28.1.2014

Headpointin anatomia


Yksi asia mikä mulla pitää mielenkiintoa yllä, etenkin täällä, on se että mulla on näitä reitti-aihioita sijoiteltuna sopivasti vähän sinne sun tänne. Osa on vasta ajatuksen tasolla, enkä ole niitä ikinä edes laskeutunut, osa taas on sellaisia että oon niitä saattanut jonkun kerran käydä köyden kanssa katsomassakin. 

Yksi tuoreimmista on se verran uusi, että laskeuduin sen ensimmäisen kerran vasta viikko sitten. Reilusti yli kolmenkympin pakkasessa suoritettu kohmeinen yläröinti oli just niin ikävää kuin pelkäsinkin, ja olin täysin valmis lähtemään hiihtämään takaisin oltuani kerran köydessä. Kiipeily tuntui epästabiililta, epämiellyttävältä, liian herkältä, otteet oli väärinpäin ja liian kaukana toisistaan. Kädet tunnottomina mun ensireaktio oli se, että tää on täyttä paskaa, ei mitään järkeä - nyt se on kokeiltu, move on. 

Mutta kyllä mä tiesin sen todellisen vastauksen jo silloin: se tuntui kaikelta siltä, kaikelta epämiellyttävältä, ei siksi että se olisi huono, vaan siksi koska se oli vaikea. Vaikea nimittäin on suomeksi yhtä kuin epästabiili, epämiellyttävä, herkkä ja reachy. Ja jos olin täysin rehellinen itselleni, niin sen reitin herkkyys ei ollut ns. tuuriherkkyyttä - tuuriherkkyydellä tarkoitan sitä, että olet pakotettu laittamaan hakun johonkin sokeasti, ja se pysyy joskus, ja joskus ei - vaan sen reitin herkkyys oli jotain hienompaa. Sen herkkyys oli sen sortin herkkyyttä, joka mittaa sun taitoja, sitä että onko sulla hakut kädessä työkaluina, vai onko ne sun raajojen jatkeet joissa on tunto. Se oli myös sopivan loiva siinä mielessä, että siinä oli kulman puolesta jonkun aikaa miettiä nyansseja niitten placementtiensä kanssa. En tosin tarkoita sitä että se olisi släbi. 

Oltuani pari tuntia takaisin kotona, olin tullut siihen tulokseen, että se on ihan helvetin hyvä reitti, ja musta tuntui siltä että se alkoi viettelemään mua. Halusin päästä työstämään sitä. Nyt, vajaa viikko myöhemmin, oon ollut jo massiiviset kaksi kertaa siinä kiinni, ja se on alkanut muotoutumaan mun päässä. 

Ekalla työstämiskerralla se löi mua naamalle kompleksisuudellaan: siinä on oikeeta kiipeilyä yhdelle pitchille aika paljon - varmaan jotain 50 metriä - ja metrinkin eteneminen tuntui vaativan kohtuuttoman paljon nypläystä ja säätämistä asentojen kanssa. Hirveä määrä muistettavaa. Otteet tuntuivat olemattomilta, vähän niinkuin yrittäisit ottaa kallion pinnalla olevasta huurteesta kiinni, ja ainakin kovassa pakkasessa tuntui siltä niinkuin voisin huonoimmassa tapauksessa kiivetä itseni pussiin ajattelemattomalla sekvenssillä. Mutta jo toisen kerran jälkeen kävi niinkuin toivoin, ja osin myös tiesin käyvän: otteet ja sekvenssit muuttuivat tukevammiksi, löysin tehokkaampia tapoja tehdä asioita, ja pääsin enemmän "kärryille". 

Sillä, kiipeänkö mä sen joskus vai en, ei ole mulle edes hirveän suurta merkitystä. Mä nautin tästä nimenomaan prosessina. Tässä prosessissa on kysymys siitä, että mä tuon sen reitin omalle tasolleni. Tai ainakin yritän. En edes halunnut yrittää pärjätä sille reitille siten, kuten monesti viitataan siihen miten se tehtäisiin rehellisesti - onsaittina - vaan tiesin onneksi joissain asioissa paikkani. Nyt reittiä lähemmin katsottuani oon oikein tyytyväinen siihen, ettei mulla ollut missään vaiheessa edes haavetta grounduppaamisesta. 

Headpointtaaminen on tietyllä tavalla vain työtä. Mä teen sen työn hyvin pitkälti aina samalla kaavalla. Se kaikki lähtee tietenkin ajatuksesta - että tosta voi mennä - ja sen toteamisesta, että siinä kohdassa on oikeasti joku heikkous, joka järkeistää kiipeämisen juuri siitä, eikä jostain toisesta kohdasta. Sen jälkeen seuraa yleensä perehtyminen: laskeutumalla, ja monesti samantien yläröimällä. Tää vaihe voi joskus olla monimutkainenkin, koska yli 50-metrisiä kiipeämättömiä linjoja ei yläröidä siten, että käydään klippaamassa köysi ankkuriin ja vaimo varmistaa alhaalta. Lisätään tähän pakettiin tunnin hiihtomatkat suuntaansa ja köysilogistisesti vaikea paikka, niin pelkkään riggaamiseen voi saada hämmästyttävän paljon hukattua aikaa. Sitten otetaan huomioon vielä se, että joskus mennään yksin, ei pystytä lähestymisen takia ottamaan kaikkea haluamaansa gearia mukaan, joudutaan elämään muutaman terävän kulman ja paikoillaan pysymättömien köysisuojaimien kanssa, niin yhtäkkiä yksinkertainen yläköysittelypäivä onkin saatu muutettua ihan kelpo seikkailuksi. No, jokatapauksessa tätä vaihetta kestää sitten yhdestä yläröinnistä vaikka kuinka moneen, riippuen ihan siitä että kuinka hyvin sen reitin kanssa pääsee sinuiksi. Aikaa voi mennä täysin määrittelemätön määrä, oman kyvykkyyden lisäksi  vaikuttavat tietenkin myöskin kavereiden ambitiot, reissusuunnitelmat, sää, taloudellinen tilanne, ja niin edelleen, ja niin edelleen.


Sellaiset vaikeat linjat, joissa mä en halua tippua, mä muistan yleensä muuvin tarkkuudella. Se on yleensä kai jonkinlainen ehto sille, että suostun kiipeämään: mä tiedän kokoajan missä mennään, ja mitä tehdään seuraavaksi. Tai ainakin luulen tietäväni - kyllähän sitä aina jotain yllättävääkin voi tapahtua, kuten vaikka tiputtaa gearia tai otteita, tai vaan unohtaa sekvenssejä. Tämä vaihe, jota kutsun itsekseni palastelemiseksi, on mun mielestä juuri sitä antoisinta aikaa työstämisessä. Se tapahtuu ennenkaikkea pään sisällä, eikä välttämättä edes siellä kalliolla. Sä tulet sinuiksi asioiden kanssa. Kompleksit ja epäselvät muuvien ja placementtien muodostamat kakofoniat muuttuvat pikkuhiljaa hallituksi sekvenssiksi, joka kestää reitin alusta reitin toppiin, ja kai omalla tavallaan tyydyttää mun sisäistä insinööriä. Kaaoksesta tulee kauneutta, ja se potentiaalinen reitti ikäänkuin nousee esille sieltä huurteen ja kiven keskeltä. Enää se ei ole halkeamia, thin iceä ja irtokiviä - se muuttuu steinpulleiksi, torkkausmuuveiksi ja huukkauksiksi, joista muodostuu onnistumisen koreografia.

Reittiä voi käydä läpi mielessään vaikka sängyssä jos siltä tuntuu. Jalannosto, hyvä hookki, kamu sisään, rentoutus, pitkä muuvi, paska placementti väliotteena, jatka paremmalle, keskity, so on, ja niin edelleen. Susta tuntuu siltä, että sä alat pääsemään niskan päälle - sä tajuat sen, että sä olet kykenevä. Sä tiedät mitä tehdä, ja miten, ja valitettavasti sun täytyy enää tehdä se. Siitä alkaa mahdollisesti viimeinen vaihe.

Jos niin hyvin käy, että sinne asti päästään, niin silloin on syytä nauttia: maha on täynnä perhosia, jännittää, olosuhteiden seuraaminen on pakonomaista, kalenteri ja loma-anomukset pyörii käsissä - alkaa olemaan hiitti päällä. Nyt se kamojen teroittaminen kiinnostaa oikeasti. Joskus oon tässä vaiheessa sanonut, että tarviiko sitä nyt oikeesti ees kiivetä, mä tiedän että se menee, eiks se riitä: basicly did it. Sen jälkeen lopulta on reitin alla, köydenpäät käsissä, ja edessä on enää yksi iso este: ensimmäinen muuvi. Kun sen saa tehtyä, homman pitäisi mennä autopilotilla. Autopilotilla tarkoitan sitä, että pyrin siihen, että en enää kelaa, vaan ainoastaan suoritan. Koitan pitää liidin aiheuttamat uudet ajatukset taka-alalla, ja keskittyä siihen miten oon järkeistänyt sen aikaisemmin: pysy suunnitelmassa, mene nuottien mukaan, niin kaikki on ihan hyvin koko ajan. Lopulta tajuaa olevansa kruksin päällä, maastossa josta tietää ettei enää tipu - ja en tiedä onko se sitten oikeastaan edes kovin hienoa. Sen jälkeen se on paketissa, ja se on ohi. Työ on tuottanut tuloksen. Ihan niinkuin pitikin, mutta sen palastelu on aiheuttanut sen ettei se tarjonnut hirveästi yllätyksiä. 

Se on kuitenkin se hinta, jonka joutuu headpointtihommissa maksamaan haluamastaan riskienhallinnasta. Ja se prosessi siihen hetkeen asti on ollut yleensä todella nautittava. 



Skinnatessa ei tarvii tämmösiä miettiä.

19.1.2014

Sisäpuolella



Sullahan oli kivaa. Sä pääsit tekemään sitä mistä sä tykkäät - kiipeemään, laskemaan, ja nukkumaan autossa. Mitä sä valitat?

Kolmannet Mariestadit oli tyhjiä. Tuijotin lasia ja toivoin, että mun pää olisi ollut yhtä tyhjä  - tyhjä ajatuksista. Tyhjä, kuten se olisi sen jälkeen, jos me olisi kiivetty jotain.

Baarin toisessa nurkassa ruotsalaiset valitti jotain Suomelle hävittyä lätkämatsia. Me oltiin baarin ainoat suomalaiset, mutta meitä ei ois voinut vähemmän kiinnostaa. Meitä kiinnosti se, mikä meni väärin. Se, että miksi me tiedettiin jo silloin, miltä meistä tuntuu vuorokauden kuluttua, kun me astutaan kotiovesta sisään ja mietitään mennyttä viikkoa. Meille tulisi ihan helvetillinen morkkis, ja se ei tulisi Mariestadeista, eikä edes siitä 300 kruunun sisäänpääsymaksusta, vaan se tulisi saamattomuudesta.

Ei oo kyse siitä etteikö me osattaisi. Tai tajuttaisi. Mutta fokus puuttuu.

Me tarvitaan selkeämpiä tavoitteita. Jotain millä tän voi estää. Me ei lähetty Ibizan lomalle, eihän?

Kelasin niitä reittejä, joita oli kiivetty, ja rännejä joita oli laskettu. Ne näytti kuvissa ihan siisteiltä, ja joku varmaan voisi luulla vaikeiksikin. Kumpikin oli ainakin pari kertaa hapoilla, jos ei muualta niin ainakin reisistä, ja kummallakin oli varmaan jossain vähän edes joku juttu jännittänytkin. Oli ollut ohutta halkeamaa, ohutta jäätä, paskaa kiveä, jäistä ränniä, jossain määrin sekavia uudenvuodenjuhlia, pitkää putousta, lyhyttä putousta, pultattuja hänkkejä - mutta niillä ei ollut enää paskankaan väliä. Se kaikki meni mukavuusalueella. Ja kaiken lisäksi väärässä laidassa mukavuusaluetta. Kumpikaan ei laittanut itseään likoon. 

Ketä helvettiä kiinnostaa ne reitit joita me kiivettiin? Entä ne yrkät joita me annettiin? Voiko niitä edes yrkiksi sanoa, eihän me käytännössä noustu autosta edes ulos? 

Tiesin ainakin kaksi tyyppiä, joita ei todellakaan kiinnostanut. Toinen istui mun vieressä, toinen istui mun tuopin ja baarijakkaran välissä.

Siihen analogiaan olisi helppo tuudittautua, jonka mukaan jääkiipeilyllä on enemmän yhteistä surffauksen kuin sporttikiipeilyn kanssa. You know, putouksia on yhtä paljon kuin aaltoja meressä, ja ne kaikki on erilaisia - ja sä voit vaan vedellä niitä menemään ja etsiä jotain mitä nyt sitten ikinä luuletkin olevasi vailla. 

Se on ajatuksena mua miellyttävä, mutta siinä on ongelmansa. Mä oon kyllä sitä mieltä, että jääkiipeilyn luonne on paljon enemmän kuin jotain, minkä voi kvantifioida scorecardiin. Mä oon myös sitä mieltä, että se on niin olosuhderiippuvaista, että ikinä ei tiedä millaista kyytiä oikeastaan saa - mutta ongelma olikin nyt juuri siinä. Me ei saatu sitä kyytiä mitä me haettiin, ja ennenkaikkea, mä tiesin nyt entistä selkeämmin, että mä en ollut ikinä ajanut isoa aaltoa, täydellisestä puhumattakaan. Sitäpaitsi, mistä helvetistä mä oisin ylipäätään tietänyt mitä yhteistä jääkiipeilyllä ja surffauksella on, koska mä en ollut ikinä surffannut? Se vaan luki jossain mainoksessa ja jäin mun päähän juuri siten, kuin sen kelannut copywritteri halusikin.

Ollaanko me sun mielestä konservatiivisia vuorilla liikkujia? Eikö me osata olla tarpeeksi itsekkäitä? Mikä vittu tässä meni pieleen?

Ootsä miettinyt sun draivin suhdetta sun tai muiden hyvinvointiin? 

Mikään määrä meidän morkkiksesta syntyvää motivaatiota ei tuu helpottamaan tätä oloa. Se olisi tarvittu viikko sitten, eikä nyt, kun on takaisin arjessa, töissä ja näillä helvetin tuntureilla eikä vuorilla. Maksamattomat laskut ei enää valvota öisin, nyt ne on kiipeämättömät reitit. Ja ne olosuhteet jotka paranee, ja paranee. Silloin kun me ei olla siellä.


(c)Samppa
Oppdal: Aaltoja?

(c)Samppa
Ainakin pieniä. Mutta ei vaahtopäitä

(c)Samppa
Mä haluan ton

(c)Samppa
Mutta sain tän

(c)Samppa
Miksei meillä ole tossuja mukana?


Ei se haittaa


Kiivetään thiniä pulteilla


Ja vähän öylättiäkin




Ei kärsi enää hirveesti lämmetä ... 

(c)Samppa
Hiuslakkaa, anyone?

(c)Samppa
No kai se pitää pärjätä ilman

(c)Samppa
Edes kerran elämässäni mäkin löysin mukavan paikan varmistaa


Stimmungin nostatusta: Katottiin uus Conan Barbaari Sampan multimediateatterissa

(c)Samppa
Kongsvollfossen, 70-luvulla tää oli iso aalto



(c)Samppa
(c)Samppa

500 korkkaria öylättiä ja 2 tuntia, mutta siinä oli kiipeilyä hyvin vähän


Let's go skiing

(c)Samppa
Päivän vaarallisin vaihe


Lumi ei ollut ihan vastasatanutta

(c)Samppa
Kilsa alempana +10C, nappaspaita kelit

(c)Samppa
Skraaaaps




Kittelfjällissä oli sentään talvi


Samuli rännittää

(c)Samppa
Tapsukka rännittää

(c)Samppa
(c)Samppa
Boom.


13.1.2014

David Hasselhoff Boozing Society M8+

Kiipesin Käärmikseen "uuden" linjan Kyberpunkin viereen, "David Hasselhoff Boozing Society". Uusi heittomerkeissä siksi, että pulttasin sen jo aikanaan muidenkin reittien kanssa, mutta mielenkiinto on ollut viime vuosina sen verran eri suunnalla että ei ole tullut kokeiltua sitä. Reitti ei myöskään ole kokonaan independent, vaan jakaa Kyberpunkin alun mutta karkaa sen jälkeen katon alta eri feissin kautta ylös. Se on silti mun mielestä hyvä ja persoonallinen linja; ei kovin pitkä, mutta sitäkin tykimpi ja sisältää yhden karun party stopperin eli tosi helvetin pitkän lukotuksen lipalla. Juuri kyseinen muuvi tarjosi tästä reitistä iloa tänä talvena useammallekin päivälle.

(c)Riku Lavia

Viime viikkojen lauhat kelit oli sulattaneet kallion päällisiä lumia ja feissit olikin nätin sentin paksuisen verglasin peitossa. Siikkarit meni jonkun verran uusiksi, mutta tämä on jokatapauksessa linja jonka voi kiivetä yhtä helposti ilman jäätä - toisin kuin Kyberpunkin, jonka topituksen listat on valitettavan slouppeja. Toivottavasti saan tehtyä tuonne vielä lisää tämän tyylistä sporttimikstaa, jolle varmasti on kysyntää - jos siellä vielä joskus vaikka näkisi joitain muitakin tyyppejä! Käärmiksestä olisi hienoa saada kunnon mikstasektori.

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
Riku ei tarvitse Photoshoppia swirl-efektin tekemiseen

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
Lopussa hyvää hintsuilua

Kiitos sinne minne se kuuluu, eli jollekulle joka lähti vapaaehtoisesti palelemaan ja lähestymään useammaksi tunniksi. Ja Rikulle huipuista kuvista!

Sunnuntaille riitti vielä tehoja käydä työntämässä uusi linja Rosvosektorille, grounduppina Nunnuka M7. Ei mikään megabläästäys, jos miettii että sen vieressä oli viime vuonna 60-metrisiä toinen toistaan nätimpiä jäälinjoja, mutta jokunen kymmenen metriä hyvää vääntöä ja toinen mokoma perinteisempää turpeen hakkaamista. Jättefint veckoslutet, vaikka valtaosa ajasta tulikin vietettyä lähestyessä tai palellellessa. Elohopea tuskin hirveästi nousi -20 asteesta kertaakaan, ja napakka pohjoistuuli otti vielä ylimääräiset lämmöt pois. En oo ikinä aatellut että paksuilla hanskoilla vois kiivetä mitään jyrkempää, mutta näin sitä oppii ...

(c)Samppa

Samppa ja hetki ennen juminutta Cobraa