25.2.2015

Rappafossen


Siitä on monta vuotta aikaa - niin monta, etten muista kuinka monta. Muistan kuitenkin sen, kuinka makasin taas erään pohjois-norjalaisen kiipeilykerhon majan patjalla, toisessa poskessa oletettavasti   suklaata ja toisessa nuuskaa, vasemmassa kädessä punkkumuki ja oikeassa kädessä Norsk Tindeklubbin joku vuosijulkaisu. Ahmin lehden kuvia koska en tekstistäkään mitään tajunnut. Miltä vuodelta lehti oli, en muista sitäkään, mutta jos nyt sanon että 80-luvun alkupäästä, niin ei heitä varmaan kovin pahasti. Jokatapauksessa, Himalajojen ja Patagonioiden seassa oli jääkiipeilykuva, joka herätti mun mielenkiinnon.

Kuvassa ei sinänsä ollut mitään spesiaalia. Siinä oleva kiipeilijä näytti kiipeävän jyrkkää ja puikkoista jäätä, sellaista mitä vähän isommissa pystyissä putouksissa yleensä on, ja sillä oli karun näköiset muovimonot jalassa. Mutta ennenkaikkea se, mistä kuvan kerrottiin olevan, sai mun mielenkiinnon heräämään. Porsangerfjord. Mä en ollut ikinä käynyt siellä, enkä ollut ikinä kuullut tai edes ajatellut, että sielläkin voisi olla kiipeilyä. En oikeastaan tiennyt siitä yhtään mitään muuta kuin sen, että se oli munkin mittarilla jossain todella pohjoisessa ja myöskin todella idässä. Ihan helvetin jeerassa, ja jeerassa olevat kairat oli just niitä paikkoja missä mä eniten viihdyin.

Kuvateksti ei kuitenkaan antanut mitään viitteitä siitä, että missäpäin koko vuonoa itse putous oli. Käytin satunnaisesti aikaa karttojen selailuun ja googlen laulattamiseen, mutta tulos oli pyöreä nolla. Sitä ainokaista printattua kuvaa lukuunottamatta vaikutti siltä, kuin siellä ei kukaan olisi ikinä touhunnut mitään hakkujen tai suksien kanssa.

Nykyään melkein minkä tahansa kohteen tai reitin tiimoilta löytyy netistä kasapäin informaatiota. Löytyy kuvia pitchiltä kuin pitchiltä, löytyy suositukset milloin mennä, ja monesti löytyy ajantasainen kuntokin. Löytyy lähestymisreitit, ja periltä löytyy jonkinlainen polku, ja löytyy aika usein vielä rappelinarutkin. Kaikkeen siihen nähden tällainen mysteeriputous tuntui oikeastaan todella virkistävältä. Palasin aina välillä Baugenin majalla sen jo tutuksi tulleen rakeisen valokuvan pariin, mutta putous pysyi mulle mysteerinä vuosikausia. En halunnut käyttää rajallisia vapaitani tilanteen paikan päällä tarkastamiseen, koska Porsanger oli kuitenkin sen verran sivussa tutuista paikoistani.

Sitten, jonain tylsistyneenä syysiltana tänä vuonna, olin taas tutussa puuhassani ruudun ääressä ja selailin pohjoismaiden vesiputouksia etsien inspiraatiota. Boom. Tunnistin paikan heti, vaikka se oli kesäkuva ja esitti vesiputousta. Siinä oli mun mysteeriputous, ja se oli ihan tajuttoman kaunis.


Rappafossen. Nyt sillä oli nimi! Ja oikealla nimellä se löysi paikkansa myös kartalle. Hätäisiä sähköpostin lähettelyitä, mä haluan tonne, kuka lähtee, milloin, jne, jne. Eteläfeissi, pitää mennä ennen maaliskuuta, mutta pitää olla kunnon pakkasjakso alla, että on varmasti jäätä - ja sitten se sopiva sauma olikin jo tuleva viikonloppu.

Olin koko kuuden tunnin ajomatkan ajan kieltämättä vähän hermostuksissani, koska epävarmuustekijöitä oli niin paljon. Näin valokuvista sen, että se on vähintään pari-kolme pitchiä pitkä, mutta yhtähyvin se voisi olla 250 metriä korkea. Kaikkien näiden vuosien jälkeen mulla oli edelleen taipumus arvioida pituudet alakanttiin.

Enkä tiennyt sitä, kuinka paljon siinä on virtaamaa, enkä sitä, että kuinka paljon se oikeasti tarvitsee pakkasta jäätyäkseen. Toisaalta, enhän voinut tietää sitäkään, että onko siellä yhtään mitään. Ehkä se ei yksinkertaisesti tule joka vuosi, tai edes joka kymmenes vuosi. Mitä mä sanon näille kahdelle muulle tyypille, jos me on juuri varattu majoitus kahdeksi yöksi paikassa, jossa me ei voida tehdä yhtään mitään?

Mun huolet muuttuivat jännitykseksi, kun ajoimme pimeässä putouksen ohi. Putous paistoi tummaa kalliota vasten heikosti. On siellä jotain. Ja jos jo pimeässä näkee, niin ei se ihan pelkkä liru voi olla.

(c)Mira
Aamu valkeni, ja putous asettui kiikarin näkökenttään. It goes. Se oli kuivempi kuin kuvissa, joita olin oikealla nimellä etsiessäni lopulta löytänyt, mutta se oli jokatapauksessa ehdottomasti tarpeeksi kunnossa siihen, että pystyisimme sen kiipeämään. Arvioin alkuperäisen pituusarvioni pitävän tällä kertaa aika hyvin paikkansa, mutta toisaalta alaosa putouksesta jäi syvän kanjonin varjoon. Sumplimme kartasta nopeasti järkevän oloisen lähestymisreitin ja lähdimme polkemaan Porsangerin vähäisiä lumia.

Päästyäni putousta ympäröivään amfiteatteriin kerkesin olemaan jo hetken aikaa pettynyt. Se näytti ehkä vähän tyngältä. Oli se tosi hienon näköinen, ja sitäkin hienommassa paikassa, mutta kelasin kieltämättä sen olevan in-the-bag ennenkuin mulla oli edes valjaat jalassa. Kokemuksesta toisaalta tiesin, että tällaiset ajatukset yleensä johtivat vain siihen, että karma purisi takaisin viimeistään vikalla pitchillä.

Ja niinhän se purikin. Olin selkeästi viimeisellä, tässä tapauksessa kolmannella pitchillä, ja tuijotin hakkujeni välistä edessäni olevaa kymmenen senttiä korkeaa halkeamaa. Koko pilari oli poikki, ja yläkerta roikkui vapaasti. Arvioin mulla olevan reilusti yli 10 metriä pilaria yläpuolellani, ennenkuin pääsisin jään ja kallion välisen kiinnityskohdan ylitse - sen murtumalinjan, josta pilari katkeaisi, jos olisi katketakseen. Sen kohdan alapuolelle ruuvaamisella ei olisi mitään käytännön merkitystä.

En epäillyt hetkeäkään, ettenkö sitä pystyisi kiipeämään ilman ruuveja, mutta koin olevani liian kokenut lähtemään enää tähän arpapeliin. Mä vihasin kaikkea vapaasti roikkuvaa, kaikkea missä ei ollut kysymys enää taidoista tai kunnosta, vaan ainoastaan tuurista. Olin nähnyt liian monta videota liian paksuista pilareista, että ne olisivat ikinä voineet katketa, ja olin lukenut liian monta tarinaa kiipeilijöistä, joista osa ei ollut säilynyt kyydistä hengissä. Mä koin ennenkaikkea käyttäneeni omat todennäköisyyteni loppuun jo ajat sitten.

Kiipesin alas ja siivosin vähäiset ruuvini pois. Seisoin pilarin alaosan ja seinän välissä stemmaten ja ilmoitin Miralle ja Matille että lähdemme alas.

Toisaalta, siinä stemmaillessa oli aika tukeva olo. Ehkä vähän ylempänäkin on tukeva olo, jos yritänkin toiselta puolelta, takaa, kalliota apuna käyttäen? Käy edes katsomassa. Ihmettelin sisäistä dialogiani, koska olin pilarin ulkolaidalla äsken jo todennut, että takakautta ei pääse ulos - liian jyrkkää ja liian ahdasta. Sitten tapahtui hetkellinen mielenhäiriö, ja mun ei edes tarvinnut vakuutella itseäni.

Pilarin ja kallion välissä pystyin käsittelemään jäätä paljon elegantimmin, paljon hienovaraisemmin ja paljon turvallisemmin kuin äsken sen ulkopuolella. Se ei suuttunut mulle, koska mä vain silitin sitä. Se ei murtunut, koska mä en lyönyt sitä. Mun ei tarvinnut roikkua siinä koko painollani, koska osa mun painosta meni aina toisen jalan kautta kalliolle. Mulla oli turvallinen olo, ja mun ei tarvinnut rei'ittää tätä kaunokaista ruuveilla pystyäkseni kiipeämään sen. Minä ja se pilari - vaikka se äskin murisikin mulle, ja näytti hampaitaan, niin siinä oli oikeasti ollut kysymys vain siitä, että mä en osannut kohdata sitä. Mun piti lähestyä sitä hellyydellä, eikä vihalla. Me tultiinkin yhtäkkiä helvetin hyvin toimeen, ja se kehräsi mun kanssa kilpaa.

Kuulin omasta hengityksestäni olevani keskittynyt, ja nautin seuratessani omaa kiipeilyäni. Katon alta ulostuleminen näytti negatiiviselta, mutta tiesin jalkapelillä saavani itseni aina balanssiin ja liian painon pois käsiltä. Siinä vaiheessa kun en enää yltäisi stemmaamaan, olisin jo todella lähellä murtumalinjaa, ja tiesin muuvi muuvilta vahvemmin, että en pystyisi enää vastustamaan kiusausta - kiusausta kiivetä itseni niin ylös, että mun olisi pakko kiivetä loppuun asti. Kiipesin tosi hyvin, ja annoin siitä itselleni positiivista palautetta. Tiesin, että kukaan muu ei mun hetkeäni näkisi, koska olin ständin näkymättömissä, joten saisin tyytyä omaan kannustukseeni. Olin pilarin kanssa kahdestaan, ja halasin sitä kuin olisin rakastanut sitä.

Toppi oli tasainen kuin biljardipöytä. Se oli upea putous, eikä ainakaan alamittainen. Ei täällä mitään muuta kiivettävää ollut, mutta ei täällä tarvinnutkaan olla. Yksi vuono, ja yksi putous. Ihan tarpeeksi mulle.

Mira, Rappafossen


Mulli

Det goda livet

Porsangerista jatkoimme länteen, Altaan. Isberget, Normalveien (3kp). Miraakkeli huukkaa Baruntsella.

(c)Mira
Borrasbekken, Alta, (4kp). 

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pelastettu on se päivä, kun Rollomixedissä on uutta tekstiä.

Anonyymi kirjoitti...

Mikäs on se putouksen tarkka lokaatio? Olisin kiitollinen, jos selviäisi itse turhalta haeskelulta (=googlettelulta). Äkkiseltään löytyi vain valokuvia...

-nimimerkillä "Laiskottaa"

tapsa kirjoitti...

Tällaset onnistuin puhelimella sohimaan: 70.07662 24.89702. Jos osoittavat jonnekin sambiaan niin tässä suusanallisesti:porsangerin lakselvin lentokentän länsipuolella raappuoja.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos ja kumarrus!