20.11.2013

Hei me sairastetaan


Mulla on harjoituskalenterissa viime vuosikymmenen puolella useampi ylläolevan kaltainen entry (kyllä, pidän jossain määrin kirjaa siitä mitä olen tehnyt, ja kyllä, näköjään jo aika kauan). Siinä lukee punaisella valitettavasti "kipeä", eikä "kiipeä". Ja niitä on monesti kaksi jaksoa - kun ensimmäinen loppuu, niin tulee parit treenit (tai ihan mitä tahansa miksi sitä haluaa kutsua, pääsääntöisesti näen kiipeilynkin treenaamisena - kiipeilyyn), ja sitten uusi samanlainen setti sairastamista. Suomeksi sanottuna ei tarpeeksi lepiä sairastelun jälkeen.

Kolme vuotta sitten toukokuussa sinne ilmestyi isoilla punaisilla kirjaimilla teksti: "älä tee tätä enää ikinä". Se luki päivän kohdalla, jona olin päättänyt mennä treenaamaan - kuumeen jälkeen. Välissä oli yksi "terve" päivä. Tultuani illalla kotiin, mun kuume nousi korkeammalle missä se oli ollut alunperin, ja olin niin kipeä että pelotti. En päässyt sängystä ylös pariin päivään, ja olin varma että olin saanut jonkun vakavan jälkitaudin.

Mulla aiheutti silloin painetta treenaamiseen se, että olin lähdössä parin viikon kuluttua Italiaan. Ajatus ylimääräisistä lepopäivistä (mitä sairaspäivät ei tietenkään ole) tuntui ylitsepääsemättömältä, ja tietenkin niiden kuvitteli vaikuttavan tuhoisasti kuntoon. En tuu kiipeemään mitään jos nyt lepään.

No sitten levättiinkin vähän enemmän. Olo normalisoitui arkielämään sopivaksi reilussa viikossa, mutta kokonaisuudessaan episodi kesti alusta loppuun kolmisen viikkoa, ja Italiassa sai aluksi ottaa tosi iisisti. Älytöntä hätäilyä, varsinkin kun ottaa huomioon että olin menossa sinne useammaksi kuukaudeksi.

Tilanne näytti nyt kalenterin perusteella suurinpiirtein yhtä ahdistavalta. Mulla oli ollut kuumetta vähintään viisi päivää, ja teoriankin tasolla mulle oli tarjolla korkeintaan yksi kuumeeton päivä ennen kisoja. Päätös oli pakko tehdä, ja lopulta löysin itseni Helsingin junasta kirjoittamassa tätä tekstiä, ilman hakkuja.

Vituttaahan se, mutta oon ennenkin kirjoittanut ylös menneisyydessä tapahtuneita asioita sitä varten, että en toistaisi niitä. Niitä asioita ei ole montaa ja ne muut ei liity urheiluun.

Voin rehellisesti kuitenkin sanoa, että mua ei harmittanut se että olin treenannut kalliokauden jälkeen aika aktiivisesti - tietenkin myös stadikan kisat mielessä. Mua harmitti ennen kaikkea se, että Hakkuhuukkailuissa viime vuonna kisaaminen oli ihan helvetin hauskaa ja tykkään kiivetä kisatilanteessa, koska saan itsestäni selkeästi enemmän irti silloin. Ostin itseasiassa hakutkin kisoja varten. Ei hätää Pekka, ei ne silti oo jääny kaappiin pölyttymään.

(c)Riku Lavia

Näissä kahdessa viime vuoden kisassa on ollut mulle erittäin hyödyllistä myös se, että on ollut selkeä tavoite alkusyksyllä jota varten treenata. Syksy menee helposti muuten kaamosmasennuksessa glögipäissään, mutta pieni pelko omasta suorituskyvystä muiden edessä on tehnyt todella gutaa motivaatiolle. Ja mikä tärkeintä, siitä syksyllä hankitusta kondiksesta saa nauttia sitten koko kauden. Kondis nyt ei tosin takaa yhtään mitään talvikiipeilyssä, mutta on se silti todennäköisyyksiin suotuisasti vaikuttava asia. Syksyn punttikoulu Mountain Athlete:n ohjelmilla sai myös mun olkapään tosi hyvään kuosiin.

No, huukkailut tuli tällä kertaa suoritettua katsomon puolelta, mutta finaalit Eetun johdolla tarjosi niin upeeta kiipeilyä että oli ilo olla paikalla pelkästään sitä katsomassakin. Toivottavasti ensi vuonna päästään  taas viivalle!

4 kommenttia:

Pekka Koivisto kirjoitti...

:) Juu, ei oteta paniikkia. Kisoja tulee ja menee. Jospa pääsis ens vuonna itekin paikan päälle(yleisöks). Onks ne ny noissa touhuissa kiin hyvät ku muistelit, vai oliko aika kullannu muistoja?

tapsa kirjoitti...

ohan ne. ku laitoin käden kahvaan ja menin roikkumaan niin olo oli niinku ois kotiin tullu. ja tuskinpa sitä voi miehellä liikaa hakkuja olla (tai suksia? pyöriä?... ). itseasiassa eka kerta kun omistan kahdet hakut samanaikaisesti, vaikka niitä on yhteensä ollu kuudet.

Maarit kirjoitti...

Meinasin just eilen kirjottaa levosta, mut teksti jäi luonnoksiin :)

"Sen jälkeen kun menin pienessä kurkkukivussa treenaa ja sain aivokalvontulehduksen, ei oo hirveesti tullu leikittyy näillä asioilla" vastas mun nuorempi veli flunssasena, kun pyysin seuraksi sunnuntaikiikuille. Tuli siinä kelattua, että on itellä ollu hyvä mäihä, sillä aina niitä kehon merkkejä ei tuu hirveesti kuunneltua. Tällä kertaa oma polvi oireilee ja toivon selviäväni viikon levolla.

Pitäs kelaa 'en tuu kiipemään mitään jos en nyt lepää' - kuinka usein se on oikeesti just näin päin...

tapsa kirjoitti...

paras asia minkä voi tehdä silloin, kun tällaisen asian kanssa arpoo, on googlata. alkaa löytymään syitä kotiinjäämiselle.

sama menettely ei toimi auton ostossa ... alkaa vikoja löytyy.