1.11.2013

Pakittaminen

Makasin olohuoneen lattialla samassa makuupussissa Samulin kanssa. Me mahduttiin siihen oikeastaan tosi hyvin, ja ainakaan noin olohuoneen lattialla ei tuntunut siltä että tarvitsisin kuituhousuja jalkaan.

Mitä jos me vaan jäätäisiin tähän makaamaan, ja revittäisiin seteleitä? Eikö se olisi käytännössä sama asia?


Mä beilaan omasta mielestäni aika paljon. Siis pakitan. Käännyn reitillä takaisin, painun häntä koipien välissä himaan, ihan sama miksi sitä haluaa sanoa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että lopputulos on eri kuin aiottu.

En tiedä pakitanko enemmän vai vähemmän kuin keskimääräinen vastaavilla intresseillä varustettu kiipeilijä. Mua ei myöskään kiinnosta, koska se on minä, eikä kukaan muu, joka joutuu kohtaamaan mun valinnat.

Lehdet ja verkko on pullollaan tarinoita onnistumisista ja epäonnistumisista - etenkin kun niihin sisältyy draamaa - mutta valtaosa yrityksistä kiivetä jotain on tietenkin jotain siltä väliltä. Ei hienoja onnistumisia, ei eeppisiä pelastautumisia suden suusta, vaan harmaita ja laskelmoituja päätöksiä, jotka johtavat ainoastaan siihen, että on nopeammin takaisin autolla kuin tajuaakaan. Mutta ilman epiikkiä.


Haikki edellisenä päivänä reitin juurelle. Kiipeilyrepun pakkaaminen, nesteytys, levoton yö. Herätys, aamiainen, viimeinen lähestyminen. Sitten: lumiolosuhteiden kohtaaminen, tuulensuunnan ja voimakkuuden muutos. Liikaa lunta, liian hidasta. Liikaa tuulta, irroittaa irtolunta toiselta puolelta, liikaa spiniä. Helppo päätös.

Eri päivä, eri reitti. Kolmas pitchi, lipanylitys edessä. Tumma ja lämmin kallio, jää ei pysy kiinni, ja sitä on seuraavat 15 metriä liian ohuesti ruuveille, eikä näy kalliogearille paikkoja. Ei turvallista tippumistilaa. Alempana chockstone josta voin pakittaa. Melko helppo päätös.

Eri talvi, samat seudut, sukset jalassa. Lunta sataa, puurajassa alkaa humahtelemaan. Ylösmeno leveää kurua pitkin. Helppo ja lisäksi demokraattinen päätös.

Ne ei ole aina olleet yhtä helppoja. Kokematon ja kykenevä on todennäköisesti tehokkaampi kiipeilijä kuin kokenut ja kykenevä. Riskinotto yleensä nimittäin kannattaa. Se on vaikein ja ärsyttävin aspekti koko riskienhallinnassa. Sä voit nimittäin vetää vuoden tuurilla ja sulle ei todennäköisesti käy mitään, vaikka olisit kuinka välinpitämätön. Mutta uskallatko olla välinpitämätön kymmenen vuotta? Tai kolmekymmentä vuotta?

Mä en välittäisi enää ikinä pakittaa hakuista. Tai olla vasemmanpuoleisessa kurussa, kun oikeanpuoleisessa jylisee vyöry. Tai olla jääputouksella, kun viereinen samankokoinen jääputous romahtaa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja pari muuta juttua. Ikä tuo konservatiivisuutta päätöksentekoon, mutta aika mahdollistaa monesti onnistumiset - koitan huolehtia siitä, että mulla on aikaa odottaa. Vuoret kyllä jaksaa venailla. Ja mulla on monesti venaaminen palkittu.

Mutta kolikolla on aina kaksi puolta, ja sitä toista puolta ei kiipeilijänä ikinä pääse täysin pakoon. Me ei olla pelkkiä loogisia päätöksentekokoneita. Meidän täytyy joskus olla ainakin jonkunverran välinpitämättömiä, ja suhtautua asioihin rajusti pelkällä tunteella. Ilman emotionaalista latausta pääsee ylös vain ne reitit, jotka tietää muutenkin pääsevänsä. Ilman oikeaa tunnetilaa ei kiivetä yhtään pelottavaa mörköä. Silloinkin asiat voi monesti edelleen nähdä objektiivisesti, mutta onneksi silmänsä voi tarkoituksella ummistaa.

Samat reitit, eri päivä, eri mielentila, kaikki voisi olla toisin. Takataskussa voisi olla papukaijamerkkejä ja sulkia hatussa. Tai sitten kaikki voisi olla ihan päin helvettiä. Siinä välissä pysyminen ja välillä onnistuminen on kai tän homman idea. Ja se, että lähtee olohuoneesta ulos.



(c)Samppa



(c)Samppa



Male bonding in Ellendalen



Takaisin Statoililla

(c)Samppa
Signaldalen



(c)Samppa

Sörfjelltinden

(c)Samppa
Hyvää lunta 1400 metristä ylöspäin


(c)Samppa

 Ja kaudet ekat kurvit

(c)Samppa

Meni miten meni, game on 2013/2014!


8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olet erittäin oleellisen, ehkä kaikkein oleellisimman kysymyksen äärellä: kuinka paljon riskiä voi ottaa ja mikä on sen vaihtoehto? Mietin tätä juuri eilen, kun ajattelin asuntovelallisuutta, eläkekertymää jne. Onko tavoite elää mahdollisimman pitkään vai mahdollisimman täysillä?

T: Ossi

PS. Hakkuskaboissa kaiketi nähdään?

tapsa kirjoitti...

onneks en joutunut painimaan viikonloppuna noiden riskien parissa. se mitä oon noiden nkanssa ollu tekemisissä niin selväks on tullu ainakin se että pankki ei ota mun kanssa riskejä. hah.

kyllä nähään!

Anonyymi kirjoitti...

Meekö retrohakuilla?

Pekka

tapsa kirjoitti...

enköhän. jotkut asiat paranee vanhetessaan. tosin minä en.

Petteri kirjoitti...

Moi Tapsa. Hyvää settiä taas. Juuri äsken Lyngenistä palanneena tässä työpöydän ääressä miettii että oisko sittekin pitänyt puskea ne vikat metrit sinne huipulle tai sittenkin laskea se hyvännäköinen kuru. Mutta jollain perusteella ne päätökset siinä hetkessä tekee ja jos siihen omaan intuitioon ei luota niin mihin sitten? Kysyy yleisöltä? Kilauttaa kaverille? 50/50? Mielummin sitä kai pakittaa jotta voi pakittaa jatkossakin...:)

Petteri

JukkaSakari kirjoitti...

Pakitusreissut ei ainakaan unohdu! Ja muutamassa kuukaudessa niihin ehkä onnistuu suhtautumaan positiivisesti, voi esim. alkaa suunnittelemaan uusintayritystä. Meikäkin kannustaa "kertaakaan pakittaneita" pitämään senkin mahdollisuuden mielessä. Se ei oo häppee!

Anonyymi kirjoitti...

Meitsi ainakin uskoo jonkinlaiseen intuitioon tai fiilikseen noissa jutuissa. Jotain voi aina analysoida järjellä, mutta usein se on se fiilis minkä perusteella päätökset pitää tehdä. Helppo paikka ja hyvät olosuhteet, mutta "jos jokin on pielessä", niin pakit kannattaa ehkä ottaa. Kun taas joinain päiviä huipputikissä, fiiliksissä ja hyvin valmistautuneena ehkä voi ottaa vähän isompaa riskiä.

Tietkö, riskiä ei kannata ottaa, jos siihen ei ole valmistautunut? Mutta, jos on valmiina siihen, että 9/10 asiaa voi mennä pieleen ennen kuin homma menee vaaralliseksi, niin sitten se saattaa olla ihan ok. Sen sijaan, jos päivä on jo valmiiksi **ska, niin ei ehkä kannata ottaa edes sitä 1/10 riskiä...

Omat rajansa on tunnettava, jotta ne voi ylittää parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Ja jotta niitä ei ylittäisi huonoissa olosuhteissa.

Veteen piirretty viiva? Millä näitä oikeasti voi arvioida? Elämä on vaarallista?

P

tapsa kirjoitti...

P multa myös ääni intuitiolle. Ja pieleen menemisien valmistautumisiin - joskus tuntuu että tässä hommassa on kysymys aika paljon siitä, että kuinka paljon vastoinkäymisiä vain pystyy ratkaisemaan lennossa. Ihan kaikenlaisia ongelmia - olosuhteita, paskoja otsalamppuja, reitinlukuvirheitä, unohtunutta tai puuttuvaa tavaraa, etc - jos lähtee aina ekasta "pummista" pois, niin silloinkin jää saldot aika helposti nollille.