20.12.2013

Nuoruus, reitinteko ja ylimääräinen metalli

Joskus kauan aikaa sitten, monta pitchiä, punkkupulloa ja autoa aikaisemmin, kävelin Käärmerakan katon alle pora kädessä.

Mä olin kokematon ja naiivi. Mulla ei ollut mitään käsitystä kiipeilystä kunnon mittakaavassa, reitinteosta puhumattakaan. Mä en tiennyt mihin hakuilla pystyy. Mä olin täysin vailla ennakkoluuloja. Ja juuri niistä syistä mä pulttasin sen katon.

Kaikilla, jotka on tehneet reittejä, on niiden joukossa aina se oma lempilapsi. Yksi reitti, joka on omasta mielestä niistä omista tekeleistä paras, oli se sitten miten huono hyvänsä muiden tekemiin reitteihin verrattuna. Reitintekijänä sun on täytynyt tulla paikalle, ja nähdä jotain mitä muut eivät ole aiemmin nähneet. Mahdollisuus, ja usko siihen että se on kiivettävissä.

Muistan, kun ekan kerran laskeuduin siltä lipalta alas ja tuijotin mun edessä olevaa kattoa. Se oli aika erilainen katto kuin mitä olin ikinä ennen nähnyt - ainakin siinä mielessä että se tosiaan oli katto, eikä asteenkaan vertaa hänkki. Itseasiassa kelasin aluksi, että se on kallellaan toiseen suuntaan. Olin tietenkin nähnyt kalkkikiveä kattona, mutta graniitti horisontaalisesti oli aika erinäköistä.

Mun yritykset visualisoida siihen reittiä menivät aluksi metsään. Mä luin kalliota yhtä huonosti kuin nykyään luen veroilmoituksia. Siitä hyvästä sinne jäi neljä turhaa pulttia, jotka nykyisellään muodostavat korkeintaan huonon kesäreitin. Mutta kun olin sitä vuoden verran tuijotellut, huomasin lopulta katossa olevan vaakahalkeamien muodostaman heikkouden. Niidenkin tarjoama sekvenssi vaan näytti loppuvan liian massiiviseen kurotukseen.

Olin ymmärtänyt videoita katselemalla, että hakuilla pystyy tekemään pidempiä muuveja kuin ilman niitä. Ja jos kuvittelin itseni krusifiksiin kahden listan välille, jotka tarjosivat tien suoraan lipalle, pystyin kuvittelemaan siitä myös reitin ylös. Fuck it, pistä lisää pultteja sisään ja ala työstää.

Mulla ei ollut aavistustakaan siitä mihin mä olin ryhtynyt. Se vei multa monta vuotta, monta hakunterää ja muokkasi mua kiipeilijänä sekä ihmisenä. Sen kuusi pulttia ja noin 15 otetta on ehkä yksi siisteimmistä asioista mitä mulle on ikinä tapahtunut. Se on edelleen toistamaton, helvetin hyvä suomalainen mikstalinja, ja sen nimi on Kyberpunk.

Meikä työstää 2006, (c) Pekka Koponen

Kyberpunk ei ole toisaalta yhtään mitään muuta kuin hassuun muotoon lohjennutta graniittia. Mistä mä tiedän, se on varmaan jonkun mielestä rumakin. Se oli jokatapauksessa mun elämän sisältö syksyllä 2008.  Mulle se edustaa ikuisesti sitä, mitä ei pitäisi kiipeilijänä ikinä unohtaa: ennakkoluulottomuus ja optimismi tekee ihmeitä.

Mä oon saanut sen jälkeen kiipeilyltä valtavasti enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut odottaa, mutta sillä tulee aina olemaan paikka mun sydämessä.  Se oli mulle silloin nimittäin niin helvetisti enemmän - se tarjosi mulle merkityksen pitkäksi aikaa. Vaikka se koko prosessi oli alkanut jo paria vuotta aikaisemmin, sen loppukesän ja syksyn intensiteetti yllätti mut. Redpointtaaminen ei sinänsä ollut mulle suinkaan uusi asia, sillä olinhan jo tottunut hakkaamaan päätä seinään Niemiselissä - mutta ne viimeiset neljä viikkoa koin olevani niin lähellä, että pyrin tekemään kaikkeni lähettämisen eteen.

Perspektiivi tän asian suhteen on kasvanut viime vuosina aika paljon, koska teen osin töitä oikeiden urheilijoiden kanssa. Mutta mulle 26-vuotiaana kaljasta luopuminen oli jo aika extremeä. Koitin oikeasti keventyä, ja lokakuun ja marraskuun jokainen viikko alkoi muistuttaa toinen toistaan: lauantaina tai sunnuntaina lähetysyrkät (riippuen siitä, kummalle päivälle sain varmistajan), maanantaina ja/tai tiistaina hapottavaa treeniä, keskiviikkona korkeintaan herkistelyä, ei liikaa safkaa alkuviikosta, torstaina tai perjantaina korkeintaan juoksua, ja riippuen varmistajien aikatauluista kunnon hiilaritankkaukset perjantaina tai lauantaina. Sitten taas turpaanvetoa, ja sama setti alusta. Isoin onnistumiseen edesauttanut tekijä oli kuitenkin se, että meillä oli hyvä ja aktiivinen porukka, joka oli aloittanut draikkaamisen sisällä jo loppukesästä. Treenaaminen oli ollut kivaa.

Mulle tuli työstäessä myös selkeä onnistumisen pelko. En osaa selittää sitä, mutta kai se ihan oikea termi on, varsinkin pitkissä projekteissa. Periaatteessa lähdetään täysillä liikenteeseen, mutta on jo niin totuttu epäonnistumiseen, että siitä poikkeaminen tuntuu pelottavalta. En tiedä, oliko asialla psyykkisesti vaikutusta, mutta mulla meni silloin myös oikeassa elämässä aika moni asia ylösalaisin - ja ehkä se henkinen myllerrys sitten edesauttoi myös tämän asian ratkeamista.

No, Kyberpunk sai olla rauhassa mun tietääkseni viisi vuotta. Jatkot huurtuivat, jäätyivät ja sulivat uudelleen vuodenaikojen vaihtuessa. Tuuli heilutteli niitä ehkä välillä. Potkaisin ehkä joskus laitimmaista jatkoa kun laskeuduin viereiseltä reitiltä tossut jalassa. Mutta katon puolella ei tapahtunut mitään, satunnaista ohilaskeutuvaa ihmettelijää lukuunottamatta.



Yksi parhaista asioista mulle kiipeilyssä on asioiden jakaminen jonkun kanssa, jonkun hienon asian kokeminen ja tieto siitä, että se toinen koki jotain samaa minkä pystyi kokemaan ainoastaan juuri siten. Mä olin toisinsanoen odottanut sitä hetkeä todella kauan, että saisin varmistaa jotakuta siinä katossa.

Suomessa on nykyään paljon kiipeilijöitä, joilla on täydet edellytykset kiivetä se. Ja se, että sain niistä yhdenkin sinne houkuteltua, oli mulle iso juttu. Mä olin suoraan sanoen huolissani, että ehkä kaikki kelaa siitä, että se on paska reitti, ja sitä ei siksi tule kukaan kokeilemaan. Itsehän sille asialle sokeutuu täysin. Riku lohdutti ja sanoi, että ongelma ei ole se, vaan se, että se on huitsin jeerassa ja se on v*tun vaikea.

Meikä sendaa 2008 (c) P. Jyrä

Mä en eräänä marraskuisena lauantaina tänä vuonna tehnyt paljoa muuta kuin varmistanut, mutta se oli mulle silti upea kiipeilypäivä. Näin jonkun yrittävän mun rakkainta linjaa täysillä - siitä huolimatta, että kun näin lipan aamulla ekan kerran, tiesin että siitä ei sillä jäätilanteella pääse. Ei siinä, on mulla ennenkin ollut upeita hetkiä varmistaessa ja toisten suorituksista iloitessa (varsinkin jos oon ollut iloinen siitä, ettei mun ole tarvinnut olla ylhäällä tärisemässä), mutta tän reitin varmistamisessa oli ehdottomasti ekstramausteita. Se oli eka kerta, kun näin jonkun sillä reitillä siten, että se näytti siltä että se voisi olla menossa.

Se päivä herätti paljon hyviä muistoja mieleen. Muistoja siitä, kuinka silloin viisi vuotta sitten musta tuntui hetken aikaa siltä, että pystyn mihin vaan. Olin kehittynyt sitä reittiä työstäessäni ja sitä varten treenatessani. Kehitys oli ollut ehkä aika tiukkaan rajattua ja ainoastaan yhtä tavoitetta varten, mutta sillä ei ollut väliä, koska halusin kiivetä vain sen yhden reitin. Olin silloin fokusoitunut johonkin täysillä, ja söin, paskansin ja ajattelin siinä marraskuussa vain yhtä asiaa.

Sitä ei koe usein. Oon kokenut sen monesti sen jälkeenkin, erilaisissa mittakaavoissa, mutta en voi ikinä tietää koenko sitä enää tulevaisuudessa. Sen mä tiedän kuitenkin, että se reitti haluaa tulla kiivetyksi uudestaan - koska kaikki reitit haluaa, että niitä kiivetään - ja koska sen voi kiivetä paremmin kuin miten mä sen kiipesin.

Heelhookkien käyttö IWC:n kisoissa loppui kaudelle 2009. Mä en asialla jaksanut vielä edellisenä vuonna päätäni hirveästi rasittaa, vaan halusin kiivetä sen ylipäätänsä jotenkin - ja kantapiikit oli mun etu ehdottomasti, koska olin omasta mielestäni varsin hyvä niiden käytössä. Kantapiikittömyys etiikan kannalta oli mulle silloin vielä ajatuksena jotain sellaista, mihin en halunnut sekaantua. Olin työstänyt siihen hyvät sekvenssit huukeilla, ja kun lähetys alkoi tuntumaan mahdolliselta, pidin parempana etten liity eettiseen eturintamaan huukittomuudessa, vaan keskityn siihen että saan sen pakettiin edelleen yleisesti hyväksytyillä menetelmillä. Pystyin kyllä lehtiä lukemalla ymmärtämään sen suuntauksen mihin oltiin menossa, mutta pelkäsin (ja varmasti ihan aiheesta), että reitti jää haaveeksi jos nyt alan leikkimään elitistiä.

Oikein käytettynä kantapiikit toimivat melkein kuin kolmantena ja neljäntenä kätenä, joten ei ihme että niistä on jeesiä. Välillä musta tuntuikin kirjaimellisesti siltä, että meen perse edellä puuhun.

Antti jokatapauksessa osoitti, että sekvenssit kyllä löytyy ilmankin. Tarvitsee vain olla parempi kiipeilijä - siitähän heelhuukkien bannauksessa oli alunperinkin kysymys. Annetaan enemmän tilaa todelliselle taidolle ja fysiikalle, kuin mekaaniselle roikkumiselle jolla voidaan pelata aikaa.

Kiipeilyssä on kyse tyylistä, ei topista. Kyberpunkin voi kiivetä paremmalla tyylillä. Ja se on mun mielestä ihan sairaan siistiä!


(c)Jansku
Lopuksi vähän oikeeta kiipeilyä

(c)Jansku
(c)Jansku


Antti stemmaa heti kun antaa pienenkin mahdollisuuden!

12.12.2013

Kaamosrandot

(c)Riku Lavia
Lyngen itsenäisyyspäivänä alkaa olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja varmaan parempi niin, Korouoman parkkikselle ei ilmeisesti ainakaan tarvittu enää paria lisäautoa. Kuulin että siellä oli parhaimmillaan 20 kiesiä parkissa. Vau! Milloin jääkiipeilystä tuli näin suosittua? Näin niinkuin heavy lokaalina sitä on tottunut pitämään viiden auton ilmestymistä ruuhkana.

(c)Riku Lavia

No ei siinä, meillä jäi hakut autoon kun Tamokin lumitilanne valkeni. Kilpisjärven tie oli menomatkan aamuna vielä kiinni, mutta aukesi illaksi. Lyngenissä on suomipossea itsenäisyyspäivänä itseasiassa paljon enemmän kuin Korouomassa, mutta on siellä sitä lääniäkin. En tiedä missä muut laski, mutta meillä oli torstain ja perjantain parhaat lumet. 


Käytiin me kiipeämässäkin. Lähestymistä tosin tuli metrillisesti enemmän kuin jääkiipeilyä, mutta kuuluu lajin luonteeseen tuolla suunnalla. 


Gorak lähestyy sitä-ja-tätä Fossenia. Tän kävi jotkut keskieurooppalaiset ensinousemassa jokunen talvi sitten. Harmi että siellä on kiipeilty 80-luvulta alkaen.

(c)Riku Lavia
  Loistavaa Dynafit-maastoa

 Boomkah

Riku laittaa ahtopaineet kuntoon

(c)Riku Lavia
 Samaan aikaan toisella puolen vuonoa näkyi äksöniä

Lisää kuvateksti
Iltapäivärandolaiset Kjosenilla


 Putouksen sisälläkin oli paineet kohillaan


Parin tunnin valoisalla ajalla ei paljoa tarvitse arpoa sitä, että kerkeääkö ennen pimeää alas


TLT5 on loistava kenkä, mutta vedenpitäväksi sitä ei voi haukkua

(c)Riku Lavia
Ei vaikka olisi Palaun linerilla

(c)Riku Lavia
Sterlingin kaapeleissa oli vähän samaa vikaa

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia
Sofiatinden


 Sofiatindenillä oli samaan aikaan Suomen skimojoukkueen lehdistötilaisuus


(c)Riku Lavia
Ja erittäin hyvän näköinen ränni


(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia
Enpä oo taas vähään aikaan nähnyt viittä suomalaismiestä samanaikaisesti yhtä iloisena kuin siellä


Ready, set, go!

(c)Riku Lavia
 Get some

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

Otsalamppulaskeminen on mulla jossain määrin uutta. 160 lumenia, kuten mun Myo RXP:ssä, on aika mikkihiirikamaa siinä leikissä. Se nyt on kuitenkin kiipeilylampuksi mun mielestä jo kirkkaammasta päästä. Harrastajilla sukset jalassa normi tuntuu olevan 1500 lumenia, mutta kaupasta löytyy kuulemma 8000 lumeniin asti lyhtyjä. Täh? Sillähän sulattaa jo lunta.

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

Heippa!