29.4.2014

Mind games

Tuulessa hakkaavan telttakankaan ääneen tottuu. Se on yksi ainoita positiivisia asioita mitä mulle tulee mieleen.

Lumi tunkeutuu kaikkialle. Niin pientä reikää ei ole, etteikö se mahdollistaisi sisälle tuiskuttamisen. Ulkoteltan sisäpinta on valkoisena kuurasta, sisäteltan ulkopuoli on lumessa. Sisäpuoli sulaa meidän lämmöstämme.

Uusi puuska tulee, ja ravisuttaa vedet kankaasta tihkusateena meidän päällemme. Mun kolmikiloinen makuupussi tuntuu kuusikiloiselta sen imemän veden takia. Toisaalta, Joelin makarista näkee melkein jo läpi. 

Jalkoja särkee, koska en halua suoristaa niitä toisessa päässä olevan lätäkön takia. Elintila tuntuu lyhenevän koko ajan, ja sitä ei alunperinkään ollut liikoja kolmelle tyypille kahden hengen teltassa.

Mun pitäisi juoda, mutta en enää halua. Se tarkoittaa nimittäin jossain vaiheessa ulkona käymistä. Edellinen kerta oli jo tarpeeksi perseestä - vaikka mun ulkokengät olivat absidissa muovipusseissa, ne olivat silti täynnä lunta. Sisäkenkiä en enää edes yritä saada jalkaan, vaan tyydyn käyttämään pelkkiä ulkokuoria kusella käymiseen. Tai sen yrittämiseen - tuuli vaihtaa suuntaa liian nopeasti, ja pystyssä pysyminenkin on vaikeaa. Kusta on jokapuolella, takilla ja naamalla, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että osa siitä on ulkona rakosta.

Uusi yö tulee. Mulla on kaikki vaatteet päällä, mutta alan täristä silti. Tiedän, että se tarkoittaa sitä, että mun flunssa alkaa muuttua kuumeeksi. Jatkuva niistäminen saa mun nenän vuotamaan verta. Yritän löytää kuivaa paperia, mutta koko rulla on märkä ja hajoaa käsiin. Pyyhin verta hihaani ja yritän olla herättämättä Samulia, joka on samassa makuupussissa. Samulikaan ei tosin nuku, vaan liikkumattomuus johtuu siitä, että sen pipo on jäätynyt kiinni sisätelttaan.

Tuulimuurit alkavat taas sortua. Niitä on vahvistettu jo ties kuinka monta kertaa, mutta tuulen suunta on kääntynyt nyt 180 astetta. Etelän puolen muuriin pysähtyisi varmaan jo henkilöautokin, mutta pohjoisen puoli ei ole vielä kolminkertaisista palikkariveistä koottu. 

Absidit täyttyvät lumella jälleen, ja kangas on vasten mun naamaa. 

Mä haluan vittuun täältä. Tää on yhtä saatanan veden sulattamista ja kramppaamista koko paska. 50 tuntia tätä skeidaa putkeen alkaa olla mulle tarpeeks. Mä en oo tehnyt kahteen vuorokauteen yhtään mitään muuta, kuin tuijottanut vuorotellen teltan kattoa ja barometriä. En mitään muuta. Ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä, ei kirjaa, ei elektroniikkaa, ei maisemia. Mun elämä on supistunut bensakeittimen ja märkien villasukkien väliseksi vitutukseksi, jonka sisällä pitäminen on tunti tunnilta vaikeampaa.

Kelaan kuivia lakanoita ja niiden välissä olevaa vaimoa. Kelaan jotain muuta syötävää kuin pussiruokaa ja voita. Kelaan beilaamista.

Mind games. Sitä tää on. 

Se, että mulla on kuumetta, ei ole poikkeustilanne. Se, että Joelilla on selässä hermopinne, ei ole poikkeustilanne. Ne on osa tätä suoritusta, ja ne kuuluu tähän peliin. Ne voi vaikka olla tän homman kruksi. Mutta pakko tän menon on silti joskus muuttua. Meillä ei riitä kohta enää aika, jos me joudutaan olemaan vielä useampi päivä myrskyssä.

Mun pitäisi aamulla soittaa Miralle satelliittipuhelimella. En ole enää varma, että minkälaisen säätiedotuksen haluan kuulla.


Kun viisi päivää aiemmin olimme lähteneet Ritsemistä, mulla oli harvinaisen epävarma olo meidän mahdollisuuksista.

Peli oli kyllä jossain määrin tuttua: harjannetta, painavaa reppua ja ahdasta telttailua. Mutta reitin pituus näytti silti kartalta katottuna siltä, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. 80 kilometriä. Se on sama matka kuin Rovaniemeltä on Ranualle. Tai Jyväskylästä Pieksämäelle. Ja se ei todellakaan tulisi olemaan tasaista kuten kotona, vaan meidän olisi tarkoitus ylittää pituussuunnassa yksi upeimmista vuorimassiiveista, johon olin ikinä tutustunut: Sarektjåkka. 

Stora Sarektraversen. Siinä nimessä oli jo itsessään jotain majesteettista. Pelkkä Sarekin nimeltä mainitseminen sai mussa jo tunteita aikaan, ja kun siihen vielä liitettiin etuliite "Stora" ja takaliite "traversen", niin tiesin että nyt tulee kyytiä, halusin tai en.

Valokuvat toposta olivat kierrelleet sähköpostista toiseen, google oli laulanut ja tuottanut yhden onnistuneen reittikertomuksen ruotsin Outsidestä. Olin ojentanut Miralle jälleen printatun reittisuunnitelman, jossa luki isolla, että apua saa hälyttää vasta, jos meistä ei ole kuulunut satelliittipuhelimitse yli 100:aan tuntiin. Olin ostanut kilon voita lisäravinnoksi. Olin luullakseni valmis, joskin pidin sitä faktana, että sää tulisi olemaan yksi merkittävimmistä tekijöistä onnistumisen tai epäonnistumisen kannalta. Sen suhteen olin myös oikeassa.

Lyhensimme tasaisella hiihtämistä niin paljon kuin pystyimme, ja ostimme kelkkakyydin Stora Sjöfalletin eteläpuolisen järven ylitse. Pääsimme näin 10 kilometriä lähemmäs massiivia, ja selviäisimme yhden päivän lähestymisellä varsinaisen reitin juurelle. 


Satelliittipuhelin ei löydä verkkoa. Vai enkö vain kuule hälytysääntä kolmen hupun ja tuulen läpi? Miksi meidän piti taas säästää ja ottaa Iridiumin sijaan joku arabialainen vastine?

Olin lähtöä edeltävänä iltana tajunnut, että Thurayassa on tosiaan halvemman hinnan perusteena joitain puutteita. Pohjoisen pallonpuoliskon kattavuuden hoitaa yksi ainut geostationaarinen satelliitti, joka pysyy paikallaan 36000 kilometrin korkeudessa Etiopian yllä. Se on ihan OK, jos soitat Suomesta. Mutta jos olet vuoristossa, niin 17 asteen kulmassa etelään vaadittava näköyhteys voi olla haastavampi järjestää. Se on nimittäin aika helvetin matalalla horisontissa. Teltassa märkään ruutupaperiin tuherrettu trigonometria väitti silti, että sen pitäisi onnistua tästä.

Otan puhelimen pois korvalta ja yritän soittaa siten, että pidän puhelinta vaakatasossa antenni etelään osoittamassa ja puhun ikäänkuin kaiutinpuheluna. Kuulen tuiskun läpi sen hälyttävän, 10 minuuttia myöhässä mikä tietenkin on jo aiheuttanut pientä jännitystä toisessa päässä.

Koitan kuulla oleellisia asioita Miran säätiedotuksesta, ja kuulen lähinnä sen minkä jo tiesinkin: tuulee, ja tuulee ihan helvetisti. Ei sada, mutta tuulee. Ei toisaalta ole satanut edellisinä päivinäkään, mutta lähemmäs 30m/s tuulet pitävät lumen ilmassa, ja näkyvyys on muutaman metrin luokkaa. Tässä kelissä jatkamista ei yksinkertaisesti tarvitse edes harkita, pelkkä teltan hengissä pitäminen on pitänyt meidät työllistettyinä. Teltalta ei näe 15 metrin päässä olevaa paskakuoppaa, jossa on yli metriset muurit. Kaikki on valkoista, suuntavaiston saa sekaisin parinkymmenen metrin kävelyllä. Eli tuuli jatkuu? Koko ajan? Lauantaihin asti, jolloin alkaa lisäksi sataa?



Palaan takaisin teltalle kertomaan uutiset. Luulen näkeväni kaikkien naamalta mielen, joka on alkanut osoittamaan horjumisen merkkejä. Kaikki pitävät tiedon silti omanaan.

Jaksetaanko me odottaa vielä? Riittääkö meidän aikaikkuna, josta on mennyt yhteensä jo kolme päivää paikallaan pysymiseen? Me ollaan käytännössä vasta reitin alussa. Beilaamiseenkin tarvitaan silti vähintään kahden päivän matka, ja päästäänkö me tässä kelissä edes turvallisesti pois täältä?

Alamme purkaamaan leiriä hitaasti. Samaan aikaan barometri alkaa toteuttamaan edellisenä iltana tekemäänsä ennustetta: paineet ovat olleet nousussa koko ajan, ja käyrä osoittaa ylöspäin edelleen.

En tiedä mikä jumalallinen väliintulo tapahtuu, mutta puolessa tunnissa taivas on tyhjä pilvistä, ja tuuli laantuu. Näemme ensin lähihuiput, ja pian sen jälkeen näemme varmaan 100 kilometriä horisonttiin. Bluebird. En voi käsittää.

Kaikki muuttuu taivaan aukeamisen myötä. Aurinko alkaa lämmittää mieliä, ja tahtotilat voimistuvat oikeaan suuntaan. Me ei olla lähdössä yhtään minnekään muualle, kuin eteenpäin. Päivä kerrallaan, sanoi ennuste mitä tahansa. Paineet on nyt korkealla ja niistä otetaan irti se mikä saadaan.



Etenemme kahdessa päivässä harjannetta pitkälle. Väliin on mahtunut kaikkea, mitä on voinut toivoa: aurinkoa, hymyjä, yläfemmoja, onnistumista, välillä vähän teknisempää tekemistä, pitchitettyä kiipeilyä, isolla exposurella olevaa bootpackausta, hyvää lunta, huonoa lunta, metrejä eteenpäin jokatapauksessa. Kaikki menee suomeksi sanottuna helvetin hyvin. Reitin tekniset kruksit on takanapäin. En oo ikinä ollut taikauskoinen, ja seitsemännen päivän iltapäivänä sanon jotain mitä en olisi kaksi päivää aikaisemmin uskonut ikinä sanovani: tää on kohta paketissa. In the bag. Me hoidetaan tää. Enää lyhyt mutta jyrkkä lasku jäätikölle, jäätikön ylitys, 400 korkkaria Spijkkan NW-feissiä ylös ja seuraavaa harjannetta tai jäätikköä pitkin takas laaksoon. Takas laaksoon, yks yö laaksossa, siitä yks päivä lähimmälle tielle, joku liftaa 40 km autolle ja illaks himaan. Let's do it.

Pidämme Spijkkaa edeltävällä jäätiköllä vedenkeittotauon. Kello on lähemmäs kasia, ja laskeva aurinko alkaa värjäämään maisemia punaiseksi. Kaikki on mun mielestä täydellistä. Me on oltu yli yhdeksän tuntia hyvällä sykkeellä liikenteessä, mutta kaikkien energia- ja vireystasot tuntuvat loistavilta. Onnistuminen alkaa maistua suussa, ja se maistuu seitsemän päivän jälkeen käsittämättömän hyvältä. Jaksaisin vetää sillä tunteella vaikka koko yön. Juomme kukin puoli litraa, säästämme toisen puolen ja jatkamme matkaa vikalle nousulle.

Spijkkan huolellisesti vartioidun seinän keskellä on sen ainut heikkous, ja meidän ainut reittimme ylös: 400 metriä korkea, 35-40 asteinen, parisataa metriä leveä bowli. Jäätiköltä ylärinteeseen päästyämme laitamme köyden reppuun, ja alamme etsimään turvallista ylösmenoreittiä.

Mutta: meidät teltassa pitänyt myrsky on ladannut koko bowlin täyteen uutta lunta. Paska, tää ei ollutkaan ihan niin suoraviivainen juttu.

Päädymme pyrkimään bowlin vasempaan laitaan, josta pääsisimme oletuksemme mukaisesti kiville ja niitä pitkin ylös, ilman liian suurta altistumista itse kentälle. Samuli lähtee tekemään poikkaria, ja pysähtyy pian lähtemisensä jälkeen. Näen sauvalla sondaamisesta sen, mistä on kyse. Epävarmuus lunta kohtaan nousee, ja ihan helvetin hyvästä syystä. Tässä on lunta aivan tolkuttomasti, ja sen sitoutumisesta ei todellakaan ole hyviä merkkejä.

Samuli palaa takaisin. Päädymme yrittämään oikeaa laitaa, samalla taktiikalla, siten että pääsisimme bootpackaamaan kallioiden reunassa, kokoajan mahdollisimman vähän lunta yläpuolellamme pitäen. Lähden skinnaamaan ylöspäin, ja rinteen jyrkentyessä kallioita kohti joudun ottamaan sukset pois jalasta.

Pelko lumipakkaa kohtaan kasvaa. Tuntuu, että uskallan ottaa aina yhden stepin ja sitten taas sohin sauvaa lumipakkaan. Se ei muutu yhtään paremmaksi, se muuttuu kokoajan paskemmaksi. Mun yläpuolella olevaa 500 metristä kallioseinää on alkanut lämmittää ilta-aurinko, ja sieltä on jo tullut vähän jäätä alas. Mulla ei ole kypärää päässä, haluan yksinkertaisesti päästä mahdollisimman nopeasti kallion juureen ja ottaa repun selästä vasta siellä. Olo on epävarma, ja huomaan stressaantuvani. Lumipakasta, seinästä, tästä reitinvalinnasta. Kaikki ei todellakaan ole enää ok. Onko mikään enää ok?

Piilotan negatiiviset ajatukset jonnekin mieleni lokeroon ja lukitsen ne sinne. Koitan keskittyä ajattelemaan yksipuolisesti asettamaani tehtävää: mene seinän juureen. Sen jälkeen on seiffimpää, ja voidaan katsoa tilannetta yhdessä. Se on korkeintaan viiden metrin päässä. Viis helvetin lyhyttä metriä. Mene, äläkä ajattele.

Uppoan lantiota myöten lumeen, ja totean etten pääse enää jalkaisinkaan ylöspäin. Päätän vielä laittaa sukset jalkaan, ja yrittää sidestepata vinosti ylöspäin. Laitan toisen suksen etusiteen kiinni, ja koitan painaa takasiteen kiinni ruumiinpainolla. Se ei mene. Siellä on oletettavasti vaan lunta. Paina enemmän. Koitan seistä koko painollani kantapäällä, mutta takapala ei loksahda. Joudun potkaisemaan sen kiinni. Potkaisen.

Whooooomp.

Potkaisuni romauttaa allani olevan heikon kerroksen. Pelkään sitä ääntä enemmän kuin mitään muuta ääntä. En ole kuullut sitä ääntä moneen vuoteen, ja tarkoitukseni on ollut etten kuulisi sitä enää ikinä. Tunnen, kuinka pelko kulkee ääniaaltojen mukana koko mun kehoni läpi.

Huudan pettymystäni itseeni. Vitun idiootti, taas. Tää on ollut täydellinen mielen tekemä ansa. Onnistumisen maku suussa me on alettu oikoa mutkissa, ja oon tekemässä parhaillaan uutta tilastollista merkintää, jonka syynä on inhimillinen tekijä. Miksi ihmeessä mä oon tunkenut itseni tänne, tähän tilanteeseen? Kaikki merkit on olleet meille tarjolla. Kenenkään ei olisi pitänyt lähteä tähän rinteeseen. Mä oon kulkenut täysin laput silmillä, ainoastaan onnistumista ajatellen. Seitsemän päivää tähän, ja yksi naurettavan lyhyt nousu jäljellä. Mä oon hyväksynyt silmät kiinni riskin, ja mulle on juuri annettu  viimeinen varoitus. Mulla ei ole pienintäkään aikomusta jättää sitä noudattamatta.

Avaan linkkarin hampailla ja koitan saada takasiteen puhtaaksi lumesta. Saan sukset jalkaan, ja koitan tulla niin suoraan alas kuin ison repun ja skinien kanssa pystyn.

Koitan olla tärisemättä jätkien luo päästyäni. Päätämme mennä katsomaan tilannetta alempaa. Samuli tekee parinsadan metrin lenkin jäätikön kautta katsomaan, pääseekö jostain vasemmasta laidasta suoraan kiville poikkaroimatta kenttää. Ei pääse.

Päivä on ollut pitkä, mutta kaikki ovat edelleen hyvissä energioissa. Kyse ei ole jaksamisesta. En vain pysty perustelemaan riskiä itselleni, eikä tunnu pystyvän onneksi kukaan muukaan. Me ei tulla kiipeämään tätä vikaa 400 metrin nousua. Me tullaan lähtemään tästä alas, yksi jäätikkö aiemmin kuin piti. Ei ole enää tietä ylöspäin, se on enää alaspäin.


Vuorokausi myöhemmin makaan kuivalla asfaltilla. Mulla on vähän kylmä, mutta en vaivaudu enää laittamaan mitään lämmintä päälle. Tiedän pääseväni lämpimään autoon puolentoista tunnin kuluttua.

Katselen löysästi yläpuolellani tuulessa lekottelevaa korppia, ja mietin, kuinka kivaa oli nähdä yksi ainoa kärpänen aiemmin tänään. Tuntui siltä, kuin olisi palaamassa jonnekin missä eläimien kuuluukin olla - jonnekin, missä on puita ja muita eläimiä. Jossain, missä ei tuule koko ajan, ja ei tarvitse keskittyä kokoajan pelkkään lämpimänä ja nesteytettynä pysymiseen. En tiedä, menikö kärpäsellä niin hyvin, mutta ainakin se näytti iloiselta. 

Mäkin näytän varmasti iloiselta.



Reittikartta


23 kilosta lähettiin liikkeelle, josta vajaa puolet ruokaa ja bensaa


Enter Sarek

(c)Samppa
Kelattiin yöpyä karttaan merkatussa Renvaktarstuganissa. Päädyttiin jostain syystä kuitenkin Hilleen nukkumaan

(c)Samppa
Nijak, jonka eteläpuolelta itse reitti lähtee


Pakollinen ahmanjälkikuva

(c)Samppa
Yes, lopultakin itse harjalla

  


Työmaata näyttäis riittävän





Ratkaistaan sitten visuaalisesti jos  kukaan ei osaa cosinejä ulkoa



  

Det blåser lite nu


Jos näillä pärjäis taas vähän aikaa?





Haloo? Kuka voitti Voice of Finlandin??







Välillä vähän feelgood skiingiä



(c)Samppa
(c)Samppa

Okei no nyt vähän tuulee


(c)Samppa
Ei mua pissatakaan enää


(c)Samppa
(c)Samppa
Kuituvaatteet oli päivän sana


(c)Samppa
Taas liikkuu, thank God

(c)Samppa
(c)Samppa
Heavy skiing

(c)Samppa
(c)Samppa
(c)Samppa
(c)Samppa
Camp Sarektjåkka

(c)Samppa
(c)Samppa
(c)Samppa
(c)Samppa

Ze wictory is ours??










(c)Samppa



 Tie häämöttää. Taustalla Stora Sjöfalletin jääputouksia


Mööh?


Vika kruksi


Kiitos Sarek, kiitos pojat



6 kommenttia:

Lauha kirjoitti...

Oon miettinyt, että ihan joka postausta en kehtaa tulla tänne hehkuttaa ja ylistämään. Se tuntuisi typerältä. Jätän mielummin hehkutukset sellaisiin tarinoihin, jotka pistää lukijansakin hiljaiseksi ja haukkomaan henkeään.

Tähän sopisi kaverini lausahdus: fakin oossom!

tapsa kirjoitti...

kiitti!!

Anonyymi kirjoitti...

Mitä nää jätkät oikein vetää? Paitsi että mut kunnioituksesta hiljaseksi.

Mira kirjoitti...

Ei ainakaan palkkaa.

-vaimo

Anonyymi kirjoitti...

Helvetin hyvä kirjoitus jälleen ja komeita kuvia. Kovia jätkiä kärsimään.

Joonas

tapsa kirjoitti...

thänks joonas ja onnittelut ilvesjuoksun voitosta!!