12.1.2015

Vohvelityyppi

Mulla oli tapana tehdä kiipeilyreissuja, koska niillä pääsi kiipeämään. Ja pitämään hauskaa.

Joskus vuosia niiden aikojen jälkeen löysin vääjäämättä myös sen toisen puolen. Kai sitä olisi voinut kutsua eskapismiksi, tai joksikin sellaiseksi - oleellista oli kuitenkin se, etten ollut siellä, missä pääsääntöisesti olin.

Joidenkin syvien syövereiden kautta huomasin jossain vaiheessa myös sen, että en ollut enää tyytyväinen siihenkään. Poissaoloon. Halusin saada jotain aikaiseksi, enkä pelkästään palata kotiin parisataa euroa köyhempänä. Kai se oli hyvä, että mulla oli tavoitteita kiipeilyssä? Muualla niitä ei nimittäin kauheasti ollut.

Jokatapauksessa musta tuntui nyt siltä, että mä olin aika helvetin kaukana niistä päivistä, jolloin riitti että reissuilla oli ihan kivaa.

(c)Samppa


Istuin hostellin kodikkaassa ruokasalissa ja katselin viereisessä pöydässä aterioivaa ammattilaista. Se näytti paljon kiinnostuneemmalta tarjolla olevasta vohvelitarjoilusta kuin taloa ympäröivistä jääputouksista. Jumalauta se näytti väsyneeltä. Johtuiko se uravalinnoista vai lapsista, en voisi ikinä tietää. Sen kameramiehetkin tuntuivat saavan enemmän irti sen kersoista kuin bulkkaavasta faijastaan. En ollut kateellinen - kaveri lähti vohvelien jälkeen pakkaamaan ahkiota ja sääennuste näytti pelkkää vesisadetta kovalla tuulella.

Olin kateellinen vasta kotona. Olisin vaihtanut monitorin märkään telttaan hetkenä minä hyvänsä. Ja työpuhelimen paskaisiin sukkiin. Tuoreen salaattipöydän jäätyneeseen Nalgeneen, ja liikuntasetelit adrenaliiniin. Fuck it. Musta tuntui siltä, että mikään ei ollut mennyt niinkuin piti.

Mä näin jo hetken valoa tunnelin päässä, paukkupakkasten, lumimyrskyjen ja trooppisten helteiden jälkeen. Pienen ripauksen toivosta, joka lupasi, että ehkä tää kaikki vielä kääntyy paremmin päin.

Auto oli pysähtynyt oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan, ja oikealla näkymällä varustettuna. Se oli alkanut ensin varovaisena vilkuiluna kauas viereiselle vuorelle, ja muutaman vilkuilun jälkeisellä kiikarien kaivamisella.

Kiikareita oli ojenneltu kiipeilijältä toiselle, ja toposta oli hätäisesti kaivettu uusia sivuja. Ehkä jos olis enemmän aikaa. Ehkä jos se olis paremmassa kuosissa. Ehkä jos...

Ehkä sitä aikaa olikin tarpeeksi? Ehkä se olikin tarpeeksi kuosissa?

Kaikki oli muuttunut päälaelleen hetkessä, ja olin huutanut innosta. All in, kaikki paska korvautuisi huomenna ja millään muulla ei olisi enää mitään väliä. Ei menneillä keleillä, ei menetetyillä reiteillä eikä sillä, että mun auto tulisi eri kyydillä kotiin kuin minä.

Sitten, noin 12 tuntia myöhemmin: 180 asteen käännös lähestymisellä, no go näillä lumilla, live another day, takas Statoilille.

(c)Samppa
Tuskastuin sateeseen, tuskastuin sulaviin unelmiin. Tuskastuin auton hajoamiseen, ja sen aiheuttamiin tulevaisuuden laskuihin. Tuskastuin siihen, että menisin takaisin töihin palautuneena, enkä romuna.

Tuskastuin siihen, että olin käyttänyt taas niin paljon aikaa, ja niin paljon rahaa, mutta en ollut saanut yhtään mitään. Yhtään mitään. Mihin katosi se aikuinen, joka osasi suhteuttaa asioita? Mä olin kiivennyt, mulla oli ollut hauskaa, mutta se ei lohduttanut yhtään. Mä tiesin toimivani rationaalisesti köyteen sidottuna, mutta ilman sitä mä menin aallonpohjasta toiseen. Ilman suhteellisuudentajua, ja ilman kiitollisuutta.

Kuinka monta kertaa mä olin pakittanut lumien takia viimeisen kymmenen vuoden aikana? Entä jos en olisi pakittanut kertaakaan?

Kelasin sitä vohvelityyppiä, joka oli ahkionsa kanssa jossain pusikossa. Sillä oli varmasti enemmän aikaa.

Aikaa odottaa olosuhteita.

(c)Samppa
Okei eiköhän siinä ollut vuodatusta tarpeeks, show me the pictures

(c)Samppa
 Lucky Lisa M8 - upea efortti Aholalta saitata tämä pari vuotta sitten sillä senhetkisellä kokemuksella 

(c)Samppa
(c)Samppa
Hyvä mikstalinja 1.) alkaa jäältä 2.) loppuu jäälle 3.) siinä välissä on hänkkiä kalliota. Simple as that

 Skogshorn, Hemsedal

 Mira kuorii kananmunia - kuorimaveitsellä


En muista nimeä mutta tämä oli joku reilu parisatanen nelonen Gröhndalissa


(c)Samppa
 Golsjuvet

 Jernmangelin uima-allas

 Ihan hyvää grägäilyäkin noilla Oslon pojilla on

Shiva vahtii tiskausta

(c)Riku Lavia
 Borta bra, hemma bäst? 

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
Ei ehkä ihan, mutta kyllä Korouoma ainakin Krokanin hakkaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olet useampaankin otteeseen miettinyt näitä juttuja, että pitääkö ottaa pakit vai ei. Itse olen ollut aika onnekkaassa asemassa, että pakkeja on tarvinnut ottaa hyvin harvoin säiden puolesta. No nyt Sveitsissä (Kandersteg) otettiin yhdet pakit lumen takia. Kyllähän se vähän kaiveli, että olisiko sinne sittenkin voinut mennä jne. Seuraavana päivänä alppien uutisissa oli kuitenkin karua dataa. Kymmenkunta henkeä menetti henkensä viimeisen vuorokauden aikana vyöryissä. Tuon luettuaan on ollut aika hyvä fiilis että otettiin ne pakit tuona reissun viimeisenä päivänä. Ja hei, me ehdittiin vielä ottamaan hissinousu vuorelle kelkkailemaan sinä päivänä!

Pauli

tapsa kirjoitti...

vikat päivät / vikat tsäänssit - niistä löytyy aika monenlaista heuristista ansaa. kai sen kanssa voi jotenkin opetella elämään kunhan sen ensin itsessään edes tunnistaa. toinen paha lienee sitten se eka päivä, ainakin keihäät jalassa.