1.3.2016

Drytool meillä ja muualla

Kisareissuissa on se huono puoli, että niillä kiivetään oikeastaan aika vähän. Etupäässä siellä valmistaudutaan. Ja odotetaan. Jonka jälkeen odotetaan vähän lisää, ja stressataan vielä vähän lisää.

Meille tarjoutui kuitenkin joitakin mahdollisuuksia käydä ulkona kiipeämässä Saas-Feen ja Rabensteinin kisojen yhteydessä. "Euromixed" oli jotain, mitä en ollut varsinaisesti ikinä kokenut, mutta josta olin kyllä haaveillut pitkään. Mun mielikuvissa se tarkoitti makeita, päällekaatuvia linjoja, joissa oli upeita puikkoja, ja kaikki tietenkin mukavasti pultattuna. Olin siis haaveillut oikeastaan sporttikiipeilystä talvella, koska talvikiipeily tarkoitti mulle pääsääntöisesti kaikkea muuta täällä Skandien ympäristössä.

Kiivettyäni neljä päivää Kanderstegin sporttisektorilla ja pari päivää muualla mulla oli vähän ristiriitainen maku suussa. Numeroita ajatellen sain kyllä sen mitä halusinkin, mutta samalla osa mua potki sitä vastaan minkälaisena tää laji näyttäytyi mulle joillakin kallioilla.

(c)Mira
Ueschinen on Kanderstegin yläpuolisessa laaksossa sijaitseva modernin sporttimikstan ikoni. Sain joskus varmaan lähemmäs kymmenen vuotta sitten käsiini BD:n promo-DVD:n, jossa sen ajan starat paukuttivat Ueschinen reittejä kantapiikit edellä sisään, ja koko lajin tulevaisuuden suunta näytti selvältä. Löysin kyseisen lyhärin jälleen ennen reissua hyllystä, ja katsoin sen nostalgiamielessä uudelleen. Kiipeily näytti edelleen hyvältä. Ja se oli hyvä, koska sinne mä pääsisin kohta.

Ja reilu viikko sen pätkän katsomisesta eteenpäin mä seisoin siellä. Ja voi morjens kuinka erilaista kiipeily saattoi hakuilla olla, kun alla oli jotain muuta kuin graniittia! Otteet eivät selkeästikään huonontuneet vanhentuessaan, vaan paranivat. Terät oli välillä kyynerpäätä myöten kallion sisällä. Makeehan niistä oli vedellä!

(c)Mira
Ja siltä ne otteet kyllä näyttikin - että niistä oli vedelty. Koko kallio oli yhtä viirua paskasti sohituista frontpointtiplacementeista ja yrityksistä löytää hakuilla jotain, mistä ottaa kiinni. 

Jos mä jätin huomiotta sen, että sitä oli ihan törkeen hauska kiivetä, niin en voinut olla miettimättä sitä, kuinka se pehmeä kivi otti osumaa mun välineistä. Reilun kymmenen vuoden aktiivinen kiipeily oli muuttanut tän kallion ulkonäköä selkeästi. 

Mutta ei se raavittu kivi mua siellä haitannut. Se oli kallio, joka sulaessaan alkoi tippasemaan joka kohdasta vettä, ja kesällä jokaisen reitin latvassa oli vesiputous. Ei näitä tarvinnut harkita kiipeävänsä helpommin jotenkin muuten kuin hakuilla.

Mutta me kiivettiin muuallakin. Ja niistä paikoista mä en niin tykännyt. En, vaikka niissä oli maailman vaikeimpia D-alkuisia linjoja, ja vaikka olin siellä näkemässä livenä miten eliitti takoo niitä reittejä sisään. 

Mulle siis ei ole ongelma, jos kalkkikiveä kiivetään kesällä hakuilla shortsit jalassa - ei, jos se on lokaalien harkittu valinta ja se kallio ei selkeästi tule tulevaisuudessakaan kiinnostamaan ketään vapaakiipeilyllisesti. Mutta chippaaminen? Siis että hakkukiipeilyä varten "luodaan" reittejä luonnonluoliin poralla? Oikeasti, mitä ihmettä? Mä luulin, että koko chippausasia oli käsitelty jo joskus 90-luvulla tai aikaisemminkin, jokatapauksessa niin kauan aikaa sitten, että sen piti olla kiipeilyn historiaan liittyvä asia. 

No näin ei ilmeisesti todellakaan ole, se on täyttä nykyaikaa, ja se on siirtynyt näköjään sporttikiipeilystä drytoolaukseen "treenaamiseen", tai ainakin niin kutsuttuihin "treenikeiveihin". Itseasiassa kyseessä tuntuu olevan sen verran "luonnollinen" asia, että kun maailmalle helmikuussa tarjoiltiin taas yksi maailman vaikein drytool-reitti, niin sen ensinousija näki tarpeelliseksi korostaa, että se EI ole chipattu! Say what, harrastanko mä kiipeilyä edes samalla planeetalla?

Mä en ole ikinä kiivennyt maailman vaikeimpia drytool-reittejä, ja vielä vähemmän ensinoussut niitä, mutta mä oon aikanani tapellut yhden mikstareitin kanssa pitkään. Niin pitkään, että mulla alkoi palaa siihen hermo. Mä olin käyttänyt sen pulttaamiseen paljon aikaa, ja mä olin käyttänyt sen projektointiin vielä paljon enemmän aikaa. Mulla oli myös painetta sen kiipeämiseen: mä tiesin oikein hyvin, että jos mä kiipeän sen, niin siitä tulisi Suomen vaikein mikstareitti.

Siinä reitissä oli ote, jossa mä en pysynyt. Tai pysyin välillä, mutta en tiennyt, että milloin. Ehkä joka kolmannella tai neljännellä yrkällä pysyin. Se ote sylki mut köyteen säännöllisesti, ja viikonloput valuivat silmissä kun feilasin aina vaan siinä samassa otteessa.

Mä tajusin jossain vaiheessa, että sen muutoksen ei tarvitsisi olla suuri siinä otteessa - ehkä puolen millin reuna riittäisi, että terä pysyisi siinä vaikka yhdeksän kertaa kymmenestä. Sen jälkeen mun ei tarvitsisi "hukata" yrkkiä siihen, että se lähtisi huonon onnen takia irti. Mä toisinsanoen tiesin, että mun ei tarvitsisi kuin mennä sinne joku ilta yksinäni, näyttää sille otteelle vähän vasaraa ja SDS-terää, ja koko ongelma olisi ratkaistu. En todellakaan tarvitsisi Hiltiä, vaan pelkkä Ikean vasara riittäisi. Kukaan ei ikinä saisi tietää. Sitten mä kiipeäisin sen reitin, ja kaikki olis ihan että Ooh.

Mä en ikinä sitä tehnyt. Mä keksin siihen paremman sekvenssin, ja sitten mä kiipesin sen. Ja häpesin sitä mitä olin harkinnut.

Se kaikki tuntui naurettavalta, kun tuijotin Iseon keivin otteita. Ne oli porattu niin syviksi, että terä hävisi sinne paikoin kokonaan. Ja jos kallio oli epäselvän näköistä lukea, niin ei hätää, punainen maali johdatti terän oikeaan reikään. "Flässäsin" siellä M9+:n. Se ei vaan tuntunut yhtään kiipeilyltä, koska mun ei tarvinnut osata mitään. Riitti, että jaksoi roikkua.

Mä ymmärrän louhokset, mä ymmärrän räjäytetyt kalliot, mä ymmärrän ennen 90-lukua chipatut reitit ja mä ymmärrän ehkä jopa treenimielessä reittien "luomisen". Mutta jos ne kerta on "treenireittejä", ilmeisesti jotain sisäkiipeilyyn verrattavaa, niin miksi niiden kiipeämisistä pitää lukea medioista? Mikä se on se asia, mitä varten näissä keiveissä "treenataan"? 

Kyllä mä sen tiedän, että mä näin vain murto-osan siitä, mitä Keski-Euroopalla on tarjota drytoolauksen ja mikstakiipeilyn suhteen. Eikä mun ehkä kannattaisi sen perusteella yleistää kovin laajalti. Mä toivonkin hartaasti, että mä oon sen asian suhteen ihan väärässä. 

Siitä vaan ei ole edes kovin montaa vuotta, kun sporttimikstakiipeily tuomittiin dead-end-sportiksi, ja sen tulevaisuus nähtiin jossain ihan muualla kuin megapitkissä staminafesteissä. Mä ainakin kuvittelin, että se tulevaisuus olisi jotain semmoista, mitä sen ajan vaikeimmat mikstareitit olivat: sekoitusta hakkujen ja vapaakiipeilyotteiden käytöstä, sen mukaan mikä parhaiten toimi, ja optimitapauksissa trädinä.

Täytyy sanoa, että kotiin palattuani mä näin äkkiä paljon hyvää meidän jossain määrin konservatiivisessa kiipeilykulttuurissa. Mulla oli suorastaan hinku päästä työstämään yläköydellä lumista graniittia ja haaveilemaan headpoint-nousuista, jos ne surkeat listat joskus lopulta  vaikka muuttuisivatkin tarpeeksi hyviksi. 

Eiköhän se ole opittu jo sporttikiipeilyn nuoruudessa, että ylisalliva suhtautuminen poran käyttöön ei vie lajia eteenpäin yhtään. 

Mira, Toti Auga (M9)

Tuntemattomat lokaalit, Saas Fee

(c)Enni
Abe, Saas Fee

(c)Mira
Tapsa, Krass (M8)

 Mira, sama reitti

(c)Mira
 Tapsa, Schwule Madchen (M10-)

Tapsa, Steinzeit (M7)


Iseo

Ansku vääntää jotain D-double digittiä

2 kommenttia:

Anssi-setä kirjoitti...

Hyvää pohdintaa, ajatuksia herättävää settiä. Surullista tosin jos todellisuus on laajemmallakin katsauksella isossa maailmassa tätä. Kiitos vielä viimeisestä!

tapsa kirjoitti...

Kiitoksia vaan itsellesikin ja kaikille muillekin kynnelle kyenneille!