31.8.2015

Seitsemän vuotta

Muistan sen, kuinka seitsemän vuotta sitten näin sut ekan kerran. Olit kaunis, kuten aina, ja et epäröinyt seistä suorassa. Aikani sua tuijotettuani uskalsin lopulta unelmoida, ja kainosti kysyä, josko voisin vähän kopaista. Et antanut lupaa; et itseasiassa antanut yhtään mitään. Annoit korkeintaan poskille, ja kehoituksen mennä kotiin kasvamaan.

Ja mä menin, ja mä menin ihan helvetin monta kertaa. Ja joka kerta mä kasvoin vähän, ja tulin aina takaisin. Joka kerta vähän ryppyisempänä, vähän väsyneempänä, aina vain iäkkäämpänä, mutta mä tulin aina takaisin. Ja mä tulin aina vähän lähemmäs. Vaikka mä tunsin, kuinka mä olin vuosi vuodelta vähemmän vetävä, mä tunsin myös, että sä et halunnut enää mitään pikkupoikaa, vaan jonkun, joka osaisi ajaa sua kunnolla.

Se oli varmaan mun elämäni paras seitsemän vuotta. Se, kun mä venasin, että mä pääsen ajaa sua.


Parkkeerasin itseäni vanhemman Subarun jonkun hikisen vuonon rantaan. Sen venttiilinnostimet olivat nakuttaneet Karesuvannosta asti, ja paikattu syyläri oli osoittanut jatkuvasti pahempia oireita pitkin kesää. En muista miten se niin kauas lähteminen mulle perusteltiin, mutta en selkeästi osannut vielä stressata auton hajoamisesta.

Ladoin reppuun tavaroita, joita oletin trädikiipeilijän Norjassa tarvitsevan: lusikka, kirja, röökiä. Lisäksi tietenkin jotain kuivattua pussiruokaa, ja vastapainoksi kaljaa. Tarviinko mankkapussia? Vai tarviinko edes tossuja, olisko kumpparit paremmat niihin paskaränneihin?

Mun rinkka painoi varmaan sata kiloa. Kun olin vasta puolivälissä lähestymistä - vittu tässä ei oo mitään järkeä, me käytetään puoli päivää lähestymiseen - se tuntui tuplanneen painonsa. Perse oli hapoilla, ja mun polvet tutisi. Mitä mä täällä teen? Eihän tällä ole mitään tekemistä kiipeilyn kanssa!

12 tuntia myöhemmin roikuin köydessä. Olin kiivennyt varmaan viisi pitchiä. Topon mukaan korkeintaan kaksi ja puoli. Mun suu oli rutikuiva, valjaat tyhjänä raudasta ja varpaisiin sattui. Väitin alas varmistajalle, että mulla oli massiivinen ropedragi. Varmasti olikin, mutta oikea ongelma oli se, että mulla ei ollut paskankaan hajua siitä, miten olisin voinut kiivetä ylöspäin.

Täällä on pitoni missä on sulkkari! Tää on varmaan väärä rännikin, jos joku muukin on täältä beilannut!

Se ei ollut väärä ränni. Usean kalliilta tuntuneen pakitusankkurin jälkeen olin takaisin kaljan varressa, ja koitin hiljaa mielessäni reflektoida sitä, että mistä oikeen oli kysymys. Mikä tässä hommassa kusee? Mä oon paukuttanut uutta greidiä sisään Niemiselissä joka kuukausi. Tän piti olla jotain ihan kävelyä!

Ehkä mä tajusin sen, että olin ollut korkeintaan vasta leikkipuistossa. Mä olin pitänyt itseäni lahjakkaana, mutta tajusin, että osasin vain harjoitella muuveja ulkoa ja klipata valmiisiin jatkoihin. Mä en osannut kiivetä. Mä tajusin sen, että mä en ollut tajunnut yhtään mitään. Mä olin juuri hengittänyt ekan kerran poskien sijasta keuhkoihin, ja se sattui.

(c)Riku Lavia
Halkeamia tuli vastaan hitaasti, mutta kun niitä oli saatavilla, mä halusin ne. Oli paljon kireitä siimoja, sitäkin enemmän piisseistä vetämistä, ja massiivisia määriä upeita reissuja, joihin mahtui koko elämän kirjo. Oli uusien tuttavuuksien syntymisiä ja vanhojen kuolemisia. Oli paljon vesisateeseen liuenneita kiipeilypäiviä. Ja ennenkaikkea, mulla oli uusi käsitys siitä, mikä mun ideaali-minä oli kiipeilijänä. 

Sen symboliksi nousi yksi ja ainut halkeama. Halkeama, jota en ikinä olisi valmis yrittämään, mutta joka ikuisesti muistuttaisi mua olemassaolollaan siitä, millaista kiipeily voisi upeimmillaan olla - jos osaisin kiivetä.

Se oli utopiaa, mysteeri jostain maailmasta, johon mä en ikinä kuuluisi. Sen ensinoussut kiipeilijäkin oli mulle tarunhohtoinen, melkein fiktiivinen hahmo, joka seikkaili majalta löytyvien vanhojen lehtien ja kirjojen sivuilla.

Mä katsoin sitä halkeamaa kaukaa alhaalta, ja ihmettelin, miten joku oli joskus pystynyt. Kävelin lukemattomia kertoja sen alta, ja tunsin aina oman huonouteni. Tuijotin sitä vuoroin ikkunan, vuoroin objektiivin, ja vuoroin kiikarin läpi. Mietin, että ei ikinä.

(c)Riku Lavia
Muistan, kuinka meillä joskus oli majalla jo toinen viinipullo menossa, ja ruuanlaitto ja siihen vahvasti liittyvä diskuteeraus kävi kuumimmillaan. Kuulin, kuinka joku sanoi: "Hey, somebody's on Thanatos!".

Rynnin pihalle katsomaan. Ei saatana, joku kiipeää sitä! Tuijotin kiikarin läpi hitaasti etenevää hahmoa, ja kuulin välillä kauikuina huutoa ympäröivistä vuorista. Kaikki oli värjäytynyt kultaiseen auringonlaskuun, ja ilmassa oli jotain maagista. Pihalle tuli lisää porukkaa, ja vuorilta kantautuva huuto voimistui.

It's a fucking war up there, joku kommentoi, ja mun ihokarvat nousi pystyyn. Se tuntui kestävän ikuisuuden, se huutaminen, ja pikku hiljaa ylöspäin meneminen. Lopulta kiljuminen muuttui melkein orgastiseksi, ja kaikki ulkona seisovat katsojatkin yhtyivät siihen. Kaikki huusivat kollektiivisesti onnittelujaan yli viidensadan metrin päähän, ja kaikki olivat helvetin innoissaan. Se oli ihan sairaan siistiä, tuntea niin vilpitöntä onnea jonkun toisen pitkän taistelun kunniaksi.

Ihmettelin tapahtunutta pitkään, ja se oli päällimmäisin muisto mikä mulle siltä reissulta jäi mieleen - vaikka olin jo itsekin alkanut pääsemään jotenkin kiinni siihen salaperäiseen, mutta niin kiehtovaan maailmaan mitä vuorilla trädin kiipeäminen silloin mulle tarkoitti.

Kai mä silloin lopulta uskalsin hetken maistaa sitä ajatusta, että entä jos sittenkin, ehkä joskus, kun mä olisin paljon valmiimpi, ehkä mä silloin voisin sitten kuitenkin edes yrittää?


Meni lisää vuosia. Mun mielenkiinto haahuili vuodenaikojen mukana, mutta aina kesän tullessa yksi asia oli pinnalla. Ja lopulta se muuttui utopiasta joksikin, jota aikoisin yrittää.

Ja siihen oli vain yksi tapa. Yksi tapa, millä mä antaisin itseni maistaa sitä jumalten nektariinia. Ja se oli saittina. Kaikki muu olisi Dosethin haudalla kävelemistä. Miten helvetissä tähän oli tultu? Missä vaiheessa mä olin alkanut kelaamaan sitä, ja missä vaiheessa mä olin alkanut suunnittelemaan sitä? Miten mä yhtäkkiä olin majan lattialla räkkäämässä, sitä varten? Musta tuntui, että siitä ekasta reissusta oli vuosikymmeniä. Mä oon kelannut tätä niin kauan. Ja nyt se tapahtuu. 

Mä olin jossain niiden kuluneiden vuosien aikana oppinut, että jos kohdettaan kelasi liikaa, se kasvoi pään sisällä liian suureksi, ja yritys olisi tuhoon tuomittu jo ennen ensimmäistäkään muuvia. Liika tunnelataus ilmenisi ainoastaan turhana jännittämisenä ja yliyrittämisenä. Se kaikki pitäisi jättää taakse, ja lähteä kiipeämään rennoin mielin, eikä välittää mahdollisesta epäonnistumisesta.

Mutta tää... tää oli liian iso. Mä en saanut sitä mitenkään pelkistettyä vain-yhdeksi-reitiksi, en viinillä, en hengittämällä, enkä ainakaan järkeilemällä. Vuosikausien kuvittelu siitä, mitä se voisi olla, useamman epäonnistumisen tuijottaminen alhaalta, aina pinnalle pyrkivä epävarmuus omia kykyjä kohtaan - mä olin rakentanut niistä kaikista psykologisen muurin, jonka murtamiseen mulla ei ollut liiemmin uskoa. Mutta ei mulla ollut oikein vaihtoehtojakaan: mä halusin, ja mä halusin nyt. Mä halusin jo eroon tästä reitistä. Mä en halunnut ajatella sitä enää, mä halusin jättää sen taakseni, ja päästä eteenpäin. Halusin unelmoida jostain muusta. Mä olin valmis, vaikka en siitä ihan varma voinut ollakaan.

(c)Mira
Tulin takaisin majalle. "No miten se meni?", Mira kysyi. "Epäonnistuin", vastasin. "Sä et näytä pettyneeltä", joku sanoi.

En mä ollutkaan. Sillä sekunnilla kun mä olin ilmassa, se reitti muuttui seitsemän vuotta pelätystä mysteeristä reitiksi, jota mä en ollut vielä kiivennyt. Se oli massiivinen helpotus. Mä kevenin sillä tippumisella vähintään sen saman seitsemän vuotta, jonka olin sille jännitystä rakentanut. Nyt ei ollut enää kysymys siitä, että miten, nyt oli enää kysymys siitä, että milloin. Mulla ei ollut enää minkäänlaisia muureja korvien välissä.

Ei mulla olisi ollut sille reissulle enää korvien välissä tehojakaan, mutta mä olin ennenkin käynyt lataamassa kotona. Ja jos mä jotain olin harjoitellut, niin sitä. Täältä lähtemistä, ja tänne palaamista. Se olisi enää yksi kerta lisää muiden joukossa.



"Ei, älä kuvaa, varmista pelkästään", sanoin Miralle. Ykskään kuva ei tuu olemaan mun muistoja parempi. Tällä hetkellä, tässä ja nyt, mä elän yhtä parhaista päivistäni.

Tunsin, kuinka mun jalat irtosivat ja aloittivat nopean keinahduksen taaksepäin. 200 metriä ilmaa imi mua maata kohti, mutta mun kädet oli sementoitu halkeaman sisään. Älä kuvittelekaan, että olisin irtoamassa.

Hengitä. Laita piissi, kiipeä niin kauan että piissi on jalkojen alla, ja kiipeä neljä muuvia lisää. Laita piissi. Toista 15 kertaa. Laita piissi, kiipeä päälle, tee 1, 2, 3, 4 muuvia lisää, laita piissi. Enää 14 kertaa. Hengitä. Enää 13 kertaa. Hengitä, älä vittu lopeta hengittämästä. Enää 10 kertaa. 

Mistä tää kapenema tuli? En huomannut sitä edellisellä kerralla. Hengitä. En pysty laittaa piissiä. Älä jäädy. Liiku. 

Luistaa! Huuda. Tappele. Astu johonkin, ihan vitun sama mihin. Työnnä jalalla. Hyvä. Hengitä. Laita piissi. Enää 5 kertaa.

Mä en päästä susta irti. Mulle ei käy niinkuin ekalla kerralla. Mä en anna itseni tehdä mun epävarmuudestani totta. 

Mä tuun seisomaan sun päällä tänään, ja mä huudan silloin.

Ja mä huusin.


8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

hyvä tapsu!

Mikko

Piri kirjoitti...

Hienoo Tapsa!!

Ja mieletön kirjoitus taas kerran!

Miran mankkapussin bongauksestakin on tullut jo tapa. ;)

Piri

tapsa kirjoitti...

kiitssss!!

ehkä rollomixedin nimeks pitäis vaihtaa miran ihanan mankkapussin seikkailut.

Mira kirjoitti...

Mauri Kunnaksen kirjoissa etsittiin aina hämähäkkejä ja herra Hakkaraista, niin Rollomixedissä Miran ihanaa mankkapussia <3
-Mira

Anssi-setä kirjoitti...

Kova veto, onnittelut! Ja sanan säiläkin sivalsi ihan mallikkaasti.

tapsa kirjoitti...

kiitos, anssi-setä! harmi kun et päässyt auttiin!

Anonyymi kirjoitti...

Voi morjens Tapsa kun nää sun tekstit pitää otteessaan! Ihan kämmenet kimaltelee taas jännityneestä innostuneisuudesta. Mahtavaa! Ja Miran mankkapussi piristää aina. :)

-Tampereen kurakätinen tyttö

tapsa kirjoitti...

Kiitos kurakäteinen!!