13.4.2015

Luolassa

Tuijotin turtana maantietä tuulinlasin läpi ja jarruttelin väsyneesti kuoppien kohdalla. Kolahda, en jaksa välittää. Oikeastaan en jaksa välittää yhtään mistään.

Tuule.
Sada.
Paista.

Sillä ei ole mulle mitään väliä. Kaikki on harmaata, kaikki on täyttä paskaa. Harmaata kuin märkä pilviverho, joka peittää nyt kaiken alleen. Vuoret, ja unelmat.

Tarkoitukset.

Pieni tyttö maantien laidassa kiinnittää mun huomion. Tyttö ihastelee kevään ensimmäisiä pajunkissoja ja hymyilee kuin hymyilisi ensimmäistä kertaa. Sen koira haistelee innoissaan harmaata soran ja loskan sekoitusta ja heiluttaa häntäänsä siten, kuin vain innostunut koira voi heiluttaa. Tyttö osoittaa sormella pajunkissoja ja koittaa saada koirankin tajuamaan, että sen pitäisi katsoa kevättä eikä tytön sormea.

Se kaikki näyttää niin kauniilta, että mua alkaa itkettää. Tyttö, sen koira, ja niiden kasvoilta paistava into pajunkissoja, loskaa ja elämää kohtaan - se kaikki on niin viatonta ja aitoa. Haluaisin olla jompikumpi niistä, ja olla innoissani kaikesta. Haluaisin aloittaa alusta.



Teltan vetoketju on auki viisi sekuntia väärään aikaan, ja kaikki täyttyy lumesta. Lumi tulee sisään kuin hyökyaalto, joka haluaa tuhota kaikki suunnitelmat ja haaveet. Väärässä paikassa ollut kenkä täyttyy sillä, mitä sinne ei ikinä haluttu. Makuupussi, alustat, kaulukset - kaikki on taas täynnä tätä valkoista paskaa. Jatkuva ropina lumisen hautamme katossa tikittää kuin kello, joka laskee aikaa kohti maailmanloppua. Tärisen osin kylmästä, osin pelosta ja adrenaliinista.

Olen ollut auringonnoususta alkaen kaukana rationaalisen ajattelun ulkopuolella. En mieti enää mahdollisuuksia, niiden toteuttamistapoja olosuhteisiin nähden tai pyri arvioimaan vaaroja objektiivisesti. Päässäni jyskyttää enää kaksi asiaa: haluan mahdollisimman kauas yläpuolellamme olevasta lumikentästä, ja haluan edes jonkinlaisen mahdollisuuden pakittaa reitin alussa olevat isot ja jyrkät kentät. En tiedä, kuinka paljon pystyn pitämään pelkojani sisälläni, tai kuinka paljon lopulta vaikutan päätökseen, mutta kaivaudun tunnin kuluttua ulos luolasta ja alan järjestämään asioita alas menemistä varten.

Ankkurit, kamat, 200 metriä köyttä, mitään ei näy missään. Eilen kaivamamamme hylly on pelkkä muisto enää. Kaikki on palautunut luonnolliseen olotilaansa, lumi on löytänyt paikkansa ja kaikki ihmisen käden kosketus on hautautunut sen alle.

Revin yön jäljiltä itsessäni edelleen kiinni olevaa köyttä lumipakan alta, ja jahtaan sen lapion avulla kallioon asti. Löydän ständin, ja siinä kiinni olevan kaiken, millä on merkitystä. Kaivan niin paljon esiin kuin jaksan, kunnes totean sen taas turhaksi. Spini ei tule loppumaan. Se pysyy samanlaisena viiden minuutin kuluttua, se pysyy samanlaisena viiden tunnin kuluttua, se pysyy samanlaisena kunnes se on potkinut meidät helvettiin täältä. Kaikki on taas täynnä lunta, enkä näe ständiä enää.

Alan ripustamaan tavaroita ilman järjestystä itseeni, ja koitan huutaa jätkiä ulos auttamaan. Tiedän, että ääni ei kuulu tuulen ja lumen läpi. Välillä lunta tulee niskaani niin paljon, että se painaa kumaraan. Koitan saada suojaa alle 30-senttisestä katosta, jonka alla elämämme on kiinnittynyt muutamaan hyvään camuun.

Jätkien kaivautuessa luolasta rappeloin alemmas fiksaamaan ekaa ständiämme. Pakituständiä.


Tuhoan viinitonkan parissa päivässä ja katselen, kun iso joukko laskijoita valmistautuu uuteen päivään aina yhtä innokkaana. Illat kuluvat päivän laskuja fiilistellen, aamut ovat täynnä energiaa ja hymyä kohti uusia raneja. En odota jättäväni mitenkään miellyttävää mielikuvaa uusiin tuttavuuksiin - en yksinkertaisesti jaksa olla kiinnostunut mistään. En jaksa innostua laskemisesta, en jaksa innostua reiteistä jotka ehkä pääsisin, en jaksa olla innostunut vuorista. Vuoret ovat pelkkiä maisemia, jotain mitä näkyy keittiön ikkunasta, jotain, mikä voisi ihan yhtä hyvin olla mäntymetsää. Ne ovat niin kaukana siitä jostain, mitä luulin rakastavani. Onko kello jo kaksitoista? Kaadan lasini täyteen.

Yritämme käydä tekemässä jotain. Käydään scouttaamassa autolla. Jo ensimmäinen risteys menee 180 astetta väärin, mutta kukaan ei jaksa vaatia tilanteeseen korjausta. Onnistumme ajamaan joitakin kymmeniä kilometrejä aiotun kahdensadan sijaan. Palaamme majoitukseen, menen takaisin makuupussiin ja nukahdan.

Miltä muista tuntuu? En jaksa olla kiinnostunut siitäkään. En voi olla enempää varma siitä, että mahdollisuudet tuhoutuivat olosuhteisiin, mutta en voi silti olla miettimättä sitä, että puuttuiko multa jotain, mitä olisi tarvittu. Jotain, mikä olisi muuttanut asioiden kulun. Jotain, mikä olisi ehkä ylittänyt olosuhteet, ja pelastanut kaiken. Olinko se minä? Se, joka ei riittänyt?

(c)Samppa

En löydä mitään, mistä laskeutua. Ei halkeamia, ei muotoja, ei mitään siitä huolimatta, että olisin valmis jättämään tänne vaikka puolikkaan räkin. Lumi peittää kaiken, mitä pyyhin esiin kädellä. Koitan hakata knifebladea sisään johonkin, mikä etäisesti muistuttaa saumaa, mutta onnistun korkeintaan taittamaan sen kärjen. Löydy nyt saatana jotain. Mä en halua olla lumikentän exposuressa enää minuuttiakaan, tunneista puhumattakaan. Parisataa metriä meidän yläpuolella on satoja tuhansia tonneja lunta, jonka massa kasvaa joka sekunti. 900 metriä alempana on elämän jatkuminen, kahvihetket kavereiden kanssa, tyttöystävät ja vaimot, perheet, ja kaikki millä on enää mitään merkitystä. Musta tuntuu siltä, kuin mua osoitettaisiin aseella.

Jumaroin vähän ylemmäs ja hakkaan anglen sisään rikinkatkuisesti. Löydän yllätyksekseni vielä kohtuullisen kiilanpaikan. Huudan jätkät alas, mutta lähtö menee päin helvettiä. Mua oli nimenomaan pyydetty laittamaan välipiissejä rampille, jotta viimeinen lähtijä luolasta voisi kiivetä alas ilman pakitusankkurin jättämistä, mutta en edes tiedä miksi se jäi multa tekemättä. Ehkä se johtui väsymyksestä, ehkä ymmärsin väärin, mutta jokatapauksessa ylös jää turhan C3:n lisäksi telttakepit. Toivottavasti tää sujuu tästä eteenpäin edes kohtuullisesti.

Rentoudun hetkeksi 70 metriä alempana. Olen jonkinlaisessa suojassa, pommien kamojen varassa. Ohuet köydet luistavat kauniisti läpi ylemmästä pakitusankkurista, ja saamme tuulesta huolimatta haalittua ne hyllyllemme.

Lähden tiputtamaan seuraavaa 70:ä metriä alemmas. Tulen Olhavan korkuisen pystysuoran seinän päälle, ja kerkeän hetkeksi kauhistumaan. En näe tuiskun seasta köysien päitä, enkä sitä, yltävätkö ne siellä jossain alempana olevalle rampille, joka on täältä poispääsymme avain. Jatkan laskeutumista luottaen joko siihen, että köydet yltävät tarpeeksi alas, tai sitten siihen, että löydän ständipaikan keskeltä seinää.

Jalkani koskettavat taas lunta, ja olen käsittämättömän iloinen siitä, että meillä todellakin on 70 metriset köydet. Saan tehtyä ständin seinän alle suojaan, mutta valitettavasti todelliset riskit alkavat vasta tästä eteenpäin. Ylöspäin running belay:na kiipeämämme korneri- ja kuluaarikombinaatio on kuin eri planeetalta siihen verrattuna, millaisena sen edellisen kerran näimme. Uutta lunta on valtavasti, ja sen määrä kasvaa jatkuvasti. Olemme kiivenneet koko ajan koko itäseinän halkaisevassa heikkoudessa, mikä suomeksi tarkoittaa myös sitä, että se on lumen luonnollinen poistuma- ja kertymäreitti koko feissiltä. Jatkamme osin laskeutuen, osin alaspäin varmistaen. En tiedä, onko millään sillä mitään merkitystä, jos koko kuru tai sen yläpuolinen feissi oikeasti laukeaa, mutta teoreettinen mahdollisuus riittää nyt helvetin pitkälle.


Harmaa pilvimassa ikkunan takana vuorottelee auringon kanssa vuorten rinteillä. Mietin välillä kalaan lähtemistä, mutta en saa sitä aikaiseksi. Kaikki tuntuu pökerryttävän yksinkertaiselta. Miten mä en ole sitä tajunnut? Sitä mitä mä haluan. Ja mitä mä just nyt pidän kaikkein tärkeimpänä.

Siinä ei ole yhtään vuorta, ei yhtään reittiä eikä yhtään mitään kiipeilyyn liittyvää. Ainut asia, mikä mun sydämessä saa aikaan jotain, on ajatus silmistä ja sylistä jota kaipaan. Hiukset, joihin voisin painaa pääni, ja niiden taianomainen tuoksu. Mikset sä ole täällä?

Lopetan kiipeilyn, lopetan siitä kirjoittamisen, lopetan kaiken mikä estää mua olemasta sun vieressä tai voi satuttaa sua. Millään niistä ei ole enää mitään väliä, kunhan mä saisin taas tuntea sut mun vieressä. Täällä ei ole enää mitään nähtävää, eikä ainakaan sillä hinnalla. Haluan vain juomaan kahvia sun kanssa, haluan vaikka vain kävelemään jonnekin missä on puita ja jotain vihreää.

Haluaisin huutaa ulos noille teräville harjanteille ja aina varjoisille feisseille ja haluaisin, että kaikki olisi yhtä päivänselvää muulloinkin kuin silloin, kun otan turpaan kunnolla. Haluaisin, että kaikki näyttäisi kauniilta ilman että kävisin välillä katsomassa, miltä näyttää, kun mikään ei ole kaunista.

(c)Samppa

Kuluaari loppuu valtavaan valkeuteen. Jyrkkä, koko feissin levyinen konveksi lumikenttä odottaa meitä kuin peto saalistaan. Se näyttää loputtomalta, siihen uppoaa lantiota myöten ja sen massa kasvaa jatkuvasti. Sitä ei pysty kiertämään. Alan vakavasti miettimään paikoilleen jäämistä, koska en halua mennä kentälle. Emme toisaalta pääse minnekään suojaankaan. Kuluaarimme työntää uutta lunta niskaan, ja päädymme ratkaisuun, joka toimii ehkä paperilla. Sidomme kaikki kolme köyttämme yhteen 210-metriseksi linjaksi, jolloin ensimmäinen ja toinen laskeutuja ovat ainakin teoriassa varmistettuja. Linja ei tule yltämään kuin hieman lumikentän puolivälin yli, mutta sillä pääsee ainakin loivemmalle maastolle, mikä ei toisaalta takaa enää yhtään mitään.

Aki sitoo köyden pään itseensä ja sukeltaa lumen sekaan sellaisella päättävyydellä, joka voi olla ainoastaan kohtaloonsa luottavalla ihmisellä. Varmistan ständistä HMS:llä ja koitan miettiä, mitä oikeasti tapahtuisi, jos se tapahtuisi. En ikinä varmistaisi ketään ylös tällaisella ständillä. Enkä tiedä, auttaisiko parempi ständi yhtään. Irroitan itseni nopeasti parantaakseni omia mahdollisuuksiani.

Näemme Akin irroittavan itsensä parisataa metriä alempana. Seuraavana laskeutuja saa ehdottomasti koko rappelin turvallisimman paikan, koska rinne on jo kertaalleen testattu, ja köysi on edelleen olemassa. Viimeiselle jää käteen enää toivo siitä, että kaksi ensimmäistä olivat tarpeeksi lumipakan testaamiseen. Viimeisellä köysi ei ole enää ylhäällä kiinni, sen enempää kuin missään muuallakaan.

Mietin, että mun pelon täytyy näkyä päälle. En sure sitä hetkeäkään. Jos pitäisi arpoa, suostuisin. Jos mua pyydettäisiin, suostuisin. Mutta jos saisin valita, tietäisin, mitä valitsisin - enkä epäröisi, enkä olisi pahoillani, olisin enää tyytyväinen omasta puolestani, kaiken solidaarisuuteni hukanneena, omille peloilleni antautuneena.

Lähden laskeutumaan ensin.

Posted in

1 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Oltiin Juhan kanssa samantyyppisessä tilanteessa viime syksynä. Juha lähti Supercouloir Directin tokalle kp:lle,kun koko vuori päätti hyökätä niskaan. 800 metrinen ränni tiputti tonnikaupalla lunta päälle. Roikuin ständissä ja yritin sivellä kalliota edessäni ja pyytää pakotien avautumista. Juha kuulemma teki samaa kymmenen metriä ylempänä, vailla mahdollisuutta saada edes itseään ruuvilla seinään kiinni.

Muutaman tunnin jälkeen uskoin, että Juha ei enää vastaisi ja rupesin miettimään omaa exittiä ja köysien katkaisemista. Näkyvyys 10cm ja vierestä humahtelee alas valtavia kiviä lumen mukana. Pelko oli aika vahvasti esillä.

Neljä tuntia kesti ennen kuin pääsimme alas - laskeutumaan ne kiivetyt 30m jäätikölle ja suunnistamaan nollanäkyvyydessä majalle (ilman kompassia tietenkin).

Aika rankka setti teillä. Hyvä kun pääsitte alas.

Juho