28.1.2014

Headpointin anatomia


Yksi asia mikä mulla pitää mielenkiintoa yllä, etenkin täällä, on se että mulla on näitä reitti-aihioita sijoiteltuna sopivasti vähän sinne sun tänne. Osa on vasta ajatuksen tasolla, enkä ole niitä ikinä edes laskeutunut, osa taas on sellaisia että oon niitä saattanut jonkun kerran käydä köyden kanssa katsomassakin. 

Yksi tuoreimmista on se verran uusi, että laskeuduin sen ensimmäisen kerran vasta viikko sitten. Reilusti yli kolmenkympin pakkasessa suoritettu kohmeinen yläröinti oli just niin ikävää kuin pelkäsinkin, ja olin täysin valmis lähtemään hiihtämään takaisin oltuani kerran köydessä. Kiipeily tuntui epästabiililta, epämiellyttävältä, liian herkältä, otteet oli väärinpäin ja liian kaukana toisistaan. Kädet tunnottomina mun ensireaktio oli se, että tää on täyttä paskaa, ei mitään järkeä - nyt se on kokeiltu, move on. 

Mutta kyllä mä tiesin sen todellisen vastauksen jo silloin: se tuntui kaikelta siltä, kaikelta epämiellyttävältä, ei siksi että se olisi huono, vaan siksi koska se oli vaikea. Vaikea nimittäin on suomeksi yhtä kuin epästabiili, epämiellyttävä, herkkä ja reachy. Ja jos olin täysin rehellinen itselleni, niin sen reitin herkkyys ei ollut ns. tuuriherkkyyttä - tuuriherkkyydellä tarkoitan sitä, että olet pakotettu laittamaan hakun johonkin sokeasti, ja se pysyy joskus, ja joskus ei - vaan sen reitin herkkyys oli jotain hienompaa. Sen herkkyys oli sen sortin herkkyyttä, joka mittaa sun taitoja, sitä että onko sulla hakut kädessä työkaluina, vai onko ne sun raajojen jatkeet joissa on tunto. Se oli myös sopivan loiva siinä mielessä, että siinä oli kulman puolesta jonkun aikaa miettiä nyansseja niitten placementtiensä kanssa. En tosin tarkoita sitä että se olisi släbi. 

Oltuani pari tuntia takaisin kotona, olin tullut siihen tulokseen, että se on ihan helvetin hyvä reitti, ja musta tuntui siltä että se alkoi viettelemään mua. Halusin päästä työstämään sitä. Nyt, vajaa viikko myöhemmin, oon ollut jo massiiviset kaksi kertaa siinä kiinni, ja se on alkanut muotoutumaan mun päässä. 

Ekalla työstämiskerralla se löi mua naamalle kompleksisuudellaan: siinä on oikeeta kiipeilyä yhdelle pitchille aika paljon - varmaan jotain 50 metriä - ja metrinkin eteneminen tuntui vaativan kohtuuttoman paljon nypläystä ja säätämistä asentojen kanssa. Hirveä määrä muistettavaa. Otteet tuntuivat olemattomilta, vähän niinkuin yrittäisit ottaa kallion pinnalla olevasta huurteesta kiinni, ja ainakin kovassa pakkasessa tuntui siltä niinkuin voisin huonoimmassa tapauksessa kiivetä itseni pussiin ajattelemattomalla sekvenssillä. Mutta jo toisen kerran jälkeen kävi niinkuin toivoin, ja osin myös tiesin käyvän: otteet ja sekvenssit muuttuivat tukevammiksi, löysin tehokkaampia tapoja tehdä asioita, ja pääsin enemmän "kärryille". 

Sillä, kiipeänkö mä sen joskus vai en, ei ole mulle edes hirveän suurta merkitystä. Mä nautin tästä nimenomaan prosessina. Tässä prosessissa on kysymys siitä, että mä tuon sen reitin omalle tasolleni. Tai ainakin yritän. En edes halunnut yrittää pärjätä sille reitille siten, kuten monesti viitataan siihen miten se tehtäisiin rehellisesti - onsaittina - vaan tiesin onneksi joissain asioissa paikkani. Nyt reittiä lähemmin katsottuani oon oikein tyytyväinen siihen, ettei mulla ollut missään vaiheessa edes haavetta grounduppaamisesta. 

Headpointtaaminen on tietyllä tavalla vain työtä. Mä teen sen työn hyvin pitkälti aina samalla kaavalla. Se kaikki lähtee tietenkin ajatuksesta - että tosta voi mennä - ja sen toteamisesta, että siinä kohdassa on oikeasti joku heikkous, joka järkeistää kiipeämisen juuri siitä, eikä jostain toisesta kohdasta. Sen jälkeen seuraa yleensä perehtyminen: laskeutumalla, ja monesti samantien yläröimällä. Tää vaihe voi joskus olla monimutkainenkin, koska yli 50-metrisiä kiipeämättömiä linjoja ei yläröidä siten, että käydään klippaamassa köysi ankkuriin ja vaimo varmistaa alhaalta. Lisätään tähän pakettiin tunnin hiihtomatkat suuntaansa ja köysilogistisesti vaikea paikka, niin pelkkään riggaamiseen voi saada hämmästyttävän paljon hukattua aikaa. Sitten otetaan huomioon vielä se, että joskus mennään yksin, ei pystytä lähestymisen takia ottamaan kaikkea haluamaansa gearia mukaan, joudutaan elämään muutaman terävän kulman ja paikoillaan pysymättömien köysisuojaimien kanssa, niin yhtäkkiä yksinkertainen yläköysittelypäivä onkin saatu muutettua ihan kelpo seikkailuksi. No, jokatapauksessa tätä vaihetta kestää sitten yhdestä yläröinnistä vaikka kuinka moneen, riippuen ihan siitä että kuinka hyvin sen reitin kanssa pääsee sinuiksi. Aikaa voi mennä täysin määrittelemätön määrä, oman kyvykkyyden lisäksi  vaikuttavat tietenkin myöskin kavereiden ambitiot, reissusuunnitelmat, sää, taloudellinen tilanne, ja niin edelleen, ja niin edelleen.


Sellaiset vaikeat linjat, joissa mä en halua tippua, mä muistan yleensä muuvin tarkkuudella. Se on yleensä kai jonkinlainen ehto sille, että suostun kiipeämään: mä tiedän kokoajan missä mennään, ja mitä tehdään seuraavaksi. Tai ainakin luulen tietäväni - kyllähän sitä aina jotain yllättävääkin voi tapahtua, kuten vaikka tiputtaa gearia tai otteita, tai vaan unohtaa sekvenssejä. Tämä vaihe, jota kutsun itsekseni palastelemiseksi, on mun mielestä juuri sitä antoisinta aikaa työstämisessä. Se tapahtuu ennenkaikkea pään sisällä, eikä välttämättä edes siellä kalliolla. Sä tulet sinuiksi asioiden kanssa. Kompleksit ja epäselvät muuvien ja placementtien muodostamat kakofoniat muuttuvat pikkuhiljaa hallituksi sekvenssiksi, joka kestää reitin alusta reitin toppiin, ja kai omalla tavallaan tyydyttää mun sisäistä insinööriä. Kaaoksesta tulee kauneutta, ja se potentiaalinen reitti ikäänkuin nousee esille sieltä huurteen ja kiven keskeltä. Enää se ei ole halkeamia, thin iceä ja irtokiviä - se muuttuu steinpulleiksi, torkkausmuuveiksi ja huukkauksiksi, joista muodostuu onnistumisen koreografia.

Reittiä voi käydä läpi mielessään vaikka sängyssä jos siltä tuntuu. Jalannosto, hyvä hookki, kamu sisään, rentoutus, pitkä muuvi, paska placementti väliotteena, jatka paremmalle, keskity, so on, ja niin edelleen. Susta tuntuu siltä, että sä alat pääsemään niskan päälle - sä tajuat sen, että sä olet kykenevä. Sä tiedät mitä tehdä, ja miten, ja valitettavasti sun täytyy enää tehdä se. Siitä alkaa mahdollisesti viimeinen vaihe.

Jos niin hyvin käy, että sinne asti päästään, niin silloin on syytä nauttia: maha on täynnä perhosia, jännittää, olosuhteiden seuraaminen on pakonomaista, kalenteri ja loma-anomukset pyörii käsissä - alkaa olemaan hiitti päällä. Nyt se kamojen teroittaminen kiinnostaa oikeasti. Joskus oon tässä vaiheessa sanonut, että tarviiko sitä nyt oikeesti ees kiivetä, mä tiedän että se menee, eiks se riitä: basicly did it. Sen jälkeen lopulta on reitin alla, köydenpäät käsissä, ja edessä on enää yksi iso este: ensimmäinen muuvi. Kun sen saa tehtyä, homman pitäisi mennä autopilotilla. Autopilotilla tarkoitan sitä, että pyrin siihen, että en enää kelaa, vaan ainoastaan suoritan. Koitan pitää liidin aiheuttamat uudet ajatukset taka-alalla, ja keskittyä siihen miten oon järkeistänyt sen aikaisemmin: pysy suunnitelmassa, mene nuottien mukaan, niin kaikki on ihan hyvin koko ajan. Lopulta tajuaa olevansa kruksin päällä, maastossa josta tietää ettei enää tipu - ja en tiedä onko se sitten oikeastaan edes kovin hienoa. Sen jälkeen se on paketissa, ja se on ohi. Työ on tuottanut tuloksen. Ihan niinkuin pitikin, mutta sen palastelu on aiheuttanut sen ettei se tarjonnut hirveästi yllätyksiä. 

Se on kuitenkin se hinta, jonka joutuu headpointtihommissa maksamaan haluamastaan riskienhallinnasta. Ja se prosessi siihen hetkeen asti on ollut yleensä todella nautittava. 



Skinnatessa ei tarvii tämmösiä miettiä.

0 kommenttia: