31.3.2014

Postikortteja hyllyltä


Skibotnista pohjoiseen vievä tie sukeltaa tunneliin hieman ennen Kåfjordia - Larsbergtunneliin. Tunnelin ulkopuolella oleville kallioille jäätyy satunnaisesti loppukausina hyviä, 50 - 100 metrisiä linjoja. Suoraan merestä nousevissa jääputouksissa on jotain hyvin autenttista ja ainakin esteettistä. Lähestyminen on lyhyt ja lumista ei tarvii kuumotella. Tarviiko sitä viikonlopulle enempää toivoa?




Crash boom bang



Mira ja skidit hot achesit





Ei helevetti hiihtohommikshan se taas meni


Rassevarri


Sørfjell


I'm lovin it!

24.3.2014

Close but no cigar

Käärmis sai arvoisiaan vieraita taas viime viikolla. Kyberpunkin saattelu kantapiikittömälle vuosikymmenelle lähenee, mutta aika ei ollut vielä ihan kypsä. Rock on boys!!


Spantik goes sport climbing


Keltainen ihmisohjus JP


Oikea käsi meni hapoille?


Bring Antti in






Bugger!!

Tein Miran kanssa visiitin myös vanhan ystävän eli Sinisen putouksen luo. Useampi vuosi sitten kiipeämäni vasen laita oli muodostunut myös tälle kaudelle, ehkä vähän heikommassa hapessa kuin silloin, mutta kohtuullisen kiivettävässä kunnossa kuitenkin. Se nyt ei varsinaisesti ihan samanlainen klassikko ole kuin varsinainen pilari, mutta tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden useamman linjan tikkaamiseen jos tuolle suunnalle eksyy. Peruspilariin saa normaalikautena myös kaksi täysin erilaista nousulinjaa, helpompi menee oikean kulman kautta, vaikeampi vasemman kautta. Highly recommended linjoja kaikki, jokatapauksessa.


Vasemmanpuolimmaiselle linjalle kannattaa kuitenkin varustautua jollain muullakin kuin pelkällä jääruuviräkillä.

(c)Mira


16.3.2014

Syd-Norge pt.2: Åpenbaringen & Hovenmannen


Suomeksi sanottuna mä meen tonne ulos yhden asian takia - seikkailun takia. Ja seikkailuja ne on sen takia, että kotoa lähtiessä harvemmin tietää lopputulemaa. Joskus ne on isompia, useimmiten pienempiä, mutta seikkailuja ne on mulle jokatapauksessa.

Kotoa lähtiessä ei vielä yleensä ole edes tietoa siitä, että minkä reitin alta sitä ensimmäiseksi löytää itsensä räkkäämästä. Tai skinnaamasta. Joitain ajatuksia on tietenkin aina ilmoilla, mutta pääsääntöisesti homma toimii siten, että auton keula käännetään osoittamaan johonkin ilmansuuntaan, sitten sinne ajetaan päivä tai kaksi, ja sen jälkeen alkaa arpajaiset, joihin osallistuu Yr.No, pari topoa ja viinipönttö.

Mutta se yllätyksellisyysaspekti ei jää siihen, mitä loppuen lopuksi pääsee kiipeemään tai laskemaan. Vuorilla oleminen itsessään on aina jollain tapaa yllätyksellistä. Sä opit aina vuorilta - niiden opetus vaan on useimmiten yllätys. Joskus opetuksen tajuaa silmänräpäyksessä, joskus vasta myöhemmin. Ja mikä mun mielestä on parasta, niin opetuksen skaala vaihtelee vuorista itsestään myös isompiin asioihin.

Nyt ei oo kyse siitä, että mun mielestä vuorilla voisi valaistua tai jotain muuta ihmeellistä - mä oon aika pragmaattinen tällaisten asioiden suhteen - mutta en mä voi millään muotoa vähätelläkään sitä, kuinka mun käsitykset itsestäni ja ympäröivästä maailmasta selkiytyy tietyissä ympäristöissä. Mä oikeasti koen sen konkreettisena asiana, jolla on mulle merkitystä.

No mikä se nyt oli se tämänkertainen opetus?

Mä mietin sitä pitkään. Se ei tullut liukuhihnalta. Mä mietin, että tuliko sitä ollenkaan.

Ristiriitoja mussa herättänyt aspekti nimittäin oli se, kuinka kivaa mulla oli. Kuinka nautinnollista, mukavaa ja hallittua kaikki oli. Mikään muu, paitsi sää, ei oikeastaan aiheuttanut edes harmaita hiuksia.  Mutta sen sijaan että olisin miettinyt onnistumista, mä mietin että oliko se ollut alisuorittamista. Miksi?

Mä oon ehkä tottunut lähestymään kiipeilyä sen karuuden ja epävarmuuden kautta. Jos objektiivisesti ajatellaan, niin vuorien kiipeäminen niiden kylkiä pitkin valuvia jääliruja pitkin on karua ja usein myös epävarmaa. Se voi olla joskus vaarallistakin, ja onnistuminen tai pelkkä hyvä epäonnistuminenkin edellyttää joskus isoja ponnisteluja. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se kaikki voisi kuitenkin olla kivaa, ja päällisin puolin mukavan tuntuista. Mulla vaan tuntuu menneen käsittämättömän pitkä aika sen tajuamiseen.

Ja ennenkaikkea sen tajuamiseen hakut kädessä. Sukset jalassa oon tiennyt sen aina: vuorilla on kivaa. Kiipeilijänä näkemys on ollut usein päinvastainen: vuorilla ei ole kivaa. Kiivetessä vuori edustaa ennenkaikkea estettä, joka on ylitettävä. Ja esteenä siihen useimmiten liittyy kielteisiä asioita - vaikeutta, kylmyyttä, epävarmuutta.

Ja kun vuorta lähestytään kiipeilyn kautta, sitä ei yleensä todellakaan oteta helpoimman kautta. Reitti on todennäköisesti vuoren jyrkimmällä aspektilla, ja sen ei välttämättä edes toivota menevän kovin helposti. Haastettahan sieltä lähdettiin hakemaan.

Laskeminen on mulle taas ollut hyvin pitkälti aina hauskan hakemista. Laskeminen on ... siistiä. Kiipeilykin on siistiä, mutta täysin eri tavalla, ja yleensä vasta jälkeenpäin. Laskeminen on siistiä jo sitä tehdessä. Kaksi eri näkökulmaa - vai onko? No ei tietenkään.

Pienen käryn laajemmasta näkökulmasta sain jo, kun pääsin laskemaan jotain itselleni teknisempää ja harkintaa vaativaa maastoa. Päivä ei muodostunutkaan enää ylös skinnaamisesta, eväiden syönnistä ja auringossa hymyilemisestä. Se koostuikin siitä, kun piirsin bootpackatessa laskukarttaa mieleeni, mietin turvallisempia ja vähemmän turvallisia paikkoja kaatua, mietin alaskiipeämisen ja laskeutumisen vaihtoehtoja. Laskeminen tuli yhtäkkiä lähemmäs kiipeilyä, ja se maistui ihan tajuttoman hyvälle. Siihen piti ottaa aivot mukaan.

Ja samalla tavalla kiipeily tuli nyt lähemmäs laskemista. Me kiivettiin kaksi isohkoa reittiä, jotka valikoituivat kohteiksi olosuhteiden eikä egojen kautta. Mä nautin jokaisesta metristä, koska mä pysyin kantilla koko ajan. Mulla oli itsevarma olo suksilla, ja uskalsin antaa hanaa, vaikka oikeasti mulla oli hakut kädessä. Pari pientä horjahdusta tai suksen haukkaamista ei pilaa hyvää rania, jos muuten pysyy suksilla ja on siistiä. 

Laskenko vai kiipeänkö mä? Se on kaikki sitä samaa, siellä olemista.



Litldalenissa sijaitseva Åpenbaringen (WI4, 850m) ei ollut meidän alkuperäinen kohde, mutta ihan hyvä kakkosvaihtoehto. Pitkä päivä mutta paljon helppoa maastoa.



Reitti lähtee suoraan vuonon rannasta, itseasiassa ylemmässä kuvassa näkyy putouksen alku taustalla auton takana. 



Putous kiemurtelee aluksi kallioiden välissä noin 120 metriä kolmosena, jonka jälkeen otimme jossain vaiheessa köyden esille ja pitchitimme pari jyrkempää steppiä



 Sinkkuköysi toimii tällaisessa maastossa todella hyvin, kun on paljon vaihtoja pitchittämisestä simulointiin tai sooloon ja toisinpäin. Ylipitkä köysi voisi toimia vielä paremmin.


Välissä vähän perinteisempää lumen ploddaamista


Ennuste antoi jotain parikymmentä metriä sekunnissa. Ei tullut tarvetta kyseenalaistaa asiaa missään vaiheessa


Alhaalla näkyy Transit houkutuksineen


 Mäkeä kuitenkin riittää vielä



 Mietteliäitä sämpylänsyöjiä - olikohan tarpeeksi sämpylöitä mukana?






Kaikki pitchit näyttää samanlaisilta koska kaikki pitchit oli samanlaisia




 Välillä saattoi jopa näyttää siltä, että "tossahan se toppi on kulman takana". No siltähän se aina näyttää


Mutta kyllä se sieltä lopulta aina tulee!


Mitäs nyt tapahtuu?


Samppa merkkaa putouksen


Jos ei itse kiipeily mennyt pohkeisiin, niin laskeutuessakin pääsi onneksi vielä vähän kiipeemään alaspäin


No eiköhän tällä nyt voi jo Morganin korkata ...


Kokka kohti uusia mäkiä, kelit ei oikeen suosi kuten Sparebank tietää kertoa


Sunndalenin laaksoa varjostaa etelän suunnasta "Hovenmannen". Yli kilsan korkeudessa olevat reitit tarjosivat edelleen talviset olosuhteet, kun laakso alempana kylpi auringonpaisteessa.
  

Hovenmannenin pohjoisseinällä on kolme reittiä, joista kaksi näkyy keskellä. Meidän kohteemme oli mielikuvituksellisella nimellä varustettu "Nordveggen på Hovenmannen" (WI4- M5+ A1, 450m). Reitti menee vasemmassa painaumassa.


Koska pohjoisseinän reitit lähtevät 1300 metrin korkeudesta, ja parkkipaikka on melkein merenpinnan tasalla, päätimme hoitaa lähestymisen edellisenä iltapäivänä jotta pääsisimme heti aamusta kiinni itse reittiin


Lähestymiselläkin piti turvautua välillä nelivetoon


 Taustalla 750-metrisiä vitosia, alaosat tosin puuttuu 



 Samppa ettii tasaista paikkaa teltalle


Ja öögailee mäkeä


 Meikä keskittyy poseeraamiseen


Tapahtumien dokumentointi on myös hyvä tekosyy olla osallistumatta itse tapahtumiin




Hyviä telttailukuvia tarvitaan aina


Irtiotto sivilisaatiosta sai pahan takapakin kun Sampan puhelin alkoi vaatimaan päivityksiä 3G-verkon kautta


Aamulla päästiin itse reittiin kiinni


Meidän kahden päivän taktiikassa oli yksi etu, joka paljastui meille vasta kiipeilyn aikana. Reitti oli ensinoustu vasta marraskuussa 2013, joten Oppdalin tuore topo oli meidän ainut tietolähde. Topossa oli kuitenkin epäloogisuus, joka liittyi ensinousijoiden valitsemaan reittiin (ts. heidän reittiinsä saavuttaa varsinainen heikkous vuoressa, josta valtaosa reitistä koostuu).

Ensinousijoiden kolme ekaa pitchiä tulivat varsinaiseen ränniin sivusta, ja sisälsivät teknoa ja yhden laskeutumisen. Sampan haukansilmät erottivat päivänvalossa lähestyessä kuitenkin suoremman linjan, joka oli saattanut ensinousijoilta jäädä huomaamatta, koska olivat todennäköisesti tulleet pimeässä paikalle. Tätä "directiä" linjaa ei nähnyt, vaikka siitä seisoi 50 metrin päässä. 


Ensinousijoiden reitti alkoi Sampasta suoraan ylös lumen loppuun ja kalliolle vasemmalle, meidän directi enemmän oikealta. Directin leikkaus jää piiloon vielä tästä näkökulmasta.


Meikä suoran aloituksen startissa - leikkaus on vieläkin piilossa!


 Mutta nyt näkyy. Allright, nyt päästiin kiipeemään ja nyt työnnetään tästä ylös!



Kiipesimme pari pitchiä ja pääsimme kiinni ensinousijoiden reittiin, joka oli varsinaisen jäärännin alku (kuvan oikeassa laidassa). Suora starttimme skippasi A1:n ja yhden laskeutumisen, joten sitä voi mun mielestä pitää ihan onnistuneena vaihtoehtona.


Samuli ja komea jääpitchi



Ränni jatkui varsin tasalaatuisena siitä ylös asti



Jossain vaiheessa pitchitys hylättiin ja rannasimme loput, vaikea arvioida kuinka paljon


Good times



Det var det, enää vajaat 1700 korkkaria kylmälle kokikselle.