31.8.2015

Seitsemän vuotta

Muistan sen, kuinka seitsemän vuotta sitten näin sut ekan kerran. Olit kaunis, kuten aina, ja et epäröinyt seistä suorassa. Aikani sua tuijotettuani uskalsin lopulta unelmoida, ja kainosti kysyä, josko voisin vähän kopaista. Et antanut lupaa; et itseasiassa antanut yhtään mitään. Annoit korkeintaan poskille, ja kehoituksen mennä kotiin kasvamaan.

Ja mä menin, ja mä menin ihan helvetin monta kertaa. Ja joka kerta mä kasvoin vähän, ja tulin aina takaisin. Joka kerta vähän ryppyisempänä, vähän väsyneempänä, aina vain iäkkäämpänä, mutta mä tulin aina takaisin. Ja mä tulin aina vähän lähemmäs. Vaikka mä tunsin, kuinka mä olin vuosi vuodelta vähemmän vetävä, mä tunsin myös, että sä et halunnut enää mitään pikkupoikaa, vaan jonkun, joka osaisi ajaa sua kunnolla.

Se oli varmaan mun elämäni paras seitsemän vuotta. Se, kun mä venasin, että mä pääsen ajaa sua.