15.2.2016

Ensikertalaisena IWC:ssä


Jääkiipeilyn World Cup-kiertueelle osallistuminen on ollut yksi mun pitkäaikaisimmista haaveista.

Se kävi mulla ensimmäisen kerran mielessä jo yli seitsemän vuotta sitten, mutta mulla ei ollut silloin minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia osallistumiseen. Ja vaikka joku olisi silloin tarjoutunutkin auttamaan, en olisi silti varmaan uskaltanut. Mutta mä herkuttelin pitkään sillä haavella, ja mietin, että millaistakohan se olisi, laittaa numerolappu selkään, ja saada yksi ainoa mahdollisuus onnistua.

Se haave jäi monen muun haaveen jalkoihin vuosien saatossa, ja korvautui etupäässä lumisilla huipuilla ja jäätyneillä halkeamilla. Ajattelin jossain vaiheessa, että mun pultin klippaamiset oli klippailtu ylipäätänsä - että mä en tulisi enää hakemaan sitä jotain, mitä olin sporttikiipeilystä koskaan saanut.

Vuosi sitten minä, Mira ja Enni teimme kuitenkin päätöksen osallistumisesta. Matka tähän pisteeseen, missä kaksi osakilpailua on nyt takanapäin, on ollut pitkä, mutta helvetin antoisa.

(c)Enni

Saas-Feen osakilpailua edeltänyt päivä oli rehellisesti sanoen mun tähänastisen elämäni jännittävin päivä. Ei siis sen takia, että silloin olisi tapahtunut yhtään mitään, vaan koska mua jännitti niin paljon. Meitä kaikkia jännitti. Meitä oli neljä: minä, Mira, Enni ja Abe, ja meillä kaikilla oli sama tilanne edessä. Ensimmäinen  osakilpailu ikinä, ensimmäisinä suomalaisina ikinä. Kellään ei ollut mitään hajua siitä, miten seuraava päivä päättyisi. Mä pelkäsin, että mä en ollut yhtään tajunnut sitä tasoa, millä siellä kiivetään, ja että mä en pääsisi starttiotteista irti.

Toki mä olin katsonut tuntikaupalla videoita aiemmista IWC-kisoista, koittanut nähdä nyansseja ja opetellut uusia tekniikoita niiden perusteella. Toki mä tiesin, että mun treenaaminen oli myös valmistanut mua vain ja ainoastaan tätä varten. Mutta vaikka mä olin käyttänyt treenaamiseen kuukausikaupalla aikaa, mä en voinut tietää miten hyvin se mun harjoittelu tulisi toimimaan täällä. Kukaan Suomessa ei tiennyt, mitä siellä pärjääminen vaati.

(c)Pauli
Viime hetkillä Saas-Feen eristyksessä fiilikset kävi aika laidasta laitaan. Ensinnäkin olin valtavan iloinen siitä, että mä olin päässyt tähän asti. Mä olin oikeasti kohta menossa sinne, tekemään sen minkä olin halunnut tehdä jo vuosikausia. Mä olin valmistautunut siihen niin hyvin, mihin mun resursseilla suurinpiirtein oli ollut mahdollista. Ja mä olin hirveän tyytyväinen siihen matkaan, joka mut oli johtanut tähän pisteeseen. Kaikki se treeni, kaikki ne kuukaudet keivillä, ja kaikki ne vuodet jotka mulla oli ollut hakut kädessä, ne kaikki kulminoituisivat muutaman minuutin kuluttua yhteen ainoaan suoritukseen, jossa mokaaminen tarkoitti sitä, että se olisi sitten siinä. Kiitos, näkemiin ja seuraava kilpailija sisään. 

Olinko mä tarpeeksi hyvä? Olinko mä parin minuutin päässä täydellisestä nöyryytyksestä? Striimattaisiinko kohta koko maailmalle sitä, kun mä en saa jalkoja irti maasta?

Mua nolotti se mun stressaaminen - koska ajattelin olevani sen verran kokenut, ettei mun tarttis stressata näin paljoa. Olin mä ennenkin menettänyt yöunet seuraavan päivän takia, kun pelotti liikaa. Tai pyörinyt sängyssä miettien kaikkea mahdollista mitä voisi tapahtua. Mutta tää jännittäminen oli erilaista. Eihän mulla varsinaisesti mitään pelättävää ollut - mutta mun piti oikeasti onnistua sataprosenttisesti, ja kyetä hyödyntämään kaikki se mitä olin ikinä oppinut.

Mitä vittua mä teen täällä ammattilaisten keskellä? Näillä tyypeillä on hierojia ja lääkäreitä mukana, tiimitakkeja, valmentajia, ja kymmenien vuosien kokemusta juuri tästä hommasta! Mitä meillä on, me maksettiin omasta pussista osallistumismaksutkin? Noi yhdet sano olleensa just kuukauden leirillä!

(c)Pauli

Meillä kaikilla oli valtava kasa avoimia kysymyksiä, joihin tuli vastaus vasta siinä vaiheessa, kun köysi oli jo sidottu valjaisiin ja jokaisen ensimmäinen suoritus oli jo menossa.

Miten jalkoja käytetään, kun ne saa pommisti mihin tahansa? Kuinka paskoja otteet on? Mihin aikarajat riittää?

Helpommat kysymykset oli jo ratkottu videoista tai muilta kysymällä.

Miten vaihdetaan käsi yläkahvaan, jos se on jo varattu? Miten klipataan, jos hakku on suussa, ja tarvii enemmän släkkiä kuin yhdellä kädellä saa aikaan? Milloin mennään ysiin, milloin neloseen, ja miksi?

Mä sorruin lopulta niin typerään lukuvirheeseen, että en voinut olla muuta kuin vihainen itselleni. Mä en olisi missään nimessä halunnut tippua molemmat hakut kädessä, mutta tipuin. Ja tipuin myös tasan siitä kohdasta, mihin asti olin reitin visioinut alhaalla. Meillä oli niin valtavasti opittavaa.

(c)Pauli

En mä nyt varsinaisesti pitänyt sitä yllättävänä, että kukaan meistä ensikertalaisista ei edennyt semeihin. Mutta siitä mä yllätyin, että karsintoihin pysähtyi myös M13-D15 tasoista porukkaa. Ihmisiä, joita mä fanitan.

Mutta tää olikin jotain todella spesifiä, jotain, mitä ei treenattu kiipeämällä mikstaa ja putouksia. Tässä pärjäsivät selkeästi dedikoituneet urheilijat, eikä kaikenlaiset all-arounderit. Ja mä tykkäsin siitä, koska tää oli eniten urheilua, minkälaisena mä olin (jää-)kiipeilyn ikinä kokenut.

Täällä ei ollut sijaa paskanjauhamiselle tai mielikuville. Ei ollut pehmeitä greidejä tai superlatiiveilla kyllästettyjä Instagram-päivityksiä. Ei yhtään mitään selityksen varaa, vaan seuraavaan iltaan mennessä kaikki olivat järjestyksessä, ja paras oli taulukon ykkösenä, ja paskin viimeisenä. Kaikilla oli samat olosuhteet ja samat säännöt. Ei ollut harmaita alueita tai parempia kelejä. Ei mitään ylimääräistä, ainoastaan yksi suoritus, jossa piti onnistua.

(c)Pauli
Päällimmäisenä tunteena näistä kahdesta IWC-kisasta jäi mulle mieleen se, kuinka vähän me tiedettiin sinne mennessämme.

luulin tietäväni, miten nelosia tehdään. Ja mä luulin tietäväni, mitä terävä tarkoittaa. Mä luulin myös pystyväni kuvittelemaan, millaisia vaikeat kisareitit on. Mä en tiennyt mitään! Kilpaileminen tässä lajissa on ihan oma maailmansa, jossa vallitsee jossain määrit omat sääntönsä ja lainalaisuutensa. Me ollaan nyt massiivisesti viisaampia kuin kuukausi sitten - ja meillä on jotain tajua siitä, mitä siellä tarvitaan, ja millä eväillä siellä on mahdollista pärjätä.

Sen tiedon hyödyntäminen treenaamisessa ja implementointi kilpailemiseen ei tuu kuitenkaan olemaan helppoa. Pelkkä kisoihin liittyvä matkustaminen vaatii aika paljon resursseja, joita ei välttämättä ole. Ja nekin on pieniä resursseja, jos mietitään, että mitä oikeasti kunnon harjoittelu tarkoittaa. Silti, tähän hommaan kasvoi kyllä nälkä syödessä. Mä odotan jo ensi kautta.

Saas-Feen kisaseinä. Se on ISO! Kahdeksan kerrosta korkea, jättimäisen parkkihallin sisällä.

(c)Pauli
 Rabensteinin kisaseinää sanotaan myös Frankensteinin seinäksi, ilmeisistä syistä. 

(c)Pauli
(c)Pauli
(c)Mira
Ennin Rabensteinin eristyksessä

(c)Pauli
(c)Pauli
Abe vääntää


(c)Mira
Saas-Feen B-finaali



Huippu Freeridessä on hyvä yhteenveto kisoista. Lukaise sieltä vielä lisää!



4 kommenttia:

Jussi Koivisto kirjoitti...

Hyvä Tapsaaa!! Ja Mira ja muutki!

tapsa kirjoitti...

kiitti jussii!!

Anonyymi kirjoitti...

Hitto miten hienoa! Ehkä asiallisinta mitä oon lukenut vähään aikaan!

tapsa kirjoitti...

kiitti! kiva kuulla.