ylös - lipan jälkeen kulma loivenee ja kiipeily näytti selkeästi helpommalta - mutta sitten totuus muistutti itsestään: eihän tässä ollut tästä kysymys. En mä ollut yrittänyt äsken saitata Dosethrissetiä, vaan jotain muuta reittiä. Jotain mihin kuului ne fleikit, ja sellaisen reitin ei pitänyt kiinnostaa mua.

Mä oon aina ollut aika anti-eliminaatti -mielinen, ja oon joskus jopa uhonnut että "Lapissa ei oo eliminaatteja", mutta nyt musta tuntui juuri siltä, miten pikku-Henttonen asian korullisemmin silloin ilmaisi: "Eiks tää oo vähän sama, kuin jos olis Jim Morrisonin haudalla?".

No tästähän siinä juuri oli kysymys. Ei tänne oltu tultu arvostelemaan. Tänne oli tultu arvostamaan. Kuka minä olin kyseenalaistamaan sitä, miten Doseth tän näki parhaiten kiivettävän - mun kuului pitää sitä parhaimpana mahdollisena ratkaisuna tähän asiaan - ja tulla arvostelemaan vasta sitten, kun olisin kiivennyt jonkun kosmisen tajunnanräjäyttävän megawall -ensinousun.

Seuraavan Paradiset -vierailun jälkeen olin redpointannut Dosethrissetin, ja eliminoinut kaiken mitä pystyin kuvittelemaan topossa kuvailluiksi fleikeiksi. Olin omasta mielestäni kiivennyt yhden parhaista yhden pitchin halkeamista mitä pohjoisessa oli tullut vastaan, mitä en ehkä olisi hevin uskonut johtuen asennevammaisuudestani eliminaatteja kohtaan. Luotin viisaamman visioon, ja se palkitsi: sen sijaan, että olisin kiivennyt yhden ihan-kivan-hyvin-varmistettavan-kutosen kahvailun, mutta joka olisi vain yksi muiden joukossa, kiipesin yhden parhaista sormihalkeamista mitä olen ikinä kiivennyt. Ja mikä parasta, mä tajusin hitusen lisää siitä valtavasta kokemuksien akvaariosta, mistä pystyy valjaat päällä ammentamaan.

Sen lisäksi tulin siihen tulokseen, että eliminointi on niin vaikea taiteenlaji, että se tulisi jättää vain ikonien tehtäväksi.

Mustia lintuja, sumuisia mietteitä

2011-08-11T06:00:00.002+03:00

Rojahdin telttaan 33-tuntisen onnistuneen kiipeilyreissun päätteeksi. Olin aika romuna, en mitenkään överisti, mutta kuitenkin siten ettei tarvinnut miettiä tuleeko uni - varsinkin kun reissun päälle olin vielä yrittänyt juoda pienet tumut. Kuuntelin puhelimen pienestä kajarista Pink Floydin High Hopes:a, ja olin kaiken onnistumisen, löyhkän ja endorfiinin keskellä mietteliäämpi kuin koskaan. Etenkin, kun otti huomioon sen että olin kiivennyt jotain millä oli mulle helvetisti merkitystä. Ja mä en miettinyt sitä, mitä tuli tehtyä, vaan sitä, mitä jonkun muun päässä oli liikkunut kaksi vuotta sitten, samassa tilanteessa.

Vågakallenin pohjoisseinää koristava Storpilaren tuskin jättää ketään kylmäksi, joka sattuu Kallen rannassa Lofooteilla telttailemaan. Keskiyöllä aurinko värjää pilarin punaiseksi, ja saa muut paikalliset muodostelmat näyttämään pieniltä. Leirintäalueen suunnasta katsottuna Vågakallenin alempi huippu (816m) näyttää korkeammalta kuin todellinen huippu (942m), mistä syntyy ihan kiva illuusio siitä, että Storpilaren nousisi suorinta tietä vuoren korkeimmalle huipulle, ja vielä pohjoisseinän jyrkimmästä kohdasta. Oli miten oli, se on mun mielestä taagin näköinen mäki, ja se oli sitä myös kun sen ekan kerran näin noin viisi vuotta sitten. En olisi vaan ikinä ehkä silloin uskonut, että kiipeän sille ekaa kertaa juuri sitä reittiä.

Storpilarenin ensinoususta vuonna 1980 kesti 13 vuotta reitin toistamiseen, ja vapaanousukin tuli vasta 2001. Ensimmäinen vapaanousu naisten toimesta tapahtui tänä vuonna. Reitti on vuosien saatossa menettänyt paljon "vakavuuttaan", eli toisin sanoen se ei ole ehkä ihan niin serious kuin vaikka 15 vuotta sitten, mutta kohtuu kokoiseen urakkaan saa jokatapauksessa varautua kun siihen kuokkansa upottaa. Reitin poor protection -pätkät on nykyaikaisten gearien myötä turvallisempia, ja toki sekin laskee aina kynnystä jos tietää, että reittiä kiivetään useamman kerran kaudessa. Ilman onnettomuuksia ei tämäkään reitti valitettavasti ole ollut, ja joissain topossa tälle oli muistaakseni annettu myös ED -greidi, ehkä ihan vain selventämään että kyse on vähän muustakin kuin parisataa metriä Presteniä korkeammasta kalliokiipeilyreitistä. Korkeuserometrejä tulee ja menee exposed -ruohokiipeilyllä, ja kuumaa scrämbläystä riittää, vaikka usemmalle päivälle...

(c)Riku Lavia

Mun blokkini toka pitchi oli merkattu vaikeasti varmistettavaksi 6-:ksi, ja otin toki niin chillisti kuin tilanne ja noin yhdestoista tunti reitillä edellytti. Koko törmä oli nyt pilven sisässä, ja näkyvyys oli nollissa. Sumu teki ilman kylmäksi, joten kiipesin kuori päällä. Kosteus tiivistyi takin pinnalle muttei onneksi kuitenkaan kastellut kalliota.

Samalla kun sohin C3:a sisään, mietin miltä samassa paikassa kaksi vuotta sitten oli tuntunut - mitä kypärän sisällä liikkui. Mä olin aika freesinä ja luottavaisena itseeni: olin kyllä tullut 6 pitchiä kakkosena isolla repulla ja liidannut kamoista vetäen yhden kuusplussan, mutta muahan oli suorastaan säästelty tätä blokkia varten. Tiesin, ettei tilanne kaksi vuotta sitten ollut ollut sama - sinne kypärän sisään oli silloin jo tunkeutunut satojen metrien liidaamisen aiheuttama stressi ja epävarmuus - ja mä mietin, että miltä ne kruksipitchit oli tuntuneet kiipeilijästä, joka lähtökohtaisesti kiipesi kalliota numeron verran alempana kuin Saku. Räkki ei tuskin myöskään ollut koostunut 63 grammaa painavista jatkoista ja melkein tripla-C3:sta. Kunnioitus ja vitutus valtasivat mua vuoron perään: kunnioitus siitä, mitä silloin tapahtui, ja vitutus siitä, etten voinut sitä silloin sanoa, kun se vielä oli mahdollista.

Sumun seassa lentävät korpit sai mut miettimään sitä, mitä niistä mustista linnuista joskus puhutaan.

(c)Riku Lavia

Makasin vuorokausi myöhemmin teltassa, pienessä humalassa ja väsymyksen parhaimmalla aallonharjalla. Ja mun mieli pyöri täynnä ajatuksia joita en olisi voinut ennakoida. Se kaikki oli sekoitus onnistumisen iloa ja väsymystä, mutta siihen sekoittui epämääräisesti ikävä kuollutta kaveria kohtaan, ja vielä oudompi tunne siitä, kuin olisin osallistunut tappeluun, jonka vastustaja olisi ollut vähän pienempi tai muuten alakynnessä.

Sanottuani sen ääneen teltassa vieressäni makaavalle ihmiselle, sain osakseni ihmetystä yhtä paljon kuin sitä itsekin koin. En tiennyt, olinko täysin tosissani ajatuksen kanssa, ja johtuiko se siitä, että yleensä aina pakitin, kun jotain isompaa yritin, mutta nyt olinkin löytänyt itseni topista. Jokatapauksessa tuntui siltä, että meidän voimasuhteet vuorta kohtaan olivat olleet niin hyvät, että epäonnistumiselle oli itseasiassa tosi pieni sauma. Erikoisella tavalla koin olevani pahoillani vuoren puolesta.

Johtuiko se siitä, että Saku sattui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja päätyi meidän messiin hoitaen kaiken vaikean kiipeilyn? Sakun tehokkuus ylöspäin menemisessä oli mahtavaa, ja vaikka mulle oli varattu "vaaralliset" pitchit, mulle tuli jälkikäteen tunne etten ollut tehnyt tarpeeksi - varsinkin kun ne mun vaaralliset pitchit ei olleet meidän mielestä vaarallisia. Pitchejä laskemalla tavaraa tuli kuitenkin Rikulle, Sakulle ja mulle saman verran, eikä alkuperäisestä blokituksesta mitenkään hirveästi poikettu. Mutta en voinut olla vertaamatta voimasuhteita siihen sendaukseen, joka kaksi vuotta sitten tapahtui. Tiesin vain, että matsi oli silloin ollut tasavertaisempi, ja se oli päätynyt taatusti ansaittuun voittoon.

Mekin oli tapeltu ja pelätty, mutta loppuen lopuksi en kertaakaan epäillyt sitä, etteikö me ylös mentäisi. Vuorokausi starttaamisen jälkeen me oltiin topissa ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Me syötiin edelleen runsaita eväitä, vettäkin oli vielä jäljellä ja me otettiin pienet nokoset ilman valjaita. Se oli mahtavaa, mutta se ei ollut missään vaiheessa epätoivoista.

Miksi sen olisi pitänyt olla? Kai samasta syystä, kuin tasavertainen matsi missä tahansa lajissa on mielenkiintoisempi, kuin semmoinen minkä voittajaa veikataan enemmän.

---

Parikymmentä tuntia startin jälkeen liidasin tokavikaa pitchiä. Se oli käytännössä pystysuoraa sammaleikkoa, jossa mättäät pysyivät joskus kiinni ja joskus tippuivat 700 metriä alemmas laaksoon. Hitauden, alustan epävarmuuden ja varmistamisen vuoksi se muistutti mun mielestä tosi paljon jääkiipeilyä. Tuntia aiemmin olin katsonut sitä alemmalta harjanteelta pelonsekaisin tuntein: mulle oli ensinnäkin sanottu, että sitä ei pysty kiipeämään märkänä, ja toisekseen tajusin, että joudun liidaamaan ainakin toisen noista viimeisistä sammalpitcheistä.

Kiipesin lenkkareilla, koska ne piti märässä kuntassa paremmin kuin kiipeilytossu. Kiipeily oli ehkä oudointa mitä oon ikinä tehnyt, herkkiä muuveja kasvillisuudessa, jonka tarrautuminen seinään oli täyttä rulettia. Kerran vaihdoin muutaman muuvin ajaksi tossun jalkaan, kun mätäs korkkasi ja sammaleiden alta paljastui märkä kallio, jonka listoihin lenkkari ei purrut. Kirosin ääneen sitä, kuinka helppoa se alusta olisi ollut talvella kiivetä. Koitin keksiä, että millä ilveellä näitä pitchejä oli joissain topoissa sanottu nimenomaan hyvin varmistettaviksi, kun olo oli kutakuinkin sama kuin huonolla jäällä isoilla rannareilla. Tasapainotin ballnutseja ja muuta skeidaa mutaisiin ja harvoihin halkeamiin, ja upotin sormet talikkomaisesti mättäisiin luottaen että ne pysyy. Näiden pitchien vaihtoehtona ollut 15-metrinen varmistamaton kutosen arete kuulosti koko ajan paremmalta, mutta sinne ei toisaalta enää päässyt - näille lopetuspitcheille laskeuduttiin pois harjanteelta.

Ständillä jätkiä odottaessani aamuaurinko lankesi harjanteen yli, ja nosti lämpötilaa samantien varmaan kymmenellä asteella. Mulla oli voittajafiilis, aloin kuivua lämmössä ja sain hedelmäsokeritabletin suuhun. Tiesin, että tässä samalla ständillä kaksi vuotta sitten tunnelma oli ollut kaikesta väsymyksestä huolimatta varmaankin sama. Toppi oli käsin kosketeltavan lähellä, ja koska takaisinkaan ei enää päässyt, oli topitus varmaa - mikään tuskin enää olisi niin vaikeaa, kuin mitä oli jo tullut vastaan. Olin niin helvetin iloinen siitä, että mä olin siellä nyt, ja sain kokea vähän jotain samaa.

(c)Riku Lavia

(c)Saku Korosuo

(c)Mira Nummi

Randoa Lyngsdalenissa

2011-04-29T09:03:00.003+03:00

Ajelin perjantaina-iltana Panun ja Staffanin seurassa Lyngeniin. Reilun kahden tunnin randoilun jälkeen päädyimme majoittumaan Lyngsdalenin perukoille, osittain sulaan jokisuistoon noin 200 metrin käyrän kohdalle. Pienten maansiirtohommien jälkeen sain teltan pystyyn ihan kunnon mättäälle, enkä mihinkään poronpaskan ja kevätsohjon sekoitukseen. Yötä kohden virinnyt tuuli hakkasi telttaa onneksi siihen malliin, ettei Panun kuorsaus päässyt haittaamaan.

Suoraan mun teltan vierestä nousi suosittu pujottelukohde, Daltinden (1533m), ja muistakin ilmansuunnista näkyi ihan kivasti jäätiköitä ja kaikenmoisia mäkiä. Joo, olin tullut tänne laskemaan!

Sydbreenin jäätikkö. Näiden huudien korkein mäki Jiehkkevarri (1864m) keskellä.

En ollut ollut kahdeksaan vuoteen mäessä, joten pientä jännitystä oli ilmassa. Lopetin laskemisen aikoinaan, kun kiipeily vei kaiken ajan ja mielenkiinnon, enkä pystynyt käsittämään sitä että jotain voisi tehdä myös puoliteholla. En tiedä, mitä oli tapahtumassa: olinko astumassa kolmenkympin kriisin ihmeelliseen maailmaan vai minne helvettiin, mutta mulla oli nyt yhtäkkiä taas ne muoviset pöntöt jalassa, ja kuulemma liian kapeat sukset.

(c)PanuJyrä

Kypärä päässä näyttää aina taagimmalta.

Kapeat tai ei, kelasin että jos me lasketaan semmoisissa paikoissa, missä kaatuminen ei ole kielletty, niin sehän voi olla ihan kivaakin. Sydbreenin jäätikön läpiskinnaamisen jälkeen olinkin jo sen verta tohinoissa, etten tajunnut laittaa monoja kiinni kun lähdin laskemaan. Satulalta alaspääsyn jälkeen sain hommasta onneksi edes jotain hajua, ja jäätiköltä alaslojottelu laaksoon olikin ihmeellisen siistiä - siihen nähden, että sitä varten piti tetsata melkein seitsemän kilometriä.

Nuorempana laskemisella oli aika pitkälti sama paikka mun elämässä, kuin mikä siinä nyt on kiipeilyllä. Aktiivisimmillaan eli 18 vuoden iän molemmin puolin laskin jonkun verran myös crossikisoja ja löysin itseni pari kertaa myös vapaalaskun SM:stä, silloin kun ne vielä järjestettiin Pyhällä. Selän murtuminen rajoitti hommaa kuitenkin jonkun verran, ja samaan aikaan sattui myös kiipeilyn aloittaminen joka sitten lähti lapasesta niinkuin nää hommat yleensä mulla tekee. Laskeminen oli kokonaan tauolla viime kevääseen, jolloin kävin Rukalla pääsiäisenä afterissa, ja sitten toissa viikonloppuna kävin Pyhällä koeajamassa näitä uusia härveleitä.

Yksi niitä "viimeisimpiä" laskureissuja mulla silloin muinoin oli reissu nimenomaan tänne Lyngsdaleniin. Homma sujui hyvin siihen asti, kunnes näppäränä eräjormana käytin sammalta tiskiharjana ja päädyin kurkkupaskantamaan telttaan kahdeksi vuorokaudeksi. Sappinesteiden maistelun lomassa kelasin, että nää randoiluhommat on hanurista, ja hissihiihto se vasta urpoa onkin, joten parempi varmaan alkaa panostaa kiipeilyyn.

Oksennuksen sävyttämät muistot vaikutti nyt kuitenkin turhan negatiivisilta, ja myös sillä saattoi olla aika paljon merkitystä, että mun kantapäät oli tällä kertaa irti suksista. Mutta missä vaiheessa tuolla mäessä alettiin laskemaan vesisuksilla?

Matkalla kotiin ilmaisin huoleni suksien leveydestä Mountain Lodgen isännälle, joka lohdutti mua: "Fat skis are for beginners."

"Ai sulla on tiskiharja mukana??"

Panu ja chillaamisen jalo taito.

Ekan päivän tasaisen jäätikkölaskun jälkeen halusimme päästä heti ylämäkeen, ja mielellään suoraan teltalta. Daltindenin ylämäki alkoikin heti huussin nurkalta, ja sitä riitti sinne puoleentoista kilsaan asti. Jengiä riitti ja ylämäessä oli ruuhkaa. Lämpöä oli enemmän kuin biitsillä, ja olisin skinnannut boksereissa mutta kun monot ei mahtuneet lahkeesta ulos - tyydyin sen sijaan vain tekemään Akit eli avaamaan huussiluukun takana tulevien ihmetykseksi. Muistin taas myös sen, että se ei ole se ylämäki mikä hapottaa, vaan alamäki.

Kolmantena laskupäivänä hamiloimme puolisateisessa kelissä Daltindenin viereiselle törmälle, jonka harjannetta pitkin vetelimme pitkät pätkät sukset repussa - ihan vaan solidaarisuudesta, koska Staffanin skinit ei vesikelin vuoksi pysyneet lankuissa kiinni. Laatukamaa selvästi, koska autolta lähtiessä ongelma oli päinvastainen ja niitä ei meinattu saada irti toisistaan, useammankaan äijän voimilla. Harjanteella oli kuitenkin lumettomia kohtia, ja lumellakin pystyi kohtuullisen helposti kävelemään - laskiessa meno oli kuitenkin pehmeämpää. Ja sitä riitti niin sikana.

Ei se Lyngenin lumi nyt varmaan ihan sitä ollut, mitä aktiivisimmat sieltä lähtee hakemaan, mutta mulla ei ollut kovin kovat kriteerit ... Huomasin jo ekana päivänä, että alastullessa mulla oli siistiä. Se riitti, toistaiseksi.

Joku paikallinen perheenäiti iltapäivärandolla.

Life on the edge.

Staffanin karvat.

Isäntä ei ollut ilmeisesti tyytyväinen Panun parkkeeraukseen koska Jeeppi oli siirtynyt meidän poissaollessa noin 10 metriä. Avaimet oli tosin Panulla.

Vaihtoehtoisia mutta kyseenalaisia pakitustapoja

2011-04-19T14:32:00.009+03:00

Pari asiaa näin alkuun: luet köysitekniikoita käsittelevää "artikkelia" Internetistä. Se on jo lähtökohtaisesti huono juttu, etkä voi olla varma kirjoittajan pätevyydestä. Toisekseen, esiteltävät tekniikat eivät ole normitapoja, vaan ne on tarkoitettu vain ja ainoastaan käytettäväksi kun normaaleita ja turvallisempia tapoja ei voida toteuttaa. Kolmanneksi, alla esitellyissä tekniikoissa on aika vähän marginaalia, ja ne esitellään "yhden" piissin taktiikalla. Se tarkoittaa sitä, että jos käytät niitä laskeutumiseen joskus sellaisenaan, elämäsi on yhden piissin varassa, jonka laatuun ainoastaan sinä voit vaikuttaa. Neljänneksi, tämän tekstin tarkoitus ei ole opastaa laskeutumista - se pitää olla hallussa kaikilla mahdollisilla tavoilla jo valmiiksi. Sen lisäksi pidetään vielä mielessä, että läskein menee aina ekaksi alas siten, että ankkurissa on joku backuppi, ja bounssaa ja testaa ständin sellaiseksi, että se viimeinen laskija voi tehdä päätöksen backuppien poistamisesta. Aina niitä ei poisteta, ja jos ne jätetään, niin kulut tasataan kaikkien köysistössä olevien kesken ilman kysymyksiä, eiks jeh!

Pakittaminenhan on iso osa kiipeilyä, mutta aina ei sekään ihan helppoa ole. Jäätä voi olla vähän, tai sitten olet niin köyhä, että vaarannat henkesi ennemmin kuin hylkäät kamaa alaspäin mennessä. Oli miten oli, koen että vaihtoehtoisten tekniikoiden hallinta ei ole ikinä haitallista, etenkin jos se lisää kokonaisymmärrystä asiasta. Jos jonkun mielestä on edesvastuutonta tällaisia julkaista, niin sanottakoon, että mä en holhousyhteiskunnasta muutenkaan hirveästi perusta. Ja jos päädyt näitä kokeilemaan, kokeilethan alhaalla ja backuppien kanssa. En myöskään suosittele KTO-kokeessa keulimista näillä opeilla.

- Pakittaminen jääruuvista siten, että jääruuvin voi vetää pois alhaalta.

Tämän konstin käytössä on järkeä ainoastaan, jos sinun on pakko pakittaa jäästä, jota on vähintään keskipitkän ruuvin verran, mutta kuitenkin semmoisessa paikassa tai muodossa, ettet pysty tekemään edes kohtuullista ablakovia. Niin, ja et muka pysty jättämään yhtä jääruuvia. Lähtökohtaisesti mä en pidä tätä vaarallisena tapana laskeutua - mutta en mä toisaalta ole tätä joutunut ikinä myöskään "tosielämässä" käyttämään. Mutta se että tämä olisi turvallista, edellyttää kykyä arvioida jään luotettavuus vajaaksi poratun ruuvin suhteen. Tämä on jokatapauksessa tekniikka, jonka mä mielelläni osaan, koska voin kuvitella tilanteita, joissa tämä on ainut vaihtoehto. Siis sen lisäksi, että jättäisin jääruuvin seinään.

1. Ruuvaa mahdollisimman pitkä jääruuvi jäähän. Ruuvaa se myös takaisin ulos, ja tarvittaessa uudelleen sisään ja ulos, jotta se liikkuu sutjakasti.

2. Klippaa pitkä slingi tai narua tai jotain vastaavaa hangeriin.

3. Kierrä ruuvi sisään siten, että slingi kiertyy varren ympärille.

4. Ruuvi jää väkisinkin pari senttiä vajaaksi, koska varressa on sitä slingiä, ja slingiä pitäisi olla vielä jäljelläkin.

5. Solmi köysien päät JA slingi overhändillä isoksi mytyksi. Kiristä ja muotoile huolella.

6. Tee myös backup-overhand (kuvassa slingi ei ole enää backup-solmussa, mutta se ei niin oleellista olekaan. Kunhan köydet on backupissa).

7. Jätetään se solmu ruuvin vasemmalle puolelle, koska sille puolelle se jääruuvi aukeaa.

8. Kierrä ruuvia siten, että hangeri osoittaa ylöspäin.

9. Laita laskeutumisköydet ruuvin yli. Ruuvi kannattaa olla semmoisessa kulmassa, että on edellytyksiä, että ne köydet siellä pysyy. Ylöspäin osoittava hangeri on siksi, että se estäisi köysiä tipahtamasta ruuvin päältä pois, jos ne alkaisivat reunaa kohti valua.

10. Laskeudu. Huom. Eripaksuisilla köysillä laskeutuminen aiheuttaa sen, että toinen luistaa enemmän laskeutumislaitteen läpi kuin toinen. Se taas voi tarkoittaa sitä, että ruuvisi kiertyy auki samalla kun laskeudut.

11. Kun olet alhaalla, alat vetämään siitä toisesta päästä, niin jääruuvi kiertyy auki ja heilahtaa iloisesti kilahdellen 60 metriä luoksesi ja vielä toiset 60 metriä sinusta ohi (Micro fractures, aargh!).
12. Niin, siis painotetaan nyt vielä, että jos et laita köysiä ruuvin yli, niin alkaessasi laskeutua ruuvi tulee välittömäsi ulos jäästä ja tiput.

Tämän heikko puoli on se, että ruuvi ei voi olla kokonaan sisässä, ja jos jää on vähänkään huonoa ja ruuvi ei ole pitkä, niin korkkaamiselle on ihan oikeasti hyvät edellytykset. Ruuvi on myös pakko laittaa heikompaan kulmaan, eli yläviistoon, jotta köydet pysyy sen päällä. Vahvin kulma on tutkitusti hieman alaviistoon, mutta se ei nyt tässä oikein toimi. Älä kokeile ilman backuppia, onhan se selvää? Tämän voi varmaan soveltaa myös tehtäväksi ilman slingiä. Slingi vie kuitenkin vähemmän tilaa ruuvin varressa kuin köysi.

- Ablakovi ilman mitään ylimääräisiä naruja

Kun mä laskeudun jäällä, laskeudun reilusti yli puolet pitcheistä siten, ettei seinään jää yhtään mitään - eli köysi pujotetaan suoraan ablakovista. Se ei kuitenkaan onnistu "normaalilla" ablakovilla, joka tehdään kutakuinkin tasaiseen pintaan noin 90 asteen ruuvien välisellä kulmalla (koska kitka estäisi köyden vetämisen, jos köyden ylipäätään saisi siitä pujotettua). Tämä vaatii asteen verran enemmän hommaa, mutta opeteltuna ja jään luonnollisia muotoja hyväksikäyttäen on ihan tarpeeksi nopea.

1. Oleellista on, että jo siinä vaiheessa, kun laskeudut edelliseltä ankkurilta, kiinnität huomiota jäässä muotoihin, ja teet uuden ständin semmoiseen kohtaan, missä on isohko ulkonema ulottuvilla. Kun olet tällaisen löytänyt, niin louhit siitä "palikan", joka on kutakuinkin 30-35 cm leveä ja noin 10-15 cm syvä (mitä syvempi, sitä turvallisempi).

2. Idea on tehdä tunneli kuten ablakovissakin, mutta se tulee saada melkein suoraksi putkeksi (pieni kulma on ok). Eli sitten porataan kummastakin kyljestä sisään, ja pujotetaan köysi läpi. Ja mieluiten aika ohut köysi. Sinkkuköysi ei todennäköisesti edes mahdu ruuvinreiästä kunnolla, ja irti sitä ei ainakaan saa vedettyä.

3. Tasoita reunat hinkkaamalla köyttä edestakaisin kaikissa mahdollisissa kulmissa, ja yritä repiä ablakovisi irti kaikin voimin (laita laskeutumislaite kiinni köysiin ja hypi mahdollisimman huonossa kulmassa siihen, niin lujaa että lonkkiin sattuu!).

4. Laskeudu ja vedä köydet pois.

Tämän tietenkin kannattaa backupata toisella ablakovilla, johon joutuu jättämään narun. Mutta siten joudut jättämään ainoastaan yhden, etkä kahta narua, jos haluat laskeutua tuplapiissistä.

- Texas rope trick
eli laskeutuminen lehtipultista ilman, että siihen jää mitään. Tämä oli pitkään mun mielessä turhana ja vaarallisena tekniikkana, mutta sitten tulin ajatelleeksi sitä faktaa, että maillonien käyttö ainakin on todistetusti vaarallista. Etuna mailloniin näen sen, että mailloni ei jää sinne seinään, jolloin joku muu voi tulla ja käyttää sitä maillonia tajuamatta tarkastaa sen lukitusta. Maillonithan ei nimittäin kestä edes ruumiinpainoa jos niiden "portti" on auki. Ja se portti voi valitettavasti aueta, kun ensimmäinen laskeutuja vetää köytensä pois (köysi pyörittää portin auki). Jos seuraava laskeutuja ei tätä ymmärrä ja tajua porttia kiristää, niin tulee aika isolla todennäköisyydellä tonttipannut.

Ongelma on nyt kuitenkin se, että tämä ei myöskään ole turvallinen tapa. Ehdottomasti turvallisinta olisi aina jättää sulkkari. Se maksaa viisi euroa. Ei ole paha hinta siitä, että pääsee maahan asti turvallisesti.

1. Ota 60cm slingi, ja pujota se pultista siten, että päät ovat yhtä pitkät. Jätä ommel sille puolelle, jolta slingi vedetään pois.

2. Pujota köysi molemmista luupeista.

3. Köysi pitää jakaa siten, että 60 metrinen köysi on kolmessa osassa: 2 x 20 metriä laskeutumiseen, ja 1 x 20 metriä tulee alhaalta vielä kerran ylös

4. Se pää köydestä, joka tulee alhaalta ylös, klipataan/sidotaan slingin toiseen päähän.

5. Laskeudu.

6. Vedä laskeutumisköydet pois. Vedä todella rauhallisesti, jos haluat käyttää slingiä joskus vielä uudelleen. Ja nyt tärkeä juttu: sinun pitää vetää siltä puolelta slingiä, jolla "alasvetosolmu" on. Jos vedät väärältä puolelta, olet juuri solminut slingin leivonpäällä pulttiin.

7. Vedä slingi pois pultista sillä jäljelle jääneellä köydellä.

Tällä voi laskeutua valitettavasti vain kolmasosan köyden pituudesta, ellei ole erillistä taglinea. Tässä on järkeä ainoastaan lehtipulteilla, koska niistä ei pysty vetämään köyttä pois. Liimapulteista pystyy. Kannattaa kuitenkin aina tutustua liimapultinkin kuntoon, ja siihen onko siinä teräviä reunoja tms.

Niin, ja pääsääntöisesti kiipeilyssä pitäisi aina pitää mielessä: never nylon-against-nylon. Köyden ei tarvii liikahtaa montaa senttiä painotettuna slingiä vasten, että slingi palaa poikki. Ja se liikahdus voi tapahtua myös siitä, että venkoilet sivulle laskeutuessa, tai että pysähdyt hyllylle ja käytät painon pois köydestä, tai että ja miljoona muuta vaihtoehtoa. TRT:tä käytettäessä myös se on sitten omassa harkinnassa, että minkä paksuinen slingi kestää lehtipultin terävää reunaa vasten.

Fokkin' hell, ei se ehkä ollutkaan niin kätevää! Pitkä pultinkanta + TRT = Jumittunut kaapeli.

Vielä pari sanaa overhandin käytöstä laskeutumissolmuna. Mä oon seurannut ständillä, kuinka ekan laskeutujan lähtiessä laskeutumaan overhändi kierii hämmästyttävällä vauhdilla köyden päitä kohti. Se pysähtyi backupsolmuun (overhand), joka ei ollut kuitenkaan kiinni varsinaisessa laskeutumissolmussa, vaan niiden välissä oli jostain ihmeen syystä noin 30 cm tyhjää. Ilman backupia solmu olisi leiponut itsensä köyden päistä ulos. Se voi tapahtua, ja mun kokemuksen perusteella ei ole edes vaikea toteuttaa. Kyseisessä tapauksessa köydet oli ohuet (8.1 mm), ne oli läpimärät ja solmua ei oltu muotoiltu.

Mun piti tässä demota paria muutakin tricksiä, mitkä olin netistä oppinut ja testannut - mutta tulin siihen tulokseen, että niissä ei ole oikeasti mitään järkeä, ja ne on joku keksinyt vain keksimisen ilosta. Yksi tämmöinen mun mielestä "turha" tricksi on laskeutuminen camusta siten, että camun pystyy ottamaan mukaan (!). Siinä ei mun mielestä se menetelmän epävarmuus kohtaa todennäköistä tarvetta. Ne paikat missä siitä olisi jotain hyötyä, on älyttömän harvinaisia, ja se riski, että se köysi on entistä pahemmin jumissa, on aika iso. Lisäksi se on vaarallinen, ja sitä on oletettavasti testattu niin vähän, että kaikkia mahdollisia ongelmatilanteita ei ole edes tullut vastaan. Se toimintaperiaatteen pystyy kyllä päättelemään mikäli on pätevä sitä kokeilemaan.

Random-ruutuja keväältä

2011-04-11T21:00:00.000+03:00

Parisen viikkoa sitten meidän oli tarkoitus mennä Spansdalenin suunnalle jäähommiin, mutta homma tyssäsi jo menomatkalla rajalle. Tie oli poikki lumentulon takia, ja jouduimme telttailemaan Abiskossa yhden yön. Se nyt oli sinänsä aivan sama, koska kerkesimme kuitenkin seuraavana päivänä kiipeämään Norjaan - kevään hyviä puolia - mutta lumentulo ei varsinaisesti kuitenkaan lakannut. Flågbekkenissä tuli varmaan 50cm lunta viikonlopun aikana. Mulla oli teltta aamuisin aina naamassa kiinni, joka kuitenkin positiivisesti kesti sen.

Flågbekken, OS yrkkä joka hyytyi noin tunnin tappelun jälkeen hänkin loppuun ja masennukseen. Lacelle-vainaan hieno linja, jäät valitettavasti puuttui kokonaan, ja toista pitchiä ei täten ollut oikein olemassakaan. Ens vuonna toivottavasti on. Makia paikka, kelit ei haittaa, kunhan järvi on jäässä.

Samppa meikän OS yrkän highpointissa. Taustalla sen kuuluisan prinsessaindeksin ylittänyt vesiputous - joskus sitä vettä tulee niinku Esterin perseestä, ei voi muuta sanoa.

Savusaunassa riitti tunnelmaa kolmeksi vuorokaudeksi. Kaikki päivät huipentuivat iltaisin aina siihen, kun Villen 700 euron arvoinen puhelin kertoi uuden norjankielisen sanan.

Huomasin vasta tästä kuvasta, että Ville juo mun pullosta. Ei ehkä olisi kannattanut, koska me kumpikin alettiin kurkkupaskantamaan samana iltana kun päästiin kotiin, ja sitä riitti viikoksi. Ei ollu mietoa, mulla lähti taudin ansiosta melkein kolme kiloa painosta!

Tää nykyajan Iphone-sukupolvi on tosi vaativaa: Ville ei halunnut edes nähdä tätä kuvaa itsestään, koska valo oli kuulemma liian lattea.

Minkäs teet, jos tämä oli aurinkoisin keli, mitä nähtiin.

Ravilan "kontinentaaliset", eli mannermaiset, jääraudan suojukset. Rikulla taitaa olla iloinen kevät tiedossa, mikäli aikoo loputkin piikit suojata.

Samppa kotopuolen klassikoilla.

Enkeliputous eilen.

Vikat pitchit

2011-04-06T09:00:00.000+03:00

Mä olin syömässä, paljon kalliimmassa paikassa kuin mihin mulla olisi ollut varaa. Viereinen pöytä kuhisi jotain pikkupomoja, todella tärkeen näkösiä tyyppejä, jotka ei osannu puhua mistään muusta kuin siitä rahasta, jota ne sille jollekin toiselle tuotti.

Mä vihasin niitä. Mä vihasin niitä, koska ne oli päästäneet itsensä niin järkyttävään kuntoon. Ne näytti siltä, että ne voisi kuolla vaikka huomenna siihen työperäisen stressin ja huonojen elintapojen komboon. Vanhimmat oli mua korkeintaan 10 vuotta vanhempia, nuorimmat oli hyvässä lykyssä saman verran mua nuorempia. Ja vaikka ne oli kiihkeitä ja aggressiivisia ylennyksistään, ne näytti mun mielestä puolikuolleilta tuhottuine keuhkoineen, maksoineen ja silmäpusseineen.

Ja mä pelkäsin, että niiden innokkuus työtäänsäkin kohtaan oli esitettyä - niiden ulkopuolisten voimien painostuksesta, joita kuvittelin olevan. Ennenkaikkea mä olin vihainen niille, koska mun mielestä ne oli tuhlanneet elämäänsä jo liikaa.

Mä olin kyllä täysin tietoinen siitä, että mun moralisaation kohteet oli pitkälti fiktiivisiä ja korkeintaan heijasteli mun omaa epävarmuutta elämän suhteen - tottapuhuen mua taisi risoa se, että näin kuinka muut pystyivät olemaan innoissaan omasta elinkeinostaan. En olisi kuitenkaan sitä halunnut heille suoda, koska halusinhan olla oikeassa elämän suhteen.

Ne tunteet ei olleet ensimmäistä kertaa koettuja, mutta niihin oli nyt tullut sävy, jota en olisi ikinä halunnut. Ja jollain tavalla se sävy sai mut vielä vihaisemmaksi, mutta ennenkaikkea hämmentyneeksi - asiat ei menneetkään niinkuin mä kelasin.

Sen asian miettiminen niin monelta kantilta vitutti aina vain enemmän, ja siksi tyydyinkin vain olemaan vihainen. Vihainen niille, jotka eivät tuntuneet tajuavan sitä, kuinka lähellä se viikate oli aina.

Musta tuntui, että olin vihainen myös jonkinlaisen viattomuuden menettämisestä. Viattomuuden siinä mielessä, että se elämä, jota mä ihannoin ja jonka luulin tuottavan fyysisesti ja henkisesti muita elävämpiä ihmisiä, olikin nyt syynä siihen, että oli tapahtunut jotain niin peruuttamatonta ja lopullista, etten ollut tajunnut sitä oikeasti olevan. En, vaikka olin aiemminkin nähnyt lapsensa kiipeilylle menettäneen äidin katseen - silloin en vain ollut tuntenut uhreja.

---

Tuolla ulkona ja vähän korkeammalla on jotain miksi me sinne aina uudestaan halutaan ja varmasti myös mennään - kokonainen maailma täynnä opittavaa ja nähtävää, ja mä haluaisin nyt olla siellä koko ajan. Sillä ei ole enää mitään väliä, että en oo sen päivän jälkeen pystynyt enää kiipeemään - tai kyllähän mä kiipeen, treenaan ja reissaan kuten ennenkin, mutta mä en enää ole siellä kuten ennen. Pintapuolisesti kaikki menee niinkuin aiemminkin, mutta mä tiedän että se pieni, mutta samalla valtavan iso asia on muuttunut. Katon kaikkea pikkaisen kauempaa, teen jonkun muuvin, tietenkin oon siinä terävässäkin päässä, mutta en pysty puskemaan yhtään - enkä halua, koska se tuntuu nyt pahalta ja sattuu. Mulle riittää vallan hyvin, että vain oon siellä, ja arvostan asioita, joita tiesin muidenkin arvostaneen.

Ja samaan aikaan mä rakastan sitä kaikkea enemmän kuin koskaan. Ja nimenomaan niitä pieniä asioita. Ylipitkää aamukahvia, paskanjauhantaa teltassa, märkiä vaatteita ja yhteisöllisyyttä, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Ja mä kaipaan sitä horisontin tuijottamista, ja absurdeja filosofisia keskusteluita kiipeilystä ja anarkiasta. Ja miljoonaa muuta asiaa, joita ei voi enää ikinä kokea, mutta jotka me muistetaan ikuisesti.

Looking beyond the embers of bridges glowing behind us

To a glimpse of how green it was on the other side

Steps taken forwards but sleepwalking back again

Dragged by the force of some inner tide

At a higher altitude with flag unfurled

We reached the dizzy heights of that dreamed up world

Encumbered forever by desire and ambition

There's a hunger still unsatisfied

Our weary eyes still stray to the horizon

Though down this road we've been so many times.

Pink Floyd: High Hopes.

Pelastusharjoitus 17.3

2011-03-23T10:23:00.003+02:00

Editoitu 29.3.2011: Lisäsin loppuun vielä Annan fotoja päivästä.

Kaikenkaikkiaan 17.3 Korolla pidetty pelastusharjoitus oli mun mielestä iso sukksee. Paikalla oli paljon viranomaisia (Pelastuslaitos, Rajavartiosto ja Metsähallitus), paljon kiipeilijöitä ja myöskin yllättävän paljon ihan pelkkiä katsojia. Jos nyt väkisin jotain negatiivista haluaa keksiä, niin koko harjoitus meni vähän turhankin hyvin - ehkä jopa niin hyvin, että siitä saattoi jäädä melko ruusuinen kuva kaikille osapuolille näistä reskutushommista.

Aamun ohjelma alkoi ensiapurasteilla, jotka olivat jatkoa alkuviikosta Rovaniemellä järjestettyyn kiipeilijöille suunnattuun EA-koulutukseen. Paikalla olleiden Pelastuslaitoksen työntekijöiden kanssa mietimme mm. parhaita ratkaisuja joihinkin onnettomuustilanteisiin - kuten esim. kannattaako pahasti murtunutta raajaa alkaa lastoittamaan, jos jokatapauksessa joudutaan odottamaan pelastajia - tai että miten potentiaalista rankavammapotilasta voi liikutella, jotta hänet saa eristettyä maasta.

Yksi asia jäi ylivoimaisesti mulla mieleen koko päivästä: Eristäminen, eristäminen ja eristäminen. Oli todella lämmin keli, aurinko paistoi ja lämpötila oli nollassa: silti 10 minuutin maassa makaaminen alkoi hyydyttämään, ja Aki oli tosi horkassa yli tunnin "tajuttomuuden" jälkeen. Kaikki mahdollinen ja mahdoton pitää ottaa käyttöön, jos uhri on liikuntakyvytön: köysiä, takkeja ja avaruuslakanaa alle, lisää takkeja päälle ja oma ruumiinlämpö jakoon. Kemialliset lämppärit kannattaa myös pitää mielessä näiden tilanteiden varalta.

Jos pakkasta on yli -20 astetta, niin tilanne kuin tilanne on todella tappava liikkumattoman uhrin kanssa. Se on vaikea tajuta, kun touhuaa tuolla päivästä toiseen hiki hatussa. Mutta varttitunnin testi hangessa kyllä avaa silmät.

Varsinainen pääshow alkoi aamupäivästä, ja skenaario oli seuraavanlainen:

Liidaaja (Aki) tippuu Ruskealla Virralla ja päätyy tajuttomaksi. Koska liidaaja tippuu melkein topissa, varmistaja (minä) ei pysty laskemaan liidaajaa alas. Siitä eteenpäin hommat tapahtuvat sitten kuten asianomaiset parhaaksi näkevät.

Se miten homma lopulta hoidettiin, ei ole mikään perusratkaisu jokaiseen mahdolliseen liidionnettomuuteen. Kyseessä oli mun valinta, jonka ensisijaisena perusteena oli nopeus - koska se uhrin hyytyminen tapahtuu aivan tajuttoman nopeasti. Mä en ole virallisesti millään muotoa pätevä köysipelastustekniikoita opettamaan - mulla on KTO ja that's it - mutta tietenkin imen tietoa näistä asioista ja niitä mielessäni ja käytännössä harjoittelen, koska mun ja kavereideni henki voi olla niistä kiinni. Mielipiteitä saa ja kuuluukin esittää ao. ratkaisuista.

Klo 12:53 Aki tippui ja jäi räpsyjen jälkeen kiltisti vaakatasoon makaamaan, tajutonta esittäen. Minä aloitin reskuilut. Aki tippui käytännössä pystyllä jäällä, ja koko reitti oli pystyä, joten en irroittautunut systeemistä vaan laskin Akia hieman, lukitsin atc:n ja kiipesin Akin luo. Aki valui samalla minua kohti.

Tämä ratkaisuhan ei sitten toimi släbillä tai hyllyisessä maastossa. Tällöin systeemista irrottautuminen lienee välttämätöntä, jotta systeemin ei tule löysää. Jos uhrilla on luunmurtumia, ne todennäköisesti pahenevat tällä tekniikalla, koska uhri valuu holtittomasti seinää alas. Uhrin hellä laskeminen tai laskeutuminen on jokatapauksessa vaikeaa tekniikalla kuin tekniikalla, jos ei ole paareja käytössä. Tämä on ainakin nopea tapa päästä uhrin luokse, ja puoli tuntia ylimääräistä kylmässä olemista voi olla uhrille liikaa.

Ylöspäin kiivetessä katsoin välillä aina kännykkää kuuluvuuden toivossa. Kun kenttää löytyi (tosin vasta Akin tasolla), soitin hätäpuhelun. Hätäpuhelun soittamisesta laitettiin alhaalla kello käyntiin, mikä tarkoitti sitä että viranomaisapu sai lähteä katsomosta liikkeelle vasta kolmen vartin kuluttua hälytyksestä (= oletettu saapumisaika Posiolta).

Akin luokse päästyäni (klo 12:58) tarkastin hengityksen ja tein Akille rintavaljaat. Tein myös uuden ständin (jonka voi tehdä esim. kiivetessään keräämistään ruuveista), ja ripustin meidät molemmat siihen. Sen jälkeen vedin liidiköydet alas, tein pelastuskasin ja lähdin laskeutumaan Akin kanssa (klo 13:18).

Sivuhuomautuksena: enkä tarkoita nyt sitä, että tämä koskisi välttämättä juuri sinua, arvon lukija. Liidaajan pelastaminen on todella yksinkertaisen kuuloista paperilla. Se ei ole sitä, ei todellakaan. Se ei todennäköisesti onnistu harjoittelematta. Informaatioita näistä asioista on saatavilla. Hanki sitä, ja harjoittele.

Olimme "tasaisella" klo 13:23. Koska jäätä on pitkälle alarinteeseenkin asti, laskeuduin vielä alemmas, alueelle johon oletin pelastajien pystyvän tulemaan ilman jäärautoja. Vedin köydet alas, laitoin ne Akille patjaksi, ja Akin kylkiasentoon niiden päälle. Löysäsin kengännauhat - luin jostain reskukirjasta, että 50% jalkojen amputaatioista olisi voitu välttää yksinkertaisesti kengännauhat avaamalla. Sen jälkeen jäin Akin kanssa odottelemaan pelastajia, koska en saanut Akia enää nätisti liikkumaan alaspäin lumisessa rakassa. Nyt mulla oli lähinnä enää huolena Akin lämpimänä pitäminen - ja kuten tiedetään, läheisyys lämmittää, ja niinhän sitä myös sanotaan että pakkobivit on parasta lääkettä homofobikoille.

Parinkymmenen minutin spoonailun jälkeen pelastuslaitos pääsi meidän luoksemme (klo 13:48), ja siirsimme Akin ahkioon. Laskin ahkiota köydellä samalla kun pelastajat ohjasivat. Kun ahkio oli alhaalla, oli mun hommat tehtynä, ja Aki ajettiin kelkalla hoitoon.

Seuraavaksi oli vuorossa evakuointi Rajavartioston helikopteriin, mutta sinne ei vinssattu "oikeaa" uhria vaan rajan oma työntekijä vakuutuksellisista syistä johtuen. Pojat onnistuivat reskuttamaan n. 50 metrin päästä seinästä, siis siitä alapuolisesta rinteestä.

Koko helikopteriresku tuli vähän niinkuin yllätyksenä, koska alunperin sen ei pitänyt onnistua - tai jos olisi, niin se olisi tehty nukella. Nyt keli oli kuitenkin tarpeeksi tuuleton. Joka kelillä se ei luonnollisestikaan onnistu. Pojat kerkesivät yhden vinssauksen tekemään, ja useampia oli tarkoitus tehdä harjoitusmielessä. Mutta töissä kun olivat, he joutuivat valitettavasti lähtemään kesken kaiken oikealle keikalle.

Päivän tavoitteet olivat (muistaakseni) kiipeilijöiden ensivastekyvyn parantaminen, viranomaisten informointi erilaisista onnettomuusskenaarioista ja lajista ylipäätään sekä Korouoman turvallisuuden edistäminen.

Rovaniemen Vuoristoklubilaisethan saivat jo alkuviikosta EA-koulutusta erikseen, jossa mm. mietimme luovempia ratkaisuja perinteisiin ongelmiin - eli esim. lastoittaminen repulla, kantoside slingeistä, köysillä eristäminen jne. Monen EA-kyvykkyys itseni mukaanlukien kohenikin oleellisesti, vaikka monella olikin SPR:n EA1 tai 2 hoidettuna.

Tärkein tavoite mun mielestä oli tämä viranomaisten infoaminen siitä, mitä siellä voi tapahtua ja varmasti myös tulee tapahtumaan. Se täytyy jokaisen Korolla kiipeävän ymmärtää, että Posion pelastuslaitoksella ei ole samoja edellytyksiä pelastaa kuin vaikka ranskalaisilla Chamonix:ssä - eikä siinä mitään järkeä olisikaan, aina täytyy ajatella tarpeen suhdetta resursseihin. Viranomaiset peräänkuuluttivat nimenomaan kiipeilijöiden omaa ennakointia, ja toivoivat että jokaisella olisi edellytykset kaveriaan auttaa, koska he eivät todennäköisesti pysty putoukselta ketään pelastamaan.

Sitä voisi kuvitella, että kun tällaista harrastetaan, niin otettaisiin huomioon myös sellainen vaihtoehto, että paska osuu joskus tuulettimeen ja mitä silloin tehdään. Silloin ei enää riitä, että alkaa miettimään ja järkeilemään miten homma toimii, vaan mun mielestä suurin osa pitäisi tulla selkäytimestä. Jos se ylipäätään onnistuu harjoittelematta, niin se on auttamatta liian hidasta uhrin kannalta.

Mutta siis, pääsääntöisesti Korolla kiipeilijöiden tulee itse saada uhri maanpinnan tasolle, ennenkuin voivat toivoa ammattiapua.

Kolmas tavoite, eli turvallisuuden edistäminen, muodostui hyvin antoisasta keskustelusta kiipeilijöiden ja viranomaisten kesken. Keskustelusta nyt poikinee ainakin joitakin asioita:

-Putouksille tulee pienet koordinaattikyltit. Ne laitetaan sinne, missä yleensä varmistetaan. Joku (mulla on aika iso epäilys siitä että kuka) käy keväällä tai kesällä ramppaamassa putoukset läpi gps:n kanssa, ja Metsähallitus valmistaa kyltit yhteensopivina alueen muuhun ilmeeseen. Sitten joku käy laittamassa ne paikoilleen (syksy/talvi).

-Safariyrityksiä lähestytään oppaiden toimintaan liittyen. Tällä hetkellähän bussioppaat jäävät yleensä laavulle istumaan, kun paksit lähtee sekoilemaan pitkin kanjonia - ja minne ne menee, no sinne jääputouksen alle tietenkin, koska sieltä näkee ne kiipeilijät parhaiten. Ja niitä voi olla siellä uomassa kolme-neljä bussillista.

-Piippukallion parkkikselle (se perus talviparkkis) saattaa tulla amerikkatyylinen "kiipeä omalla vastuulla" kyltti, tai jotain muuta herättelevää. Tarkoitus on informoida myös muita alueen käyttäjiä, esim. siitä että eivät sinne putouksen alle tule.

-Pelastusahkioita ei ole valitettavasti tulossa, ellei jostain löydy kukkaronnyöriä löysäävää tahoa. Metsähallitus pelkäsi ilkivaltaa, mikä nyt sinänsä ei ole ihme, vastahan se puuliiterikin poltettiin. Mutta me kyllä hoidetaan ne ahkiot paikoilleen, jos joku vaan maksaa.

-Viranomaisia avustavaa toimintaa onnettomuustilanteissa selvitellään ja viedään tarvittaessa eteenpäin.

Vielä joitakin muita huomioita päivästä:

- Pelastuslaitoksella on keskimäärin yksi keikka vuodessa Korouomassa. Edellisellä kerralla oli reisuluu poikki.

- Pelastuslaitoksella kestää saapua Ruskean Virran juurelle (tai laavuille) 45 minuuttia. Tämä aika kannattaa käyttää hyödyksi, esim. tuomalla uhria niin paljon alarinteeseen kuin mahdollista. Muille putouksille aika on sitten tuntikausia enemmän, koska:

- Ruskea virta on ainut putous, jonka juurelle pääsee varmasti moottorikelkalla. Muille putouksille kelkkailu on aina kiinni jäätilanteesta, ja joki ei suinkaan ole aina joka kohdasta kantava. Se tarkoittaa poskettomasti pidempää saapumisaikaa pelastajille.

- Harjoituksesta on lisää asiaa ja kuvia tämän päivän (23.3.2011) Lapin Kansassa.

- Harjoitus oli osa paikallisten kiipeilijöiden ja opiskelijoiden Petrin ja Emen opinnäytetyötä. Kiitos tapahtuman järjestämisestä, loistavasta toteutuksesta ja onnistumisesta kuuluu heille.

Annan ruudut:

Anna onnistui ihan fantsusti vangitsemaan tän Brokeback Mountain -simulaattorin tunnelman ...

Borkafjäll 2011, osa 2.

2011-03-18T09:18:00.000+02:00

Borkalla kerettiin toki tekemään muutakin kuin projektoimaan. Auringossa skinnailun lisäksi leivoimme pullia, kiipesimme, pakitimme, ja jopa toppasimme. Kävimme myös ruotsalaisessa yhteissaunassa, jossa oli vain miehiä, ja joka koetteli joidenkin liberaaliutta enemmän kuin toisten.

Ekana päivänä kiipesimme reitin Stormvarning, M4/WI4 200m. Linja on harjanteen oikeanpuolimmainen jäärantu, josta poikkari ylhäällä vasemmalle.

Harjanteen vasemmalla puolella näkyy myös mun ja Akin viimekeväinen Med Kärlek Från Finland (M6+R) -variaatio Vändpunktiin (M5+). Jäät ylös ja lumikentältä v-muotoja kohti.

Pakitin Samulin kanssa Stormvarning:lta tammikuussa, koska poikkarin kohdilla lunta tuli toistuvalla syötöllä niskaan ja paine kasvoi joka kerralla. Kiivettyäni nyt poikkarin, olin enemmän kuin tyytyväinen silloiseen päätökseen - poikkari oli helppoa kiipeilyä, mutta vaikeasti varmistettavaa ja en saanut pitchille kuin pari hassua piissiä. Jos jompikumpi olisi ollut herkistelemässä poikkarin släbillä kun lumet ylhäältä olisivat taas lauenneet, siitä olisi todennäköisesti tullut lähtö, ja erittäin lennokas sellainen.

Koska olin osan pitcheistä kiivennyt aikaisemmin, tein vaihtarit Akin kanssa. Aki vanhana kettuna yritti pidentää päivää kiipeämällä itsensä umpikujaan, mutta oikein mikään ei voinut estää sitä että tämä päivä meni täsmälleen niinkuin niiden toivoisi aina menevän.

Mulle lyötiin ensimmäistä kertaa elämässäni deadman käteen ja käyttöohjeistus oli: "No tunget sen sinne hankeen". Olin joskus ollut vähän skeptinen, mutta kun sen sinne kunnolla tunki, niin sehän oli ihan mahtava piissi. Paljon parempi kuin moni kalliokama tuollapäin.

Olimme hämmentävästi Borkafjällin topissa ennen iltaa, ja illallispöydässäkin hyvissä ajoin. Ihan yhtä mukavalta ei näyttänyt edellisen illan ruotsalaispartiolla, jotka olivat vielä säkkipimeässä (samalla) reitillä. Poikien teltta oli meidän parkkiksen vieressä, ja kyllä joo, kelasin että hostellissa on kyllä puolensakin.

Kiipesin Rikun ja Annan kanssa myös pari uutta lyhyempää reittiä mäen länsipäähän. Ylläolevasta kuvasta on ehkä hieman vaikea hahmottaa, mutta paikan päällä huomattavasti selkeämpi: ensimmäinen reitti menee isosta sinisestä paannejäästä dihedraalin ylös, ja siitä loivemman maaston kautta liittyy Borkafallettiin (tuo iso jääputous), jota pitkin pääsee hyvin alas. Toinen reitti on edellisestä yksi ränni oikealle, siinä on kanssa jäätä alussa mutta paljon vähemmän. Molemmat reitit ovat Borkafallettiin asti 2 pitchiä, josta voi halutessaan vielä topata helppoa jäätä pitkin (1 pitchi). Vasemmanpuoleinen on helpompi, M4 tai jotain ja oikeanpuoleinen vähän vaikeampi, M5 tai jotain.

Aloittelevana DIY-miehenä korjasin katkenneen lumikengän hostellista löytyneellä leikkuulaudalla sekä vanhoilla jääraudoilla.

Pekkasen perheen mato-ongelma alkaa levitä käsiin.

Niggaz from tha hood.

Borkafjäll 2011, osa 1.

2011-03-13T19:01:00.000+02:00

Kymppiviikon suunnitelmat menivät sään takia jälleen kerran uusiksi, ja vanhat unelmat siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Ja koska mikään ei mene ikinä niinkuin oli suunniteltu, saatiin myös uusia unelmia - ja tässä tapauksessa projekti, joka on vähintään yhtä iso kuin siitä haaveilevien puheet.

Matalapaineet ja paskat kelit jätettiin siis Norjaan matkustavien huoleksi, ja autojen keulat käännettiin kohti pohjolan Skotlantia eli Borkafjälliä. Norjan vuoret pitivät sateet rannikolla, jonka takia saatiin nauttia jostain todella harvinaisesta, eli aurinkolasien käytöstä. Arskat päässä kiipeäminen ei äkkiseltään rimmaa kovin hyvin normaalin Borkafjällin kelin kanssa, ja aloinkin pikkuhiljaa tajuamaan että minkälaisessa säässä niitä talvireittejä oikein pitäisi kiivetä.

Myönnettäköön, mä en ollut aluksi innoissani siitä linjasta. Itseasiassa suhtauduin siihen siten, että se nyt vaan on kokonaisuutena liian vaikea. Se näytti liian isolta - ja tottakai kaikki iso ja vaikea on aina myös vähän pelottavaa. Varsinkin, kun ei tiedä, mitä se sitten oikeasti on - koska sitä ei ole kukaan koskaan kiivennyt.

Tietyt speksit näkee tietenkin jo kiikarilla: se on jyrkkä, lattiasta kattoon. Se on itseasiassa paikoin hänkki. Sen pituuttakin on jossain määrin vaikea arvioida, koska se ei ole suora - ja erittäin jyrkällä alustalla pitchit tuppaa olemaan hämmästyttävästi lyhyempiä kuin loivalla. Yhdestä asiasta saattoi kuitenkin olla varma: se on ihan sairaan siisti linja. Ja koska tiesin jo valmiiksi, että ennakkoluulottomuus ja ylitsevuotava usko omiin kykyihin ovat ainoat todelliset avaimet onnistumiseen vaikeilla reiteillä, ei mua ollut kovin vaikea puhua mukaan.

Potentiaalisesta uudesta reitistä ollaan nyt sen verran innoissaan, että tarkempaa lokaatiota sille et tästä blogista löydä. Saattaapi siitä osa näkyäkkin tässä kuvassa, vaan saattaapi olla ettei näy.

Toisaalta, olin käytännössä varma siitä, että se ei mene. Siinä oli juuri se ongelma. Se oli se aspekti, joka mua eniten ärsytti, ja juuri siksi mä sinne lopulta halusinkin. Halusin, että opin jotain taas - jotain niistä korvien välisistä asioista - ja tiesin, että jos joskus oli aika ja paikka oppia, niin nyt oli taas opettaja ja opetustila paikalla. Koska ... usko siirtää vuoria. Ja olin nähnyt sen ennenkin.

Herätys neljältä, 15 kananmunaa, 3 pakettia pekonia, moottoriöljyn näköiset sumpit, you know it. Sitten Akin herättäminen, lisää kahvia ja parin jännityksestä aiheutuneen vessakeikan jälkeen autoon. Sukset jalkaan, ja hyvin hidasta lähestymistä. Niin hidasta, ettei hiilarivarastot kulu. Pitää pysyä aerobisena. Eikä saa kastua. Paljon kylmää paikallaan olemista tiedossa, ja paljon enemmän roikkuständissä istumista mitä olisin voinut kuvitella. Lähestymisellä kiirehditty aika kostautuu moninkertaisesti reitillä. Gaddit oli luettu, taas kerran.

Kapeiden rännien kiipeämisen pahimpia haasteita lienee kakkosten turvallisuus. Ahtaassa dihedraalissa ständin saaminen turvalliseen paikkaan ei ole helppoa, varsinkin kun ei ole mitään hajua ylläolevasta reitistä - pitääkö se tehdä nyt, vai pitääkö se tehdä viiden metrin kuluttua? Olisiko tässä hyvä paikka, vai kimpoileeko kivet ja jäät kuitenkin tänne alle? Valintoja helpotti kuitenkin se, että mitään roikkuständiä mukavampaa ei ollut alun jään jälkeen näkyvissä - eikä tullut.

Borkafjällin huonoja puolia on myös se, että se ei ole mitään maailman solideinta graniittia. Itseasiassa koko mäki muistuttaa pystyyn jäätynyttä paskakasaa. Kiviä irtoaa, ja pitonin lyöminen tarkoittaa aika usein sitä, että halkeama vain kasvaa. Reittimme, tai siis se osa siitä minkä kiipesimme, oli kuitenkin monessa mielessä poikkeus. Kuumottavia irtokiviä oli, tottakai, ja osa meni alakertaankin, mutta varsin hyvää kalliogearia sai, ainakin jossain määrin tarpeellisen määrän. Akin alemmalla pitchillä oli jopa ihan kohtuu hyvää laybackkia, käsin siis eikä hakuilla.

Setämiehet tunnistaa siitä, että ne ei malta olla tekemättä dropkneetä vaikka lääkäri määrää.

Aki lähestyy Damokleen miekkaa. Ravilan kanssa yritin pitchi alempana mahtua mikroaaltouunin kokoisen katon alle, joka tarjosi jotain suojaa. Tai siis mulla mahtui pää sen alle.

Päivän kuluessa ja lonkkien kipeytyessä alkoi kuitenkin tulemaan tosiasiat esiin. Me ei ständitetty optimaalisissa paikoissa, ja eteneminen oli hidasta. No siis tottakai se oli hidasta, se oli vaikeeta ja koko reitistä ei luonnollisestikaan ollut olemassa mitään betaa. Vaikka "epäonnistuminen" alkoi olemaan varmaa, ei tunnelma siitä hirveästi kärsinyt. Me oltiin jossain, missä kukaan muu ei ikinä ollut ollut, ja me oltiin saatu aikaiseksi jotain. Me saatiin häivähdys siitä, kuinka hyvä reitti se on - sitten kun me sen kiipeämme. Mutta ei valitettavasti tällä kertaa.

Nyt me kuitenkin tiedettiin, että sen pystyy kiipeämään siihen asti, mihin me se kiivettiin. Se on valtavasti enemmän kuin se, että kämpillä päätät, että se ei mene. Ensi kerralla tiedetään paljon enemmän, ja taktiikat on parempia. Meneekö se joskus? No tietenkin menee. Se on ainut asenne, millä se voi mennä.

Onko päällä perseestä työntäminen A1:stä?

Kevät sitä ja kevät tätä

2011-03-02T09:14:00.014+02:00

Jengi on taas ihan pähkinänä jostain keväästä. On tosi upeeta, aurinko paistaa, auton ei tarvii olla koko yötä tolpassa, jää on pehmeetä... Ja se kaikki on lupaus siitä, että nää touhut loppuu liian nopeasti.

Vihaan sitä, kun asfaltti tulee näkyviin jään alta, ja vihaan sitä kun lintuja alkaa panettaa ja niiden pitää koko ajan olla piipittämässä tai visertämässä. Kohta radiostakin alkaa varmaan tulemaan jotain kesäskeidaa ja telkkari välittää kuvaa jostain helvetin Etelä-Suomesta missä jengi syö shortseissa jäätelöä. Ja sitten ne vielä hymyilee ja niillä on aurinkolasit päässä. Very fucking nice, onpa siistiä, kohta mä pääsen taas mäkäräisten sekaan avosuolle harjaamaan jotain tulevaa lappilaista klassikkoa. En malta odottaa.

Eli luonto tosiaan herää kohta kukkaan, ja koivun siitepöly muuraa mun silmät umpeen ja saa mun limakalvot vuotamaan keltaista paskaa. Toivottavasti samaan aikaan pääsee myös "boulderoimaan", eli kahlaamaan munia myöten hangessa, kumisaappaat täynnä lunta ja miettimään että miksi mulla ei ole pitkiä kalsareita jalassa. Kaiken tämän ihanuuden lisäksi pitäisi vielä alkaa tekemään kesälle suunnitelmia: ne pitää todennäköisesti yhtä huonosti paikkansa kuin ne suunnitelmat, mitä tein viime syksynä tälle talvelle. Mennään sinne-ja-tonne, kyllä joojoo, vedetään isosti, niin varmaan.

Paitsi kun kuitenkin sataa vettä. Eikä mulla olis muutenkaan ollut massia lähteä - koska oon persaukinen kynyttäjä, joka tekee just sen verran töitä että kilvet pysyy autossa. Vapaa-aikaa on periaatteessa sen verran, että pystyisi hommaamaan itsensä hyvään kondikseen, mutta sitä ei pysty hyödyntämään koska ei ole massia mennä muualle kuin naapuriin ja siellä on kuitenkin keskimäärin niin paska keli, että jos niskaan tulee pelkkää lunta eikä kiviä, niin on melkein syytä olla onnellinen.

Ja ennenkaikkea, minkä takia mulla ei voi olla minkäänlaista tuuria korkeapaineiden kanssa? Miksi mä oon aina menossa pohjoseen silloin, kun sinne pitäisi mennä suksien eikä hakkujen kanssa? Miksen alkanut harrastaa kymmenen vuotta sitten vaikka base-hyppäämistä, moottorikelkkailua tai jatkanut laskemista, kun siellähän ne massitkin pyörii? Miksi ihmisen intohimon kohteeksi pitää päätyä jotain sellaista, mistä ei tule tuloja, kuten vaikka työnteosta?

Miksi mä kiipeän?

Huh, tulihan se sieltä. Olihan sitä jo vähän venattukin.

Niin, miksi? Koska melkein koko mun muu elämä pyörii jollain tavalla sen ympärillä, kuten työ- ja opiskelukuviot, kaverit ja tulevaisuudensuunnitelmat? Vai koska kiipeilyn kautta pala kasvaa ja pääsee syömään isoja annoksia pekonia?

Mun yksi parhaita kiipeilymuistoja ei liity omaan kiipeilyyn, vaan Miran kiipeilyyn. Me oltiin jossain pohjoisessa, ja kiipesin Miran ja Eskon kanssa hyvää kahen kp:n jääreittiä. Aurinko oli laskemassa, ja se värjäsi meren justiinsa sen väriseksi kuin se parhaimmillaan värjää. Mira oli suurinpiirtein kolmatta kertaa jääraudat jalassa, ja sitä vähän jännitti väliständillä, koska toinen pitchi alkoi ihan fyysisen näköisellä katon ylityksellä.

Liidasin lipasta yli, lukotin aika isolla vaihteella ja mietin että miten helvetissä me saadaan Eskon kanssa haulattua Mira ylös. Esko jäi alakertaan tsemppaamaan, ja mä aloin varmistaa ylhäältä. Ensin kuulin kuinka Mira huusi kurkku suorana, sen jälkeen Esko, ja kohta me kaikki huudettiin niinkuin hullut. Ihmettelin, kun pystyin vetämään köyttä koko ajan sisään, ja lopulta tajusin että me huudettiin se nainen siitä yli - jonka jälkeen kannustava huutaminen vaihtui riemunkiljumiseen.

Kaikki se auringonlaskussa huutaminen, upea meri ja toisen onnistumisesta avoimesti iloitseminen oli vaan jotain niin älyttömän elämänmyönteistä, että se jotenkin paloi pysyvästi kiinni mun aivokuoreen.

Kiipeily on, parhaimmillaan, jotain helvetin siistiä.

Darkside

2011-02-20T13:31:00.002+02:00

Istun lattialla ja teroitan keskittyneenä jo aivan tarpeeksi teräviä hakkuja.

Esittelen ylpeänä teroitusjälkeäni sohvalla istuvalle hahmolle. Havaitsen, että häntä ei kiinnosta asia läheskään yhtä paljon kuin minua. Hetken harkinnan jälkeen ymmärrän sen, ja toivon että ensi viikolla on helpompaa.

Kiipeily tekee arjesta joskus vaikeaa. Normaaleihin asioihin keskittyminen tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä, ja seinien tuijottaminen lisääntyy. Tai no ei se ole kiipeily itsessään, vaan jotkut reitit. Reitit, joita ei pääse pakoon ennenkuin ne kiipeää. Ne on liian kutsuvia - osaksi kiipeilyn laadun vuoksi, osin reitin asettaman haasteen vuoksi. Jos kyvykkyydestään ei ole varma, reitti jää taatusti enemmän mielen päälle kuin sellainen, jonka tietää varmasti pystyvänsä kiipeämään.

Se peckeri. Saanko mä sen sisään liidissä? Mitä sitten tapahtuu, jos en saa? Entä jos mä tiputan sen? Ei mulla ole toista. Sekin on sitäpaitsi jo aika vanha. Niin ja teräskin murtuu, se on nähty ennenkin. Sitä on jo ohennettu viilalla ja moukaroitu suoraksi. Se on ihan ruosteessa. Vaijeri on hapsuilla. Eihän sille vaijerille edes luvata enempää kuin 2Kn - mun on siis pakko pystyä klippaamaan suoraan Peckerin reikään. Mutta siihen ei aina mahdu, jos se on kulmassa. F*kk. Miksen kelannut tätä aiemmin?

Mietin itseäni makaamassa hangessa tonttipannujen jälkeen, ja mietin mitä mun päässä silloin liikkuisi. Joku sen jo sanoi, ja hyvin sanoikin: ...It's a fine line between a bad ass and dumb ass.

No ihan sama, koska mä pystyn kiipeämään sen. Helvetti, mä uhosin jo että jos kukaan ei lähde varmistamaan, niin mä kiipeän sen silti. Mä meen kyllä aika hapoille kruksissa ylärilläkin, mutta mä pärjään sen kanssa, jos en unohda jotain oleellista jalkamuuvia, tai kunhan mun kädet ei jäädy...

Niin, dorka. Siellä on ennusteen mukaan 30 astetta pakkasta. Ei, ei oo järkeä. Ei vähääkään järkeä. Mun pakkasraja oli joskus -15. Hahaha! Naurettavaa. En oo ikinä noudattanut sitä. Ei sellaisilla rajoilla pysty yksinkertaisesti kiipeämään niin paljon kuin mä haluan. Mutta jos mä haluan kiivetä sen, niin mulla on valitettavasti enää yksi potentiaalinen päivä jäljellä. Seuraava viikonloppu on kisaviikonloppu, ja sitten menee 2 viikonloppua reissussa, ja sen jälkeen sitä ei enää ole, koska se on eteläfeissillä ja yksi plussa-asteinen päivä tuhoaa sen. Se on synkkää, se on ihan hirveetä, mutta jos mä aion tän kiivetä, niin mun täytyy kiivetä se semmosessa kelissä missä en halua edes viedä roskia ulos. Mä vihaan tätä touhua joskus.

Mutta eikö tää just oo sitä mitä kiipeily parhaimmillaan on? Mietit ja harkitset sitä, että pystytkö siihen, ja lopulta puristat sen tahdon itsestäsi ulos, ja teet sen huonoimmassa mahdollisessa kelissä, koska tajuat pystyväsi siihen. Ainakin se antaa kontrastia arkielämään: Onko kahvi loppu? No huh. Tuleeko Kelalta taas selvityspyyntö opintojen edistymisestä? Hah.

En mä tiedä, että miksi kontrasti on hyvä juttu, mutta mä kuvittelen itseriittoisesti ymmärtäväni koko ympäröivän maailman keskimääräistä paremmin, koska mulla muka on sitä kontrastia enemmän kuin alakerran Pertillä - Pertti kun ei nimittäin harrasta jääkiipeilyä tai mitään muutakaan extremeä. Siis mä luulen niin, asiasta mitään tietämättä - ja tällaiset dorkat ajatukset saa mut joskus vielä enemmän vihaamaan tätä hommaa. Mä nimittäin aina luulin että kiipeily olisi muokannut mua liberaalimmaksi.

Mutta mä tiedän, että viha laantuu, ja ajatustoiminta muuttuu taas suvaitsevaisemmaksi - kun mä vaan kiipeäisin sen.

Eli mussutukset sikseen. Do it. Intohimo, pelko ja itsekeskeisyys, isketään tehosekoitin päälle ja aloitetaan henkinen valmistautuminen liidiin. Laitetaan Panteraa soimaan kauppareissunkin ajaksi, joo, sillä ne on menny ennenkin, ja vähän vielä aggroa kehiin niin hyvä tulee. Kunhan mä saan ruoskittua itseni liikkeelle, niin sen jälkeen ei ole enää hätää. Koska ainut tie pois on yläkautta, niin mun on toisinsanoen pakko kiivetä se. Jos eka kruksi menee, menee loputkin, koska pääsen ekan jälkeen lepäämään ja sen jälkeen olen lämmin vaikka olisi sata astetta pakkasta. Onhan se yläosa herkkä, mutta face-the-facts: en tippunut kertaakaan ylärillä tylsillä hakuilla, joten marginaalia on enemmän kuin tarpeeksi. Sitäpaitsi siellä ylhäällä geari paranee merkittävästi. Mutta se alaosa, dammit, hänkkiä heti ekasta metristä, ja kaikki muuvit on jäällä, joka on kuitenkin näillä keleillä vähän semmoinen ... hmm ... yllätyksiä tarjoileva materiaali. No, mä en lyö kertaakaan koko liidissä niin se saa tarkoittaa sitä, että se kestää. Se on todennäköistä, että se kestää. Miksi mä upotan epäilykseni aina tilastotietoihin, joita ei ole olemassa? Kiipeily taitaa olla parasta itsensä kusettamista mitä löytyy.

There is a part of me that's always sixteen

I've found the secret of eternal youth

Some get high on life or money
But there's an escape
Drop out the race

To walk through world by one's self
You can't be protected
Your trust is in whisky, weed and Black Sabbath
It's goddamn electric

Don't waste your time, embrace it
And then you will know yourself
The change in you is goddamn electric

Don't fake your life, inhale it

And then you'll know yourself.

Pantera: Goddamn Electric. Ruudut (c) MiraN.

Naurettavuuden uhalla en voinut olla laittamatta lyriikoita kehiin. Naurettavaahan kiipeilykin monesti on - aikuiset ihmiset repii hiuksia päästään jonkun jäälirun takia (kuulemma joskus myös joidenkin lohkareiden takia).

Positiiviseen ajatteluun sokeasti luottaen kirjoitin ylläolevan tekstin ennen tän linjan kiipeämistä, koska olin päättänyt että mä kiipeän sen, tapahtui mitä tahansa. Ilokseni pääsin sitä nyt sitten myös käyttämään, kun kiipesin "Darksiden" - 10 astetta lauhemmassa kelissä kuin mitä piti olla! Se kiinnitti mun huomion toissa viikonloppuna, ja sen jälkeen en tahtonut saada siltä unta, headpointista haaveillen. Darkside on noin M7 tasoista kiipeilyä, mutta kulkee käytännössä kokonaan jäällä, hyvin ohuilla placementeilla. Olin gearista aluksi sitä mieltä, että se olisi R:n arvoinen, mutta liidin jälkeen sain hieman lisää luottamusta kamaan ja totesin sen kohtuulliseksi. Mutta sekin tarkoittaa siis sitä, että osaa suhtautua peckereihin, pieniin C3:iin ja 9 cm:n ruuveihin hyvä gearina - ja siinä joutuu tekemään kampusmuuveja peckeri-C3 -klusterin päällä, joka estää dekkaamisen. No ei siitä dekkaamisesta varmaan kuolis, mutta kuten täälläpäin sanotaan: voip jäädä kitumhan.

Mixdead action

2011-02-16T17:07:00.000+02:00

Mun "Rollo Roadsideen" avaama Lucky Luke (M8-) sai odottaa melkein neljä vuotta toistoa, ennenkuin Samppa saatiin kuvioihin sendailemaan. Aamulla oli mittarissa -28 astetta, mutta sehän ei meitä haittaa ...

Korouoman P-harjoituksesta

2011-02-10T14:39:00.019+02:00

Louhon ja Emen toimeliaisuuden myötä Korolla tapahtuu maaliskuussa jotain mikä olisi ollut hyvä tapahtua jo ajat sitten - pelastusharjoitus yhteistyössä kiipeilijöiden, rajavartioston, pelastuslaitoksen sekä Metsähallituksen kanssa. Erinäisten tahojen toimesta siellä on toki harjoiteltu yhtä sun toista aiemminkin, mutta tämä lienee ensimmäinen kerta kun kaikki sidosryhmät saadaan saman pöydän ääreen. Todella hienoa on myös se, että paikalle saadaan rajavartioston helikopteri, jolla evakuoimista jätkät toivottavasti pääsevät treenaamaan. Harjoituksen hyödyllisintä antia on varmastikin mahdollisten pelastusskenaarioiden läpikäynti ja tiedon lisääminen kiipeilijöillä sekä pelastajilla.

Moni varmaan olettaa, että jos paska osuu tosi pahasti tuulettimeen, niin hätänumeroon soittamalla asiat ratkeaa. Näin ei todellakaan ole. Juttelin jokin aika sitten kahden rajavartioston hekopilotin kanssa, siitä mitä voi tapahtua, ja siitä, mitä he voivat asialle tehdä. Ei ole meinaan paljoa. Tiedoksi kaikille, että Korouomasta ei pysty vinssaamaan ketään pois. Rajan kopteri ja henkilökunta ei siihen kykene. Kopteri ei ole tarpeeksi stabiili pintapelastajan laskemiseen putoukselle tai tiheään metikköön, ja putoukselle reskuttajaa olisi täysin turha laskeakaan, koska rajan pelastajilla ei ole mitään edellytyksiä esim. kiinnittäytyä putoukseen. Toista lentävää pelastusyksikköä ei ole. Kiipeilijät ovat hyvin pitkälti oman onnensa nojassa kunnes pääsevät tasaiselle maalle. Muistakaa se, ja valmistautukaa siihen.

Mietitäänpä vaikka seuraavanlaista skenaariota: Kiipeät partnerisi kanssa kahdestaan. Olette ainoat ihmiset koko uomassa, kuten lähes aina paitsi itsenäisyyspäivänä ja vastaavina. Liidaaja tippuu Ruskean Virran yläosassa, ja köyttä oli ulkona 50 metriä. Liidaajaa loukkaantuu vakavasti, eikä pysty itsenäiseen toimintaan. Mitä teet? Alas sitä ei enää lasketa. Normaaliolosuhteet on -20 astetta pakkasta, missä verta vuotava ihminen hyytyy aika helvetin äkkiä, joten aikaa on rajallisesti.

- Ainahan apua kannattaa soittaa. Mutta sen tehdessäsi, ota huomioon, että vaikka sinulla olisi kenttää, ei ole olemassa tahoa, joka teitä pystyisi liiemmin auttamaan. Kopteri ei pysty liidaajaa reskuttamaan. Posion pelastuslaitos varmastikin tulee paikalle, mutta älä oleta, että he tai VPK voisivat tehdä tilanteelle yhtään mitään. Olet edelleen yksin, katsojia vain on enemmän.

- Sinun tulee siis pystyä pelastamaan liidaajasi maan pinnan tasolle, ennenkuin voit olettaa, että viranomaisavusta on jotain hyötyä. Osaatko tehdä sen?

En pidä edellä olevan kaltaista tapahtumaa mitenkään epätodennäköisenä, ennemminkin pelkään että milloin se tapahtuu. Pari muuta asiaa jotka olisi hyvä pitää mielessä Korolla:

- Puhelimessa ei ole pääsääntöisesti kenttää. Avun soittamiseksi sinun tulee päästä uoman reunalle. Siihen voi mennä todella pitkä aika, jos lunta on paljon etkä pysty esim. kiipeämään, vaan joudut tetsaamaan vastapuolen mäkeä.

- Tiedätkö oikeasti missä olet? Moni tietää varmasti olevansa vaikka Ruskealla, Mammutilla, Jaskalla, Revontulella, Jäämorsiamella tai Sinisellä, mutta älä luule että hätäkeskuspäivystäjä niitä niillä nimillä tuntee. GSM:n paikantamiseen en lähtisi luottamaan, koska olet korkeintaan yhden linkkimaston kuuluvuusalueella, ja paikantamiseen tarvitaan käsittääkseni kolme.

- Teorian tasolla kaikilla yli 30 metrisillä reiteillä voi joutua tarvitsemaan multipitch-pelastustaitoja. Onko niitä?

Kaikenlaiset ideat ja ajatukset pelastusharjoituksen suhteen otetaan lämmöllä vastaan, tänne tai RVK:n foorumille.

Kaija Koo @ Pyhä Winter Unplugged 2011.

Se minullekkin on salaisuus miksi ja minne meen
unohda siis kaikki lähtemiseen liittyvät kliseet
minä menen kun en menemättä olla voi
kun meren kohina korvissa soi
en kotiinpaluun riemua tuntea saa ellen saata itseäni nyt matkaan

mun mentävä on (mentävä on)
tahdon keskelle suuren kuulijajoukon
mentävä on (mentävä on)
yksin laelle vuoren huipun oudon
mentävä on (mentävä on)
silloin mentävä on (mentävä on)
kun mentävä on

(c) Kaija Koo, Mentävä On.

Boys spray, women send

2011-02-01T21:23:00.000+02:00

Kuten tulikin jo mainittua aiemmin, kämppiksellä oli työn alla tämmöinen kätsänäppärä kutosen linja. Lauantaina suklaa siivitti neidin solidiin sendaukseen, ja Markkinavoimat sai mun kirjanpidon mukaan toisen naisnousunsa Ullan jälkeen.

Kyseessä on vajaa 30 metrinen linja, joka nousee ensin kivan kalliodihedraalin ja siirtyy sitten herkän poikkarin kautta varsinaiselle pilarille, jota pitkin huukkaillaan sitten ylös tukevammille jäille. Pilari on perimätiedon mukaan joskus yltänyt maahankin asti, mutta mä en ole kuudessa vuodessa nähnyt sitä ikinä poikkaria alempana. Ensinousu on vuodelta kuokka ja vastuullisetkin ovat jo eläköityneet, itse kiipesin linjan back in the day ekalla kaudella.

Mulla alkoi jo jokunen talvi sitten häiritsemään tapa, jolla reitti on totuttu kiipeämään ja ennenkaikkea miten olin sen itse kiivennyt - pinkpointtina, siis kamat preplacementtina. Syynä siihen lienee ennenkaikkea se, että kolme metriä poikkarin yläpuolella on pultti, jonka historiaa ei oikein kukaan tiedä. Pulttia on kuitenkin iät ja ajat käytetty alapuolisen poikkarin varmistamiseen siten, että siitä on roikotettu kolmemetristä slingiä tai cordelettea, jonka on voinut turvallisesti klipata dihedraalista ennen herkälle poikkarille siirtymistä.

Kaikki nousut, joista mä oon tietoinen, onkin tehty siten että kaikki geari on laitettu rappelista seinään. Eli pre-placementtinä ruuvit, alun kiilat ja poikkarin turvaavan pultin klippaaminen. Linjassa oli aiemmin myös pitoni, jonka Riku repi paljain käsin irti jokunen vuosi sitten - jossain määrin hämmentävää, koska ainakin minä olin pannuttanut siihen.

Ilman minkäänlaista tavoitetta olla elitistinen etiikkaurpo, oon kuitenkin sitä mieltä että kaikki linjat tulisi kiivetä parhaalla mahdollisella tyylillä. Tarkoitan sitä, että mä tajusin, että mä pystyn kiipeämään sen 'puhtaammin' kuin aiemmin ja jättää preplacementit ja pultin käytön kokonaan pois - joten mun täytyi kiivetä se siten.

Tänä vuonna sille suunnalle tuli onneksi nyt tehtyä pari reissua ja löysin pari uutta camuvarmistusta, joiden turvin tiesin että se menee, ja vähän jäykempi tyyppi vaikka onsaittaa jos sikseen tulee. Joten heti Miran sporttisendauksen perään kiipesin sen laittaen kaiken kaman lennosta - ilman tarkoitusta vähentää sporttilähetysten arvostusta. Ero oli aika iso siihen, miten sen kiipesin silloin joskus - varsinkin herkän poikkarin kanssa joutuu ottamaan jonkinlaisten naamapannujen riskin takaisin dihedraalin pohjalle ja ruuvaaminen yli ysikymppisellä jäällä on aina vähän vaikeeta. Ennenkaikkea se hidastaa ylöspäin menemistä. Olemassa olevan pultin skippaaminen olisi mun mielestä typerää, jos sen voisi klipata liidistä, mutta kun ei voi, ja style matters.... Ja staili on sitten tietenkin, täysin mielipidekysymys.

Girl power!!

Stormvarning

2011-01-26T12:38:00.016+02:00

Google translatorin käännös toposta kertoi seuraavaa: "Reitti on ei liian kova, vaan vaikeaa näyttöä kiipeilyä jäällä, lumella, rock ja joitakin tervetuloa sammalta". Kuulosti helvetin hyvältä, ja sanakirjan kanssa sain tulkittua vielä sen verran että kyseessä on helposti kiivettävää, mutta vaikeasti varmistettavaa kiipeilyä. Ensinousijoilla meni 7 pitchiä, vaikeuden ollessa M4 tai M5 lähteestä riippuen. Samapa tuo, mennään tsekkaa.

Olin kiivennyt ensimmäiset viisi metriä, ja olin laittamassa ekaa piissiä sisään. Kuulin Samulin kiroilun alhaalta, katsoin alas, ja sitten katsoin sinne minne Samulikin katsoi. 20 metriä meistä vasemmalle tuli lumet alas. Kiroilin, taas sama juttu, miksi mä en ikinä onnistu olemaan missään kun olisi turvallista. Täysin sama tilanne kuin vuodenvaihteessa Lyngseidetissä... Eka piissi ja pakit. Ei oo todellista. Mutta kuuluu asiaan. Kiipesin alas nopeasti, ja painuimme alarinteeseen.

Parinsadan metrin päässä pidimme juomatauon ja punnitsimme vaihtoehtoja. Borkafjällin oikeassa laidassa on 150 metrinen WI5:n jääputous, mutta alun kruksin jälkeen se ei näyttänyt enää mielenkiintoiselta. Huomenna olisi plussakeli, ja jääputous olisi siten ainut turvallinen vaihto. Sitä korttia ei siis kannattanut käyttää tänään. Sitäpaitsi jäätä on himassakin. Sitäpaitsi, ehkäpä lumet eivät tipahtaneetkaan topista, vaan kertyivät feissiin tuulen takia, josta ne sitten romahtivat kun olivat aikansa siihen kertyneet. Ja itseasiassa, se oli vielä aika kuivaa ja kevyttä lunta. Niin, ja Samulin Nalgenekin jäi reitin juurelle.

Viikon sairastelun jälkeen kone lähti vähän hitaasti käyntiin, mutta kiipeily oli yhtäkaikki todella siistiä. Se oli vaikeaa varmistaa, mutta koko ajan kivaa - ohutta, mutta tukevaa. Lyhimmät bläkkärit tieoffina ja väkivallalla asennetut kiilat oli 'name of the game'. Pohkeet ja tasapaino oli alun aakkoset, ja pelko perseessä siitä, että jos ylhäältä tärähtää samanlainen lasti kuin aamulla niin mä lähen tästä niinku eno veneestä. Mulla oli kuitenkin jonkinlainen sääikkuna, ja vaikka en ollutkaan tarpeeksi nopea itseäni tyydyttääkseni niin olin kuitenkin ns. tarpeeksi nopea... Niin siis nyt en puhu mistään kinky-hommista.

Samuli jäällä.

Meikä alakerrassa.

Karkeasti arvioiden puolivälissä mäkeä miehet eivät olleet enää kovin vitsikkäällä tuulella. Edessä oli pitchin pituinen poikkari, ja sen jälkeen loivempaa kiipeilyä. Ongelma oli siinä, että ne lumet tuli kuin tulikin niskaan sieltä jostain lipan takaa, eikä feissiltä, ja niitä tuli nyt aika tiheään tahtiin. Ensin ne meni vasemmalta ohi, sitten oikealta, ja sitten ne tuli meidän ränniin. Sama toistui useasti, se toistui tarpeeksi useasti, ja lopulta tuntui että tauot kesti alle 10 minuuttia. Lumen määrä ja voima oli jo sitä luokkaa, että aina lastin osuessa puristin ständistä kiinni ihan tosissaan, ja mietin että mitä jos sieltä kohta lohkeaa muutakin kuin tuorein lumi. En myöskään hirveästi halunnut kelata, että mitä tapahtuu jos on tekemässä sitä poikkaria siinä loivalla hyllyllä, kun lasti taas tulee - poikkari kun näytti vielä siltä, että se olisi järkevämpi vetää vauhdilla kuin ylivarmistaen.

Aika isolla kiireellä alkoi ablakovin tuusaus, ja kiiressä se sohittiin ohikin kaksi kertaa. "Jalla, jalla" oli alasmenon mantra, ja jatkuvasti isommalta tuntuva lasti tärähti ainakin pari kertaa vielä meidän niskaan. Samulilla oli myös ilo olla rappeloimassa single-ablakovista ja ottaa samalla myllytys vastaan.

Alhaalla ei harmittanut paljoa, olin itseasiassa ihan iloinen. Kiivettiinhän me ilmeisesti kuitenkin vaikeimmat pitchit ja ne oli hyviä - mutta toppi olisi tietenkin toppi. Kiipeily oli ollut helppoa siihen asti ja se olisi ollut varmaan aika iisisti lopetettavissa... Mutta ei kuitenkaan tällä kertaa.

Seuraavana aamuna satoi vettä ja tuuli katkaisi kaaren Samulin teltasta. Lämpimästä kelistä huolimatta lähdimme tetsaamaan mäkeä kohti, tarkoituksena kiivetä oikean laidan WI5. Pysähdyimme metsänrajaan kun olin kuulevani tuulen seasta kolinaa. Kolinaa seurasi kiven ja jään sekainen jyrinä.

Käännyimme 180 astetta ja painuimme lähimmän roadside-putouksen kautta kotiin.

Arkistojen kätköistä 2.

2011-01-19T19:28:00.000+02:00

Taas sairaana, ja jo toinen flunssa tälle talvelle. Onneksi Dane bloggaa siihen tahtiin että saan kipeänäkin ajan kulumaan. Miehellä on nelisenkymmentä vuotta jääkiipeilykokemusta, joten kyllähän siitä riittää juttu jos toinenkin kerrottavaksi. Ylitsevuotavan kamahomostelun lisäksi välillä ruutuun tulevat kellastuneet valokuvat antavat hyvää pohjaa oman angstin rakentamiselle, kun miettii sitä mitä sen ajan karjut olisivat pystyneet tämän ajan vehkeillä tekemään.

No, mulla ei kellastuneita valokuvia ole ja huonoimmillaan jäägeari on ollut sitä, että oon käyttänyt griprestien sijaan liissejä. Silti vanhan kovalevyn syövereistä löytyi ihan aidolle filmille kuvattuja ruutuja Skibotnista, joissa oli ihan nostalginen fiilis, vaikkei siitä nyt ole edes kovin montaa vuotta.

En tiedä lisääkö toi skannerin rantu oikeassa laidassa nostalgisuutta, mutta mesta oli ihan loistava. En nyt vaan millään muista että kumpaan suuntaan tämä oli vaikka Lokosesta, mutta Skibotndalenissa jokatapauksessa. Parina viime vuonna tää onkin tainnut olla ihan kuiva. Kuvassa Esko sendaa. Samalla reissulla Ravila palellutti varpaansa.

Juhan. Tämäkin rantu näkyy edellisessä kuvassa. Loistava linja, 3 pitchiä monipuolista jäätä thinistä pilariin ja mä olin ainakin ihan liekeissä. Ei vaan tainnu mennä ekalla yrkällä, koska päivästä oli suurin osa onnistuttu käyttämään lähestymiseen. Välipäivän jälkeen palasimme ja olimme enemmän "approach-wise". Ekalla kerralla logiikkaan kuului mm. kiivetä pitchi nelosta koska se on nopeampaa kuin lumikenkäily. Suorin tie on ... lyhin tie? Not.

Jossain vikan pitchin vaiheilla Juhan lanseerasi miehekkään sanonnan "p*llusaatana" kun Luckyn jäätynyt biineri ei tahtonut kohmeisilla käsillä aueta.

Jaa nyt kyllä siirryttiin digiaikaan ja Lyngseidetiin. Sitä mä vaan en tajua, että mitä mulla tuolla repussa on, koska untsikkaa siellä ei ainakaan ole. Tyylitajukin on selvästi parantunut; metsänvihreet gaitorsit ei mee enää ikinä jalkaan. (c) Akipaki.

Tämä Jessen (c) post-production ruutu lienee jostain Lyngseidetin suunnalta kanssa. Aloin tällä reissulla vasta pääsemään norjalaisten lähestymisien makuun. Oon melko varma, että tänne möngittiin kainalosyvässä hangessa tuntikausia, semmosessa kunnon makkaratikku-tunturikoivumetässä missä meinaa järki lähteä. Se oli perseestä, ja niinhän kunnon lähestymisen kuuluukin olla. Alle kahden tunnin lähestymiset on roadsidea.

Sotkamon reissua 2006. Kiva kuva siitä, että näkyy Suentassu kokonaisuudessaan. Tosin näyttää aika loivalta. Tai ehkä aika on kullannut muistot. En tiedä oonko kiipeilyllisesti kehittynyt, mutta kledjut on ainakin freesimmät nykyään. (c) Aki Hämäläinen

Markkinavoimat, M6. Kaudella 04/05 kukaan ei vielä ollut valistanut mua mustien vaatteiden huonoista puolista valokuvia ajatellen. Tällä hetkellä mulla on ilo seurata kämppiksen työstämistä kyseisellä reitillä. Go girl! (c) Musti

Lokonen. Se eka kerta, joka päättyi siihen kun kypäräpäiselle herralle kuvan punctumissa tuli nälkä. Mukana rännittämässä Juhan ja Ulla.

No mitäs vielä, tämähän on aivan tuore ruutu. Sitäpaitsi myös linja on tuore ja jopa mieskin on tuore. Tuore rollolainen siis. Kuvassa Samppa kakkostelee Bingo Bangoa, M-whocares.

Arkistojen kätköistä osa 1 löytyy tästä.

Roadside

2011-01-08T08:43:00.013+02:00

En ole mitenkään erityisemmin diggaillut viime aikoina lumivyöryvaarasta, ja omasta mielestäni ihan syystä. Sitä typerämmäksi tunsin itseni vuoden ensimmäisenä päivänä, kun katselin paskat housussa viereisessä rännissä jylisevää vyöryä. Se ei ollut mikään pieni laatta joka hieman heiluttaa puita, vaan enemmänkin mallia Megablast tai helvetin iso tavarajuna - kuitenkin semmoinen, että jo pelkästä äänestä tajusi, että se on aivan sama oletko ständissä kiinni jos olet samassa rännissä.

Pohjois-Norjassa oli vyöryvaroitukset nelosella. Tromssassa oli ulkoilualueella 200 metriä leveä vyöry asutuksen välittömässä läheisyydessä. Lunta tuli kokoajan ja hasardilta tuntui jokapaikassa. Miksi me sitten oltiin siellä, missä me missattiin ylhäältä itsekseen lauennut laviini parilla sadalla metrillä?

Kun suomalaisella turistilla on viikko aikaa vetää, niin sitten vedetään kanssa. Aivan sama mikä keli, ei tässä ole aikaa odottaa. Jokapäivä on lähetyspäivä. Kohta ollaan taas kotona, kiroillaan töitä ja haaveillaan Norjan reissuista. Lunta tulee, joo, mutta eipä se jääkiipeily nyt muutenkaan hirveän turvallista ole. Sitäpaitsi muutkin menee. Ja hei, eikös se ole niin että jos on tarpeeksi jyrkkä putous niin vyöryt vaan heilahtaa yli?

No mehän periaatteessa oltiin turvallisella törmällä. Meillä oli maastokartta, ja meidän yläpuolella ei pitänyt olla lunta kovin paljoa. Kovin paljoa. Norja on nimittäin mittakaavavirheiden luvattu maa. Eihän sitä mäkeä siellä paljon ollut, kun vertasi ympärillä oleviin törmiin joissa saattoi olla 500+ vertikaalimetriä lumikenttää putouksen päällä. Mutta oli sitä siellä sen verran, että siitä pystyi itsekseen irtoamaan parisataa metriä leveä laatta. Pituutta oli vaikea arvioida perspektiivistä johtuen. Ylipäätänsä perspektiivit aiheuttavat sen, että tieltä tai alhaalta käsin on täysin mahdotonta sanoa mäkien todellisesta muodosta mitään.

Loppureissun kiipesimmekin sitten pelkästään roadside:a, eli mitä tahansa tien välittömässä läheisyydessä ja jonka päällä ei ollut mitään. Skibotnin puolella vuonoa on paljon tällaisia mahdollisuuksia, mm. Larsbergtunnelin pohjoispuolella oleva "mökkimesta" (näkyy tielle, lomamökkien yläpuolella, 10min approachi), ns. DWS-mesta (tunnelin eteläsuulla) sekä neljä lähekkäistä, samansuuntaista kalliota joista eteläisimmän parkkis on N69.48904 E20.33825. Kalliot ovat parinsadan metrin etäisyydellä toisistaan ja näkyvät tielle, lähestymiset 5-15 minuuttia. Ainakin eteläisimmässä ja pohjoisimmassa on linjoja kolmeenkymmeneen metriin asti ja vaikeutta helposta horroriin. Leveyttä kallioilla on useampi sata metriä, ja verhoa roikkuu vähän joka kohdasta. Ja hei, mikäli budjetti ei riitä kaupan maastokarttoihin niin tästäkin voi olla apua.

Päivän arpajaisten voittajat. Vyöry ohjautui keskellä olevien putousten oikealle puolelle, metsikön kautta alas. Edellisenä päivänä kiipeämämme ränni näytti paljon todennäköisemmältä reitiltä, mihin lumi olisi voinut ajautua. Lumi noudattaa usein samoja reittejä kuin vesikin, toim. huom.

Taustalla keskellä näkyy edellisen kuvan törmä. Hieman eri kuvakulma, hieman eri todellisuus.

Pohjoisin neljästä edellämainitusta roadsidesta.

Ville ja Saku. Tää on niin lyhyt putous ettei me mitään takkia tarvita.

Suttura kakkostelee mökkimestalla.

Rikun taikajuoma toimi niin digestiivinä kuin aperitiivinäkin.

Uudenvuodenaatto, nukkumaanmenoaika oli puoli yhdeltätoista.

Sitten kävi näin.

Break' em

2010-12-27T21:41:00.005+02:00

Pääsääntöisesti valmistajat neuvovat seuraavasti hakkujen käytön suhteen:

- Älä kierrä hakkua sitä irroittaessa, vaan nylkytä ylös alas

- Älä teroita koneellisesti

- Älä teroita hakkuja yli ensimmäisen hampaan

Iloisena voinkin todeta rikkovani kaikkia ohjeita toistuvasti ja olen todella tyytyväinen siihen mitä ne terät silti kestää. Mulla on eläessäni katkennut vain kaksi terää ja käyttökelvottomaksi on taipunut muistaakseni saman verran. Molemmat katkenneet terät ovat olleet vanhoja - vähintään yhden kauden kiivettyjä ja teroitus melkein tapissa, eli kohta ekassa hampaassa asti. Molemmat on myöskin olleet malliltaan BD:n Laserit, jotka on ohuemmat kuin Titanit tai Fusionit. Mutta ehkä oudoin yhteinen tekijä niissä on ollut se, että niillä on ehdottomasti kiivetty suhteessa eniten "puhdasta" jäätä eikä kaltsia. Jäällä ne on molemmat myöskin hajonneet.

Tämän massiivisen aineiston perusteella veikkaisin, että jäähakun terälle kaikkein vahingollisinta on nimenomaan kiertäminen irroittaessa. Mulla on paha tapa kiertää terä irti, jos tunnen että se lähtee siten helpolla. Lisäksi kun sen tekee kunnon pakkasessa, missä jää on kuin betonia ja iskuja tulee paljon, niin kyllä siinä teräskin väsyy. Tiedän tosin myös sen, että tulen jatkossakin kiertämään niitä hakkuja irti, koska joskus vaan on kiire. Koneellista teroitusta en menisi heti syyttämään, koska teen sen yleensä siten, että terä ei ainakaan mainittavasti kuumene. Lisäksi katkenneet terät ovat katkenneet niin kaukaa kärjestä, että se kohta ei missään nimessä ole kuumentunut. Sanon tämän kaiken tietenkin tietämättä yhtään mitään metallurgiasta.

Vääntyneet terät ovat taas olleen Petzlin vehkeitä. En osaa sanoa onko Petzlin ja BD:n seoksissa eroja, mutta on mulla vähän semmoinen fiilis että BD:n terät olisivat kovempia. Se sitten aiheuttaa tietenkin sen, että vaikka ne kestävät enempi höykytystä ja pysyvät paremmin terässä, niin joskus ne lopulta katkeavat ennemmin kuin taipuvat. Molemmat Petzlit jotka oon saanut taivutettua meni sporttimikstassa. Silti se on mun mielestä miltei käsittämätöntä kuinka paljon ne terät ja hakut kestää sitä väkivaltaa, mitä varsinkin drytoolissa joskus tulee. Ei sitä uskois että se kestää roikkua kahvasta koko ruumiinpainolla kun terä on vaakahalkeamassa, mutta kyllä sen uskoo kun koittaa. Kovin paksussa kunnossa ei kyllä kannata olla.

Tärkeää on tietenkin ymmärtää, että teräs ei ole tuhoutumatonta. Jos on menossa semmoiseen paikkaan, missä terä ei saa katketa, niin terä pitää valita sen mukaan. Kestävä terä on tietenkin semmoinen joka vedetään suoraan kaupan kassista hakkuun kiinni, tai jonka historian tietää tarpeeksi hyvin. Perusteriä kestävämpiäkin vaihtoehtoja on, jotka voivat maksaa parisataa dollaria per pari. Sellaisia voi väijyä Danen sivuilta. Sillä hinnalla tulee 30% parempi murtolujuus ja elinikäinen teroitus. Mä tyydyn pitämään varaterää mukana...

Borkafjäll bailing

2010-12-19T19:30:00.001+02:00

Heräsin perjantaina taas takakontista, tällä kertaa 600 km:n päässä kotoa. Olin lakannut kelaamasta näiden ajamisien mielekkyyttä, tai oikeastaan olin tullut siihen tulokseen, että se oli mielekästä. Olin huomannut, että vuorilla ei ollut aikomusta tulla mun luokse, joten mun täytyi mennä vuoren luokse. Vuori oli tuttu viime keväältä, ja valitettavasti olosuhteet eivät olleet hirveästi siitä parantuneet.

Sitähän voi tietysti miettiä, että miksi tonne ylipäätänsä pitää mennä.

Mr. Korosuo saapui etelästä kaapelien toiseen päähän. Lumiolosuhteiden ja ambitioidemme vuoksi reitinvalinta oli tämä: "Monarki", WI5/M6+/A3. Reitin lähestyminen sekä reitti itsessään vaikuttivat turvallisimmalta ratkaisulta vyöryjen kannalta, joiden suhteen olin aika pelokas. Lunta oli tullut koko torstain, ja sitä tuli edelleen, ja sitä tuli helvetisti. Lumen vuoksi päätimme myös, että alastulo tapahtuu samaa reittiä mitä mentiinkin - en olisi todellakaan halunnut lähteä kävelemään takapuolen lumikentille niillä lumilla.

Saku poikkaroimassa 2. mikstapitchin alle.

Alkupää reitistä meni sujuvasti, loivaa turfia ja kiinteähköä lumijäätä, jota oli melko vaikea varmistaa mutta jonka pystyin hyvillä mielin kiipeämään - lopussa tosin oli laaja korppu, joka romahti, mutta onneksi vasta Sakun alta. Lunta vaan tuli kiukulla, sitä tuli ylhäältä ja sitä tuli alhaalta. Olin tosi iloinen siitä, että vastoin tyyliäni olin heittänyt niskaan vanhan TNF:n kuoritakin jossa oli huppu - mutta huppua lukuunottamatta kalvotakin käyttö kyllä muistutti taas siitä että miksi ne on niin huonoja softshelliin verrattuna. Sen jälkeen kun ekan kerran kastuin hiestä, se hiki pysyi kyllä takin sisällä Rolloon asti.

Tokan tai kolmannen pitchin, miten sen nyt laskee, alussa oli hyvää dihedraalityylistä sekoilua hyvillä piisseillä. Mun uudelleensyttynyt rakkaus, joita hexuiksikin kutsutaan, osoittivat taas olevansa painonsa kultaa kun jäisistä halkeamista puhutaan. Koko pitchi oli laadukasta ja monipuolista mikstaa sanan varsinaisessa merkityksessä: jäätä, kalliota, turfia ja pikku lukotuksia sinne tänne. Paikoin ysikymppinen kiipeily oli paljon "siistimpää" mitä olin kelannut, lähinnä siitä syystä että se oli hämmentävän hyvin varmistettavaa. Sain melkein aina halutessani hyvän piissin, ja sketsimmät vehkeet kuten peckerit jäivät kokonaan käyttämättä.

Keli oli tuttua Borkafjälliä taas.

Ice ice baby!

Tunnelma ja stimmunki oli katossa katon alla, päivän highpointissa.

"Istappen" ei ollut ihan sitä mitä kelattiin, ja noihin liruihin lähteminen negan kautta ilman pommeja piissejä ei hotsittanut oikein kumpaakaan, ei sitten vapaasti eikä teknosti. Topon mukaan tämä jääpuikko saattaa "romahtaa" keväämmällä, no, en olisi siitä ainakaan vielä huolissani. Ehkäpä se siitä kasvaa, joku kausi ainakin. Eikä ole ensimmäinen kerta kun meikä pakittaa, eikä varmasti viimeinen. Tällä rutiinilla en liiemmin edes osaa enää harmitella - ja enpä toisaalta silloin vielä tiennyt, kuinka onnellinen olisin autolle saapuessani.

Lunta oli tullut koko päivän, ja meidän jälkeä ei luonnollisestikaan näkynyt missään. Lumikenkien paikka oli merkattu GPS:llä, jota kohti me alettiin rämpiä - linnuntietä vajaa 400 metriä. Ei sillä, ettenkö olisi tajunnut että tilanne oli oikeestaan aika helvetin huono. Lumi lohkeili koko ajan, suurinpiirtein joka askeleella. Yritimme pysyä jotenkuten turvallisen oloisilla kulmilla, mutta se ei nyt sitten riittänyt. Tunsin ja kuulin, että nyt lohkes vähän isommin. Hetken aikaa kelasin, että pystyn pysymään jaloillani ja vastustamaan lumen voimaa, mutta samalla kun sain katseen käännettyä ylärinteeseen tiesin että nyt haukkas paskaa. Laatta oli lohjennut varmaan 50 metriä mun yläpuolelta, jyrkemmästä rinteestä. Ja kuten varmasti moni muukin on sanonut, sitä lunta vaan tuntui tulevan joka suunnasta, vasemmalta, oikealta ja ylhäältä. Kerkesin siinä lähinnä miettimään, että ei oo todellista, jään vyöryyn kävellessä. Urpo, urpo, urpo. Huuda, huuda, huuda. Huusin sen mikä keuhkoista lähti ja toivoin että Saku on tarpeeksi lähellä kuullakseen mutta tarpeeksi kaukana ollakseen vyöryn ulkopuolella. Lumi tempaisi mukaansa ja vei jonkun matkaa, ja lopulta pysähtyi. Riuhdoin itseni irti oikein vielä tajuamatta mitään. Huusin vähän lisää, hakkasin hakulla koivun kylkeä ja olin niin helvetin iloinen. Vyöryjäljen läpi mönkiminen antoi inhan kuvan lumen määrästä: lunta oli kainaloihin asti eikä jalat koskeneet mihinkään.

Sakulla hapottaa meikän musavalinta illalle: 101 Anthems of the Eighties.

En tiedä onko se oman idiotismin julkituomista jos vyöryilyistään verkossa kirjoittelee, mutta fuck that. Virheet ei tekemättömäksi muutu sillä että niitä villaisella painaa, ja ne on arvokkaita kokemuksia tulevaisuuden päätöksenteon kannalta. Hyviäkin päätöksiä tehtiin: mm. se, että beilattiin silloin kun beilattiin, eikä vaikka kahdeksan tuntia myöhemmin jolloin sitä lunta olisi ollut vielä enemmän.

Lähirännejä

2010-12-15T11:03:00.004+02:00

Kun päivän pituus on alle 2,5 tuntia, lähikaltseilla kiipeilemällä tulee helposti enemmän metrejä kuin Korouomassa. Korolla menee usein paljon aikaa tetsailuun, ja jos työstää jotain niin yläköyden vieminen voi sekin viedä ison osan päivästä. Eipä silti, kyllä mä mieluiten lähden aina Posiolle, mutta toissapäiväinen setti kammopakkasessa oli vielä takaraivossa - niinpä päädyin Sonkaan Denniksen kanssa. Paskarännejä kerkesi tahkoamaan päivänvalossa ihan tarpeeksi ja varmistusvuorot ei ikinä olleet niin pitkiä että olisi kerinnyt jäätymään. Denniksen kanssa tultiin siihen tulokseen, että toisin kuin kiipeily yleensä, niin tällaisten hyvinvarmistettavien chimney-tyyppisten systeemien kiipeäminen on tosi kivaa!

Lavinfara i Nord

2010-12-09T14:22:00.011+02:00

Jo menomatkalla pohjoiseen alkoi tulemaan ikäviä tekstareita. Kaverit olivat olleet vyöryssä, ja lumitilanne oli hasardi vähän joka puolella. Suunnitelmat kiipeilyn suhteen piti miettiä uudelleen, ja Tamokdalenia tai Lyngeniä ei edes harkittu - kummastakin on aika vaikea löytää sellasta kiivettävää, jonka yläpuolella ei ole valtavia määriä lunta. Kvaloyalle lähden sen sijaan mielelläni milloin vain, syystä jota en itsekään enää oikein tiedä.

Toiveet paremmasta lumiturvallisuudesta hävisivät lähestyessä. "Korvamerkityn" reitin alla oli tuore vyöry, joka oli tullut reitin yläpuolisesta bowlista, pyyhkinyt koko feissin ja irrottanut vähän kiveäkin ja alhaalla katkonut puita. Mulla pikkasen etoi muisto siitä, että oon plussakelillä säkkipimeässä kävellyt sen bowlin alas - ja että sen bowlin joutuu jokatapauksessa ylittämään monen reitin topituksena. Koska tietoa ei siitä ollut, että onko ylhäällä vielä jotain irtoamatta, emme liikoja miettineet asiaa vaan painuimme takavasemmalle lyhyemmälle reitille. Ainoaksi turvallisen oloiseksi ratkaisuksi osoittautui Radetzkyrennan III-3, josta olin directin version tosin kiivennyt jo viime vuonna - variaation pari uutta pitchiä vaikutti sekin paremmalta vaihtoehdolta kuin ei mitään.

Reissun erikoisemman yhteensattumuksen tapahtumat saivat alkunsa sunnuntaina topissa. Miran superlämmin ja käsittämättömän arvokas varmistushanskan kuori päätti lähteä lentoon, ja itkun saattelemana hanska hävisi rännin syvyyksiin. Sanoimme hanskalle hyvästit ja yritin vakuuttaa sen omistajaa siitä, että hanska ei löydy ikinä. Autolle saavuttaessa myös Riku ilmoitti hukanneensa jotain - yhden BD:n jääruuvin. Molemmat olivat onneksi korvattavia asioita, eivätkä vaikuttaneet maanantain kiipeilyyn muuten kuin huonona mielenä.

Maanantai-iltana, kahden tunnin ajomatkan päätteeksi Kvaloyalta majapaikkaan, olimme tulleet siihen tulokseen että kiipeämme tiistaina lähempänä Skibotnia, joka olisi ns. kotimatkan varrella. Kvaloyalle ei olisi järkeä enää mennä, koska se lisäisi kotimatkaa kahdella tunnilla, kun taas Skibotnissa kiipeäminen vähentäisi sitä tunnilla. Tämä oli hyvä ajatus, siihen asti kun tajusin että mun hakut on edelleen Kvaloyalla.

Tiistai-aamuna olimme siis jälleen ajamassa Tromssaa kohti jo ennen seitsemää. Pienimuotoinen helpotuksen huokaus kuului kun hakut näkyivät auton valoissa parkkiksen reunalla. Seuraavaksi Riku ilmoitti löytäneensä toissapäivänä hukkaamansa jääruuvin tien vierestä. Tiesin tavallaan jo siinä vaiheessa, että tänne kannatti tulla taas - ja puolen tunnin kuluttua en meinannut uskoa sitä mikä otsalampun keilassa vilahti. Noukin Miran hanskan parin metrin päästä meidän toissapäiväisestä jäljestä, johon se oli tippunut Huginin topista.

Hårek III-3. Lumi on jyrkkää jos kaikki ständit on roikkuständejä. Olen kiivennyt Hårekin aikaisemmin Akin kanssa, mutta nyt lähdimme sinne ainoastaan siitä syystä, että sen pystyy rappeloimaan kutakuinkin kokonaan talon kamoilla eikä takapuolen lumikentille tarvitse lähteä poistuttaessa. Lunta oli kuitenkin niin käsittämättömät määrät että kiipeily oli hidasta ja märkää, enkä halunnut kruksipitchille enää pimeässä.

Vikan päivän outdoor-elämyksenä toimi Nesheim/Albrigtsen III-2, josta pitchitin yhden kp:n ja loput rannasimme jotta Gorak kerkiäisi vielä illaksi hellustelemaan Rolloon. Olimmekin takaisin autolla hämmentävästi jo puoliltapäivin.

Grotfjord - ei paremmasta väliä.

Manic monday

2010-11-29T18:33:00.010+02:00

Outdoor-hommien valitettava huono puoli on se, että välillä haukkaa paskaa ihan ilman omaa panostakin. Ensin tulee sellainen pakkanen, että sisäelimetkin jäätyy. Sitten se pakkanen jatkuu niillekin päiville, joina olisi ollut aikaa mennä sinne outdoor-hommiin. No ihan niin kylmä ei ollut, etten olisi lähtenyt, mutta pakkasenkestävät kiipeilykaverit on joskus tosi tiukassa. Kun sellainen pakkasenkestävä köysikaveri sitten saa töiltään maanantain vapaaksi, on meikäläisen päästävä mukaan - "akateeminen" vapaushan kyllä venyy ja paukkuu tarvittaessa.

Oli hyvä pore, stimmunki kohillaan ja repussa koukkuja ja lenkkejä vaikka muille jakaa. Mutta kun joka vuosi ei ole jäätä niinkuin edellisenä, ja joskus vieläkin vähemmän. Sitä ei ollut, mitä lähettiin hakemaan, ja yksi mummojääliidi lohduttaa yhtä paljon kuin rangaistuslenkille lähteminen. Kyllähän se päivä ulkona aina päivän toimistossa voittaa, paitsi jos saldona on kävelyä hakut käsissä ja scrambleen verrattavaa jääkiipeilyä - ja niiden takia paussilla olleet siviilihommat.

No tämä oli eka puihin mennyt päivä tällä kaudella. Niitä tulee, eikä niille nyt hirveästi mitään mahda, varsinkin jos haluaa käydä muillakin kuin pomminvarmoilla mestoilla. Korouoman pääputouksilla on jäätä normaalisti eli reilusti, ja niin on joka kausi. Muiden mestojen kuivuuteen ovat varmasti vaikuttaneet alkukauden äkkipakkaset, jotka ovat jäädyttäneet purot ennenkuin ne ovat reunalle asti päässeet. Toissakautena jäätä oli kuitenkin todella paljon ja sitä oli myös paikoissa missä sitä ei aina ole. Arkistojen kätköistä löytyi tuosta hyvästä kondiksesta paljonkin kuvia, joista voi tällä hetkellä haaveilla vain:

Sininen putous. Vasempaan laitaan tuli "uusi" linja, pikkasen kuivahko mutta muuten tosi makea. En oo nähnyt yhtä hyvässä kuosissa ennen enkä jälkeen. Tällä hetkellä oikean puolen peruspilari ei yllä alas asti ja oli katkennut jossain vaiheessa pakkasia.

Tämä ränni/feissi on Sinisestä putouksesta Ruskealle virralle päin. Tällä hetkellä siellä ei ole mitään, nada, siis ei niinku edes kosteutta. Rutikuivaa kivikkoa ja blanko feissi.

Jaska Jokusen ja Tuulentien väliin tuli kanssa jäätä ihan kiivettäväksi asti - on siinä aina jotain mutta 08/09-kaudella oli normaaliin verrattuna reippaasti.

Mammutin ja Jaskan väliin tulee jokavuosi jonkinlainen putous, mutta silloin oli pari kiivettävää linjaa enemmän kuin normaalisti.

Tuulentie oli silloin niinkin paksu, että sen pystyi kiipeämään noin nelosena, mutta onneksi jokapaikasta ei sentään valunut valtoimenaan.

Tästä mä en edes muista että mistä tää on. Näyttäisi siellä jäätä kuitenkin olevan?

-21 C ja subjektiivisia kokemuksia

2010-11-25T10:39:00.020+02:00

On verhoja, ja on verhoja jotka on parikymmentä astetta pakkasen puolella ja kuivia. Kauempaa ne näyttää aika samalta, viiden sentin etäisyydeltä ne on kaksi eri maailmaa. Toinen on kiinteä ja rauhallinen, toinen soi niinkuin kirkonkellot ja voi räjähtää palasiksi pelkästä tuijottamisesta. Jälkimmäinen voi myös saada liian itsevarman kiipeilijän palaamaan maanpinnalle häntä koipien välissä, iloisena siitä.

Olin onnistunut hivuttamaan itseni aika ylös. Pystyin stemmaamaan verhon ja kallion välissä, ilman että verhoa tarvitsi lyödä. Verho oli leveä, paksuudesta en tiedä. Massiivinen mitoiltaan, mutta ei koostumukseltaan. Luulin alaosan kantavan, mutta lähempänä tajusin että alaosan lisäksi myös itse verho on enemmän ilmaa kuin jäätä. Stemmaamalla sitä kuitenkin pystyi turvallisen oloisesti kiipeämään, varmistamisen suhteen sitten olikin vähän niin ja näin.

Olin jo siirtynyt stemmaushommista verhon ulkopuolelle, mutta en ollut vieläkään varsinaisesti lyönyt kertaakaan - hakenut vain sopivan kolon ja narauttanut terän kiinni. Stemmaamisen loputtua kiipeily meni reilusti fyysisemmäksi, koska roikuin käsillä, mutta olin melko varma siitä että ylöspäin mennessä jää paranee. Itseasiassa kerkesin jo ajatella, että tämähän alkaa olla in-the-bag. Itsevarmuus alkoi hiipiä takaisin. "Oisit alusta asti vaan luottanu ittees, niin tää olis ohi jo". "Nynny, pitikö hieroa siinä alussa niin hulluna, jätkät jäätyy, kyllä tää kestää, anna runtua vaan". Rauhotuin, koska olin varma siitä että pystyn alkaa lyömään kunnolla, ja saan kohta ekan hyvän ruuvin sisään.

Löin ehkä noin 15% teholla. KABOOM. Sen on enemmän kuin ääni. Sen tuntee kaikkien neljän raajan kautta, kuinka se tärähdys menee koko verhon läpi. Se ääni on niinkuin tykillä ammuttaisiin. Tuntuu siltä, että se kaikuu koko kanjonissa, ja korvien väliin se jää soimaan melkein pysyvästi. Kaikki ajatukset pyyhkiytyy uusiksi, ja kaikki se itsevarmuus häviää sekunnin murto-osassa. Kaikki ne videot, joissa paksummatkin paadet romahtaa, pyörii silmissä. Jos voisi kumartaa ja tehdä kunniaa, tekisi senkin varmaan, voisi oikeastaan tehdä ihan mitä vain että pääsisi ihan-minne-tahansa siitä verhon kyljestä. Ennen pamausta kerkesin vähän vitsailemaankin, ja vähän jo jotain leikittelinkin. Mutta hymy hyytyy, ja ei enää paljoa naurata, kun verho päättää asettaa ihmisen takaisin omalle paikalleen. Yhdellä äänellä pystyy murtamaan karvasemmankin äijän, näin karvattomasta puhumattakaan. Nyyhkytin hiljaa ja yritin olla liikkumatta. Mietin että mitä mä teen. En pystyisi pakittamaan muuveja ensin alas, ja sitten verhon taakse. En uskalla lyödä enkä potkaista mihinkään. Mutta mulla on se yksi ruuvi jaloissa, joka teorian tasolla estää dekkaamisen. En tosin haluaisi edes istua siihen, koska siinä oli enemmän ilmaa kuin jäätä. Dude, joskus vaan joutuu valitsemaan huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon.

Alaspäin huukkailua säestää hiljaa lausutut pyynnöt verholle. Tajuan puhuvani sille, että se ottaisi nyt ihan iisisti eikä päättäisi räjähtää. Saan huukattua hakut tarpeeksi lähelle ruuvia. Tasapainotan ne ruuviin, ja istun siihen. Laske, ja laske hitaasti...

Jääkiipeily on niin sairaan siistiä.

Kaikki kolme Jokeria saatiin onnistuneesti muutettua kukkapuskiksi.

Stora Sjöfallet, igen

2010-11-16T15:24:00.026+02:00

Pitkä viikonloppu Storalla alkoi taas lupaavasti. Olimme päässet hädin tuskin Ruotsin puolelle, kun huomasin jo hukanneeni lompakkoni. "Rahaton on huoleton", vai kuinkas se nyt meneekään, ja tuskinpa erämaassa euroja tarvitsee. Sen sijaan siellä tarvitsee telttaa, joka päätti lisätä reissun seikkailullista antia hajoamalla. Sitä kootessa katkesi kaari, joka bonuksena tuli ulkoteltasta läpi tehden siihen nätin viillon. Kankaat naamalla menin nukkumaan, ja olin iloinen siitä ettei tuullut. Vahva suorittaminen jatkui aamulla, kun sekoitin keskenään juomapulloille ja bensoille tarkoitetut suppilot.

Pienet vastoinkäymisethän nyt tietenkin vain lisäävät reissun antia, eikä mulla tuommoiset sopivat häröilyt ole ikinä itsetunnon päälle käyneet. Meillä oli kuitenkin tiedossa kolme varmaa päivää kiivetä alkukauden jäätä, mahtavaa seuraa itseni mukaanlukien ja kohtuullinen määrä lämmikettä ja hyvää ruokaa. Talviretkeily on in ja on tosi siistiä olla out, ja mulla oli toppahousut ja kolme makuualustaa mukana.

Kolme kiipeilypäivää jaoteltiin seuraavasti: ensimmäisenä päivänä scouttia ja roadside-actionia, jotta kerkiää syödä ja nukkua kakkospäivän pitempää päivää varten, ja kolmantena sitten mitä jaksaa jos jaksaa. Ekan päivän scoutingia hankaloitti alhaalla asti roikkuvat pilvet, mutta välillä yläkerta näyttäytyi sumun seasta. Storalla oli ollut reilu viikko pakkasia, joten mitään megamassiivisia putouksia en odottanut ja vielä vähemmän halusin. Jäätä näkyi olevan oletetun verran, eli jonkunverran, ja ekan päivän roadside-valinnan ratkaisi 50 metriä tieltä oleva vapaasti seisova pilari.

Aamu-unisuuden katkaisi puolivälissä pilaria kuulunut valtava "DZÄNG" ja naaman eteen ilmestynyt pilarin levyinen halkeama. Kusi sukassa ja miksei housussakin hivutin itseni takaisin alas ja päätin hyökätä epärehellisesti ylhäältäpäin, yläköydellä. Oman kokeiluni sekä Gorakin ja Denniksen takomisen kestäneenä päädyin keskiarvoistettuun arviooni siitä, että se kestää 100% varmasti jos sen kanssa on nätisti, ja niinhän se kestikin, hah, niinkuin ne aina tekevät...

Punaviinin temperointi outdoor-olosuhteissa on joskus haastavaa.

Onneksi kaikki liemet eivät ole yhtä kranttuja, eivätkä juojat.

Kakkospäivän pitempi kohde osoittautui alusta asti vahvaksi vastustajaksi, ja kolmen vartin ihanneaika lähestymiseen ylittyi pahasti vaikka latua oli luomassa 3:33 maratonajan omaava Dennis. Useimmitenhan jäät näyttävät tieltä huonommilta ja ohuemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, no, nyt ei ollut niin. Peckerin ja vajaaksi jääneiden pienimpien ruuvien säestämänä hivutin itseäni puolitoista tuntia pikkuhiljaa ylöspäin, upean ohuella ja kalliosta irti olevan korpun päällä joka silloin tällöin tarjosi hyviä placementteja muttei koskaan yhtään ylimääräistä. Jostain syystä mukana olleet ykkösen ja kakkosen camalotti olivatkin juuri Ne Oikeat sille kaikkein mukavimmalle ständihyllylle, ja pääsin nauttimaan ohikiitävän hetken punaisesta aamuauringosta.

Pienisuuri sadisti minussa tunsi mielihyvää poikien ulvoessa verenkierto-ongelmiensa kanssa. Sehän on nimittäin niin, että kun on itse ollut epämukavuusvyöhykkeellä pitkän ajan, eikä ole kelannut mitään muuta kuin sitä ständin löytämistä ja untsikan sisään pääsemistä, on suorastaan nautinnollista päästää kakkoset irti, kokemaan edes hieman sitä iloa mikä sieltä ständien välistä löytyy.

Päivä tarjosi myös toisen superlaadukkaan pitchin, jotain mitä kaipasin yhtä ristiriitaisesti kuin ensimmäistäkin. Päivän paras pitchi on aina se, jota aloittaessaan on varma pakittamisestaan. Tulin helpon lumikentän päätteeksi pystyyn corneriin, jonka toisessa laidassa roikkui pitkä ja vaarallisen näköinen puikko, ja toisessa laidassa hyvin hyvin ohut jää pystyllä blankolla kalliolla. Puikkoon ei voinut edes nojata, koska se kuulosti lähinnä sokerista tehdyltä (auringon polttama), ja tippuessaan se olisi voinut nykäistä meikänkin alas koska toinen kaapeli tuli sen alta. Mahduin kuitenkin puikon taakse stemmailemaan itseäni ylöspäin, oudossa asennossa rintamasuunta ulospäin kalliosta. Toivoin alitajuisesti, että en pysty varmistamaan, ja täten pystyn perustelemaan pakittamiseni itselleni, mutta keksin aina jonkun kohtuullisen varmistuksen kun hivutin hieman ylöspäin. Hyvien kalliovarmistusten turvin jouduin lopulta toteamaan itselleni että kun kerta kiivetään, niin kiivetään kanssa, ja lähdin herkästi naputellen jatkamaan cornerista ulos ohuella jäällä. Se, että päivä loppui silti kesken ja pakitettiin, ei haitannut yhtään -- mutta jos olisin pakittanut cornerista, itsetunto olisi kolhiintunut. Mutta mä sain mitä olin tullut hakemaankin, ja olin oikein tyytyväinen.

Luulin yöllä, että viereisestä teltasta kuulunut kahina ja käpistely olisi ollut normaalia ESB*-syndroomaa, mutta syyksi paljastuivat sopulit tai myyrät, no ne karvaiset systeemit kuitenkin. Erämaan ankarat olot eivät paikallisille hiirille kelvanneet, ja teltan lämpö olisi ollut poikaa. Luontokappaleet olivat sen verran päättäväisiä, että jatkuva telttakankaan rahina piti meitä hereillä, ja sai toiset jopa kimpaantumaan niin että sopuleita yritettiin tappaa nyrkillä telttakankaan läpi. Tässä ei onnistuttu, mutta yöllinen häiriköinti sai meidät kotiutumaan yhtä yötä, muttei yhtään kiipeilypäivää, aiottua aikaisemmin - niin ja noutamaan sen mun lompakon sieltä Övertorneån bensikseltä (Tusen tack, Övertorneån bensis!).

(* = Expedition Semen Build-up)

Yhteispotretti, Riku näyttää jotain jengimerkkejä.

Kolmantena päivänä kiivettiin siis jotain mitä jaksettiin, jos jaksettiin.

Hopsankeikkaa.

Ei siellä nyt ihan noin rankkaa ollut.

Skraaps skraaps bang bang

2010-11-09T20:51:00.008+02:00

Olosuhteet ja stimmunki on nyt niin kohillaan, että kiipeily suorastaan haittaa bloggaamista. Hyvän hiitin lisäksi nyt tuli jo jäätkin, mikä ei yleensä ole mun innostusta ainakaan laskenut. Ennen jäiden tuloa kerettiin vielä viikonloppuna käydä ottamassa alkukauden vikat "kuivat" - kuivat siinä mielessä että jäätä ei nyt ainakaan alas asti näy, mutta on kuitenkin sen verran että irtokivet ja sammaleet pysyy kohtuullisesti paikoillaan.

Vaikka mun pipo, reppu ja rotsi mätsääkin tosi nätisti, Ulpu veti sunnuntaina tyylipisteet kotiin. Kyseessä lienee vielä harvinaisen hyvin olosuhteita kestävä perenna, koska se on ollut paikoillaan jo Mäntyharjun markkinoista asti.

Tiistaina hermo petti ja mentiin Korouomaan. Ruskea virta oli liidikunnossa, farmiliigan puolelta tsekattiin myös Mammutti ja Jaska, joista jälkimmäisen semiohuilla släbeillä pysyi kuivana. Ruskealla oli vielä kosteahkoa. Olin Denniksen kanssa kahdestaan reissussa mun autolla, ja tuskailin koko päivän sitä että börstaaminen jää väliin paluumatkalla kun joudun ajamaan. Äärimmäisessä hädässä ovat äärimmäiset keinotkin sallittuja, sanoin, ja kävelin silmä edellä oksaan.

Next stop Stora Sjöfall!

Alkukauden motkotuksia

2010-10-28T20:39:00.017+03:00

Tässä on miestä monenlaista, on tummaa ja vaaleaa
Ja jotkut meistä toisinaan ilman naista pärjäillä saa

Yksi tykkää äidistä vielä ja toinen tyttärestä
Kolmannella on mielessään vain poikaystävä

Rauta nousee nostamalla sitä peilistä ihaillaan
Kuntoa ei saa ostamalla eikä pilleripurkistakaan

Trimmattu kroppa on ystävämme, sitä kuntoon kun pumpataan
Ja pullistellen keskenämme kun kimpassa jumpataan

Me riidelläänkin jos lämpörullat ja kuivaaja reistailee
Sitä ei ymmärrä ne lihapullat jotka terassille dokailee.

(Leevi and The Leavings: Hubaa Habaa)

alkukauden motkotuksia from rollo mixed on Vimeo.

Early season 2010

2010-10-24T11:55:00.014+03:00

Mä tykkään alkukaudesta, mutta mä en tykkää ajasta ennen alkukautta. Alkukausi on paras kausi, koska ei ole paljoa lunta, ei ole liikaa pakkasta eikä ole liikaa jäätä - mutta nyt on pari-kolme astetta liian lämmintä, eli on mun mielestä ns. pre-early season tai etkot tai ihan mitä vaan, mutta tuntuu siltä että homma ei oo vielä ihan sitä mitä pitäis. Lunta tulee ja lunta menee, turpeet jää käteen, vituttaa mutta vääristä syistä.

Homman mielekkyydestä voi olla montaa mieltä, mutta pari asiaa on varmoja: jos kiipeää nyt kaltsia paljon, jään kiipeäminen tuntuu asteen helpommalta sitten kun sitä on. Mä koen tekniikkaa vaativan kiipeilyn pitkälti siten, että metrit ratkasee - mitä enemmän on alla, sitä paremmin kiipeää.

Alkukaudesta kaikki onnistuu sitäpaitsi evottamaan jotain joskus, koska ei ole vielä pakkaamiset ja muut rutiinit selkäytimessä. Evotukset on parempi hoitaa tässä vaiheessa, kun ei mene mitään oikeasti makeeta sivu suun, koska valjaat on kotona tai termarissa on viimekautiset kaakaot. Vanttauskoskella havaittiin Villen Batturoiden olevan edelleen Rovaniemellä, mutta lenkkareissa kiipeäminenkin on selkeästi vain tahdosta kiinni.

Panun sidontanäytöksen lisäksi ilmassa oli lentäviä reppuja ja untuvatakkeja, ja päätin päivän evotukset laskeutumalla kaapelit jumiin. Pitkästä aikaa on kuitenkin kiva että on saanut pienen projektikärpäsen pureman, ja nyt niitä alkaa olla jo useampikin.

En vielä tiedä onko kirjallisuuskriitikon ura sellainen.

Hanskoja, hanskoja

2010-10-12T19:23:00.017+03:00

Lumi tuli maahan, ja terien hiominen alkaa taas hiljalleen kiinnostamaan. Rollomixed yrittää myös elpyä aktiivisemmaksi sanan säiläksi sekä keskittyä olennaiseen. Sekundääriset briljeeraukset gastonien ja kauniiden muuvien kera joutavat kesän kanssa romukoppaan, koska perkele, kohta taas teräs taipuu ja paska haisee. Ainakin toivottavasti. Kausi alkaa lamella kamapostauksella, joka ei kerro siitä että tajuaisin hanskojen päälle, vaan siitä että olen köyhä.

Hanskat - ne on käden ja hakun välissä. Niillä on iso merkitys suorituksen ja elämänlaadun kannalta. Jos ne on liian ohuet, kädet jäätyy - jos ne on liian paksut, hapottaa liikaa. Jos niissä ei oo tatsia, kaltsin kiipeäminen vastustaa. Paskoilla hanskoilla ei saa edes tölkkiä auki. Mun mielestä pitäisi aina kiivetä niin ohuilla hanskoilla, mihin pakkanen ja reitti antaa myöten, maalaisjärkeä käyttäen. Jos on tiukka reitti mutta "liian" kylmä keli, vedän mielummin ohuet hanskat käteen ja lämmittelen vaikka tunnin, kuin että alan sohimaan samantien jollain tumpuilla. Täysin vuoraamattomista hanskoista on pihalla silti hyvin harvoin enemmän hyötyä kuin haittaa. Pidemmillä reiteillä hanskoja on aina tarpeeksi mukana, ja tarpeeksi monenlaisia. Tämä tarkoittaa maksimissaan kolmea paria erilaisia hanskoja, mutta useimmiten 2 kevyttä paria liideihin ja yhtä paria varmistamiseen ja kakkosteluun.

Kaikesta tuotekehittelystä huolimatta mun mielestä rahamiesten hanskoilla saa harvoin vastinetta euroilleen. Vajaan satasen maksaminen tavarasta, joka ei tule kestämään koko kautta, on aika paljon. Varsinkin kun niitä yleensä tarvitaan enemmän kuin yksi pari: mikään hanska ei pysy kuivana kiivetessä. Jos ei vettä valu päälle, sen hikoilee märäksi. Tästä johtuen niitä on kätevintä olla mukana 2-3 paria repussa. Mikään ei ole enemmän pensselistä kuin jäisten hanskojen päälle vetäminen kun on jo valmiiksi kylmä.

Mun hanskakavalkaadi ei ole muuttunut käytännössä mihinkään viime vuosina, ja se koostuu ns. kolmesta peruspilarista: asennushanskat, "thermot" ja moottoripyörähanskat (+ tietysti varmistushanskat, mutta niissä nyt riittää hyvin pitkälti se että ne on paksut ja lämpöset, enkä niihin nyt pureudu).

Asennus- tms. -hanskat: näitähän nyt löytyy joka huoltsikalta ja agrimarketista. Päällimmäisen mallisella on kiivetty Kyberpunk, neonvihreellä puutarhahanskalla Suentassu. K-Raudan valikoima on yksi parhaista ja yhdenkään parin hinta ei ole yli kymppiä. Näillä on hyvä vetää sporttimikstat jos ei ole kovin raju pakkanen, ja sisällä draikata. Itselle sopivaa mallia valitessa pyrin ottamaan huomioon ennenkaikkea leikkauksen ja kämmenpuolen materiaalin. Jos leikkaus on mallia "kaksi palaa saumattu yhteen", en tykkää. Hyvä leikkaus on semmoinen, ettei nyrkkiin laittaminen liiemmin vaadi ylimääräistä voimaa, eikä saumat jää ihon ja hakun väliin. Materiaaleista mun mieleen eniten on perinteinen säämiskä, kumihommiin en ole lähtenyt vaikka keinosiementäjiä olenkin tyypannut.

No sitten on Thermot. Hanskojen hanska. Mulla on ollut varmaan jo 10 paria. Näillä menee 90% päivistä. Kyseessä on kymmenen euron hiihtohansikas, jota ainakin hyvinvarustetut Citymarketit ja jotkut Prismat myy. Älä erehdy luulemaan, että mikä tahansa 10 euron hiihtohansikas toimii, tai edes 30 euron! Thermo on THE SHIT. Leikkaus, lämpö/tuntuma-suhde, hinta-laatusuhde, kaikki on hämmästyttävän hyvin kohdillaan. En tiedä mitä tekisin ilman näitä hanskoja. Kuumotan jo nyt Cittarin myyjiä että milloin eka erä tulee.

Vedenpitävähän tämä ei ole, ei ollenkaan, eikä sen tarkoituskaan ole. Tämä on kevyesti vuorattu ja hyvin hengittävä hanska, joita on varaa pitää repussa useampi pari. Thermo on silti märkänäkin hämmästyttävän lämmin, ja onpa se joskus jopa kuivanut kiivetessä. Kiipeän Thermolla, jos on lämpimämpää kuin -20 astetta. Sanalla sanoen: Thermo on paras talvi-/jääkiipeilyhanska, millä olen ikinä kiivennyt. Ostan ne aika naftina, koska ne venähtää kuitenkin pikkaisen. Liian tiukkoihin voi sortua kerran, sen muistaa sitten yleensä siitä eteenpäin.

Koville keleille on sitten Targat. Targoja saa Motonetistä, ja ne on moottoripyöräilyhanskat. MP-hanskat on vähän kuten kalliit kiipeilyhanskat, eli niissä on hyvä leikkaus, vahvikkeet sisäpinnalla, kalvo, eristykset ja kohtuu pitkä varsi, mutta ne maksaa vain puolet siitä mitä kiipeilykaupan hanskat. Nää on paksut, mutta näillä nyt pystyy kuitenkin tarvittaessa kiipeemään jotain teknisempääkin. Nämä pitää vettä. Nämä on mulla usein reitillä ns. yhdistelmähanskat, eli varmistan ja kakkostelen näillä, mutta sitten liidiin heilahtaa taas thermot käteen. Ko. systeemillä nämä ei ikinä kastu hiestä liikaa, mutta lämmittää kädet mukavasti kakkostellessa liidiä varten. Tämän järeysluokan hanskat on ainoat joissa voisin tällä hetkellä ajatella satsaavani johonkin kiipeilymerkkiin, nämä kun tuppaa kulumaan hitaammin kuin ohuemmat hanskat, jotka on tehokkaamassa käytössä.

Olen nähnyt ja kokeillut myös hanskoja, jotka voin kuvitella paremmiksi kuin Thermot. Ne oli kevyesti vuoratut Petzlit, joissa oli todella pitkä varsi, ja ne on tällä hetkellä Kuopiossa. Niitä ei tietenkään enää valmisteta. Lisäksi kannattaa pitää mielessä, että kehon lämpötila on ehkä tärkein tekijä käsien lämpötilan suhteen - jos sulla on kylmä, niin paksut hanskat ei tule pitämään sun käsiä lämpiminä. Vastaavasti lämpimänä pärjäät ohuemmillakin.