27.11.2013

Kysymys kengistä ja hakuista

Terve Tapsa.

Viime talvena kyselin softshellhousuista ja tänä vuonnaolis tarkoitus päivittää kengät ja mahdollisesti hakut.

Nyt saat sitten kehua Baturoita oikeen olantakaa. Viittisitkö pistää plussia ja miinuksia kyseisistä kengistä? Ja minkä kokoiset kannattas hankkia (sun jalan mitta kun paino jalalla / baturan koko)? Vaihtoehtoisesti olen kattellu noita Scarpan Phantom Guideja. Onko sulla tai sun kavereilla kokemusta noista Phantomeista? Olis kiva kuulla kommentteja.

Ja sitten hakkuosasto. BD Fusion vs. Petzl Nomic. Sen verran kokemusta kyseisistä hakkuista, että itelle tuo Nomicin swingi on helpompi. Miten noissa kestävyysero esim. mixtaa kiivetessä. Muutenkin voi heittää kommentteja hakkuista. Nykyiset hakut Viperit mitkä nyt ei ole huonot suoralle jäälle.

 Terveisin,

Anonyymi hakkuilija


Hellurei ja hellät tunteet!

Baturaa on helppo kehua. Se johtuu siitä, että se on helvetin hyvä jääkiipeilykenkä - etenkin niihin olosuhteisiin, missä mä suurimmaksi osaksi kiipeän. Faktoja kehiin: se on kevyt, se on tarkka, ja se on lämmin. Se on Sportivan mallistosta ehdottomasti mun käyttötarkoituksiin sopivin kenkä. Miten se vertautuu sitten muihin vastaaviin kenkiin, kuten mainitsemiisi Phantomeihin? Mulla ei ole valitettavasti omakohtaista kokemusta, mutta Danella on. Cold Thistlestä löytyy useampi A4:nen eeppisiin mittasuhteisiin menevää kenkägaynessiä. 

Baturoita on ollut markkinoilla jo useampi eri sukupolvi. Mulla on ollut niistä käytössä kaksi: ensimmäinen ja viimeinen (2.0 GTX). Niiden väliin jäi Batura "Evo". Ykkös- ja kakkos-Baturoista haluan sanoa sen, että ne eivät ole sama kenkä. 2.0 on mukavampi mutta yhtä tarkka (ykkönen kipeytti mun kehräsluut esim. poikkaria tehdessä rinteessä), siinä on kalvo, ja vetoketju joka kestää. Ykkösen ominaispiirteitä oli nimenomaan se kalvottomuus, joka sitten on hyvä tai huono juttu täysin käyttöympäristöstä riippuen. Kalvottomuuden etuina tietenkin parempi kuivuminen, haittoina helpompi kastuminen. Nykyisellään olen kyllä tyytyväisempi 2.0:n kalvoon ja sen toimivuuteen. Sen voi melko huoletta upottaa putouksella vesisuihkuun. Tiedän, että ykkösen vetoketjuja meni paljon paskaksi, mutta itse en sitä rikkonut. Voimalla saa kyllä mitä tahansa rikki.

Batura ykköstä ei todennäköisesti ole enää markkinoilla (paitsi käytettynä), mutta Evoa voi hyvinkin olla. Siinä on parempi vetoketju kuin ykkösessä, ja ei kalvoa. Nilkan tuentaan en osaa ottaa kantaa.

Kokohommista vielä se, että mun jalka on 27 mondo ja Baturat on 42 1/2. Suosittelen silti sovittamaan.

No sitten ne hakut. Hyvät hakut on ne mistä sä tykkäät tai mistä sä päätät tykätä. Todennäköisesti et saa paskaksi kiipeämällä mitään, paitsi teriä. Mun suurimmat "vammat" hakuissa on olleet Ergoihin ilmestynyt naksuminen painottaessa, ja BD:n Fusioneista satulasta irronnut pienen pieni pala (linkki). En ole kuullut ikinä keneltäkään kaveriltakaan hajonneesta hakusta - tarkoittaen sitä, että hakusta hajoaisi joku niin oleellinen metallinen osa tai kohta, että sitä ei voisi enää alkuperäiseen tarkoitukseensa käyttää. Muoviosat, kuten kahvat ja liipaisimet ottavat osumaa kalliolla, mutta niitä pystyy yleensä paikkaamaan. Jos hakkaa paljon pitoneja ja sattuu olemaan silmissä hajataittoa, voin suositella myös hakun varren yläpään teippaamista paksulla kerroksella sähkäriä tai jotain vastaavaa joka kestää ottaa vähän runtua. 

Oon joskus kelannut, että ydinsodan jälkeen ainut jäämistö ihmiskunnasta on jäähakut, kun ne  tuntuu kestävän mitä vaan drytoolauksesta kaakelinpurkuun. Mutta nyt kun muistelen tarkemmin, niin viime tai toissavuonna jollain taisi kyllä katketa hakku IWC:ssä, eli ehkä se on tehoista kiinni.

Mun mielenkiinto BD:n hakkuja kohtaan on enemmän sattumankauppaa kuin tietoinen päätös. Ostin ekat Bläkkärit sen takia, että ne näytti mun mielestä makeilta. Tuskinpa olis ykskään reitti jäänyt kiipeämättä sen takia että olisikin ollut Petzlit kädessä. BD:n hyvinä puolina on mun mielestä terien nopea vaihdettavuus, ja se ettei niitä vaihtaessa ole kovin montaa mutteria ja pulttia joita hukata. Tällä on merkitystä taas siksi, että BD:n teriä (Laser) oon valitettavan monet saanut poikki reitillä, ja reitillä terän vaihtaminen on eri asia kuin olohuoneen lattialla. En tiedä pärjäiskö sitä sitten ilman vaihtoteriä jos kiipeis Petzlillä? 

Fusionin, Nomicin ja Viperin svingi on jokainen omanlaisensa. Rohkenisin myös väittämään, että yhdenkään laatuhakun svingi ei ole sellainen, etteikö sitä jokainen halukas pystyisi oppimaan. Jokainen pyörä ja suksetkin on aina erilaisen tuntuiset, kun ne on alla ekaa kertaa. Mitä käppyrämpi hakku, ja mitä agressiivisempi terä, sitä enemmän svingin pitää koukata lopussa ylhäältä alas. Käppyrähakkujen svingi kiertää teorian tasolla etusormen ympärillä, kun taas suorempien, kuten Viperin ja Quarkin svingi kiertää taas pikkurillin ympärillä. Teorian tasolla tekisi mieli myös sanoa, että Viperin/Cobran ja Quarkin svingi on helpompi kuin käppyröiden.

Fusionit on sitten myös painavammat kuin Nomicit. Joku voisi sen ottaa huonona puolena, minä taas tykkään sen svingistä. Jos jaksan raahata vajaa 80-kiloista ruhoa niillä hakuilla ylöspäin niin kai mä jaksan sitten myös ylimääräistä sataa grammaa vähän heilutella pään päällä. Oletan kuitenkin, että tarkoitat uutta vihreää Fusionia etkä vanhaa oranssia. Vanhempaa mallia en voi suositella jäälle kellekään muulle kuin niille, jotka sen tietävät haluavansa.


Onko mielessäsi joku talvikiipeilyyn liittyvä kysymys? Miten kuohuviini pysyy sulana Korouomassa? Missä kannattaa käydä kampaajalla Rovaniemellä? Lähetä kysymyksesi rollomixed at gmail piste com!


(c)Riku Lavia
Kärmerakka, alkukaudesta. Hyvää maastoa oranssille Fusionille.

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia

(c)Mira
Ruskea virta, viime viikonloppuna. Hyvää maastoa vihreälle Fusionille.

20.11.2013

Hei me sairastetaan


Mulla on harjoituskalenterissa viime vuosikymmenen puolella useampi ylläolevan kaltainen entry (kyllä, pidän jossain määrin kirjaa siitä mitä olen tehnyt, ja kyllä, näköjään jo aika kauan). Siinä lukee punaisella valitettavasti "kipeä", eikä "kiipeä". Ja niitä on monesti kaksi jaksoa - kun ensimmäinen loppuu, niin tulee parit treenit (tai ihan mitä tahansa miksi sitä haluaa kutsua, pääsääntöisesti näen kiipeilynkin treenaamisena - kiipeilyyn), ja sitten uusi samanlainen setti sairastamista. Suomeksi sanottuna ei tarpeeksi lepiä sairastelun jälkeen.

Kolme vuotta sitten toukokuussa sinne ilmestyi isoilla punaisilla kirjaimilla teksti: "älä tee tätä enää ikinä". Se luki päivän kohdalla, jona olin päättänyt mennä treenaamaan - kuumeen jälkeen. Välissä oli yksi "terve" päivä. Tultuani illalla kotiin, mun kuume nousi korkeammalle missä se oli ollut alunperin, ja olin niin kipeä että pelotti. En päässyt sängystä ylös pariin päivään, ja olin varma että olin saanut jonkun vakavan jälkitaudin.

Mulla aiheutti silloin painetta treenaamiseen se, että olin lähdössä parin viikon kuluttua Italiaan. Ajatus ylimääräisistä lepopäivistä (mitä sairaspäivät ei tietenkään ole) tuntui ylitsepääsemättömältä, ja tietenkin niiden kuvitteli vaikuttavan tuhoisasti kuntoon. En tuu kiipeemään mitään jos nyt lepään.

No sitten levättiinkin vähän enemmän. Olo normalisoitui arkielämään sopivaksi reilussa viikossa, mutta kokonaisuudessaan episodi kesti alusta loppuun kolmisen viikkoa, ja Italiassa sai aluksi ottaa tosi iisisti. Älytöntä hätäilyä, varsinkin kun ottaa huomioon että olin menossa sinne useammaksi kuukaudeksi.

Tilanne näytti nyt kalenterin perusteella suurinpiirtein yhtä ahdistavalta. Mulla oli ollut kuumetta vähintään viisi päivää, ja teoriankin tasolla mulle oli tarjolla korkeintaan yksi kuumeeton päivä ennen kisoja. Päätös oli pakko tehdä, ja lopulta löysin itseni Helsingin junasta kirjoittamassa tätä tekstiä, ilman hakkuja.

Vituttaahan se, mutta oon ennenkin kirjoittanut ylös menneisyydessä tapahtuneita asioita sitä varten, että en toistaisi niitä. Niitä asioita ei ole montaa ja ne muut ei liity urheiluun.

Voin rehellisesti kuitenkin sanoa, että mua ei harmittanut se että olin treenannut kalliokauden jälkeen aika aktiivisesti - tietenkin myös stadikan kisat mielessä. Mua harmitti ennen kaikkea se, että Hakkuhuukkailuissa viime vuonna kisaaminen oli ihan helvetin hauskaa ja tykkään kiivetä kisatilanteessa, koska saan itsestäni selkeästi enemmän irti silloin. Ostin itseasiassa hakutkin kisoja varten. Ei hätää Pekka, ei ne silti oo jääny kaappiin pölyttymään.

(c)Riku Lavia

Näissä kahdessa viime vuoden kisassa on ollut mulle erittäin hyödyllistä myös se, että on ollut selkeä tavoite alkusyksyllä jota varten treenata. Syksy menee helposti muuten kaamosmasennuksessa glögipäissään, mutta pieni pelko omasta suorituskyvystä muiden edessä on tehnyt todella gutaa motivaatiolle. Ja mikä tärkeintä, siitä syksyllä hankitusta kondiksesta saa nauttia sitten koko kauden. Kondis nyt ei tosin takaa yhtään mitään talvikiipeilyssä, mutta on se silti todennäköisyyksiin suotuisasti vaikuttava asia. Syksyn punttikoulu Mountain Athlete:n ohjelmilla sai myös mun olkapään tosi hyvään kuosiin.

No, huukkailut tuli tällä kertaa suoritettua katsomon puolelta, mutta finaalit Eetun johdolla tarjosi niin upeeta kiipeilyä että oli ilo olla paikalla pelkästään sitä katsomassakin. Toivottavasti ensi vuonna päästään  taas viivalle!

12.11.2013

Ramp Feber


Kun toissaviikonloppuna ajoimme Skibotnin ohi kotiin, oli valoa vielä sen verran että näimme vähän ympärillemmekin. Jään määrä yllätti positiivisesti, ja spottasimme samantien useita potentiaalisia linjoja tuleville reissuille. Suurinpiirtein Kilpisjärven ja Skibotnin puolivälissä oleva Stuorraoavi, jolla mm. "Lokonen" sijaitsee (linkki), oli huomattavasti monipuolisemmassa kunnossa kuin normaalitalvena. Transit kerkesikin jäähtyä Rollossa vain 10 päivää kunnes veri alkoi taas vetää ärjänteelle.


Edellisen reissun jäljiltä olin vähän skeptinen sen suhteen, että kuinka paksulti sitä jäätä nyt kuitenkaan on vaikka tielle asti näkyykin. Ylempänä sisämaassa oli kuitenkin ollut selkeästi kylmempää kuin rannikolla, ja otimme perjantain kohteeksi hyvännäköisen noin 200-metrisen jäälinjan, jolla jäätä näytti riittävän alhaalta ylös asti.

P1

(c)Samppa
P2

(c)Samppa

P2


(c)Samppa
P3

(c)Samppa
Kumma kuinka alkukaudesta tällaiset nappaspaitakelitkin tuntuu kylmiltä? Napapiirilläkin on niin leutoa ettei keho sopeudu kylmään yhtään.

Samuli löysi tapojensa mukaisesti mukavan varmistusluolan

 Happeakin oli vielä riittävästi

(c)Samppa
(c)Samppa
Kukkuu!

P4

P5

Reittiä lähestyessämme ja reitillä ollessamme kiinnitimme huomiota meidän vasemmalla puolellamme olleeseen linjaan, joka alkoi hyvännäköisenä jäärantuna ja jatkui loogisesti ylös kallioramppia pitkin. "Ramppi" alkoi pyörimään kummankin mielessä ja olinkin melko varma että löytäisimme itsemme samoilta mestoilta taas seuraavana aamuna.


Jos seuraa Sampan leuan kohdalta oikealle nousevaa kuluaaria, näkee kaksi erillistä linjaa jotka erkanevat kuluaarin yläpäässä. Vasemmanpuoleinen heikommin näkyvä linja on ko. "ramppilinja", ja  itse ramppikin näkyy jotenkuten yläkerrassa. Ekan päivän jääputous on noista kahdesta se selkeämpi. "Lokonen" muodostumassa suoraan Samulin pään yläpuolella kallioleikkauksessa.


Heräsin seuraavana aamuna kurkku kipeänä ja tukkoisena. Harkitsimme hetken lepäämistä, mutta tulin siihen tulokseen että mun olo ei tule odottamalla paranemaan, vaan korkeintaan huonontumaan. Ramppi näytti hyvältä linjalta ja meillä oli hyvät olosuhteet - parempi hyödyntää niitä. Tetsasimme parin tunnin lähestymisen vähän pienemmällä sykkeellä, ja edellisenä päivänä tampattu polku teki myös kulkemisesta kevyempää. Tuuli oli navakoitunut reilusti, mutta mun olotilasta huolimatta kaikki tuntui kuitenkin oikein hyvältä. 

(c)Samppa
P1

(c)Samppa

Eka pitchi oli hauska jää- ja turffikorneri, jonka jää oheni tasaisesti ensimmäistä hyllyä kohti. Eiliselläkin reitillä olivat lyhyet ja babyruuvit hintansa väärtejä, nyt meillä oli mukana myös yksinkertainen kallioräkki ja lyöntikamaa. 

P2

Tuuli irroitti ajoittain paljon lunta, mutta se ei ollut missään vaiheessa varsinaiseksi ongelmaksi vaan lähinnä loi tunnelmaa. 

(c)Samppa
 P2

(c)Samppa
P3

P3

P4

Neljänneltä pitchiltä alkoi itse ramppi. Pieni perspektiivihärö pääsi vähän hämäämään, ja alhaalta otetut valokuvat eivät hirveästi auta asiaa. Ramppi paljastui odotettua jyrkemmäksi, ja kalliosläbin päällä oleva lumi teki kiipeilystä hidasta. Gearia saatiin kuitenkin sisään siinä määrin, että homma eteni.

(c)Samppa
Ramppi näytti vähän erilaiselta yläpuolelta kuvattuna


Viides pitchi oli vähän turhankin monipuolinen otos erilaisista kuorellisista jääkerroksista. Pitkät pätkät sai kiivetä kusi sukassa noin 5-10 senttisen jääkuoren päällä, jonka alla oli 20 senttiä sokeria. Hajoittaakaan ei oikein uskaltanut, koska siitä ei oikein ikinä tiedä että kuinka iso levy irtoaa. Astelin kiltisti frontpointeilla hakkujen tekemiin reikiin ja koitin olla kevyt.


Kuudes pitchi jatkui samanlaisena, kuitenkin kulman alkaessa loiventua puolenvälin jälkeen. Olimme tehneet diilin etten jatka ylöspäin, mikäli edessä on pelkkää lumikenttää, vaan kiipeän takaisin alas. Edellisen päivän lähestyminen paljasti lumien olevan edelleen herkässä, jonka lisäksi kova puhuri oli saanut koko päivän siirrellä lunta uusiksi. Tuuli oli kuitenkin kasaantumisen sijaan puhaltanut yläkerran kentän melkein tyhjäksi, ja spottasin kohtuullisen näköisen risun juuri köysien ulottuvuuden rajoissa. Tasapainotin risut ja hakut ja otin Sampan ylös.


Meillä oli edellisen päivän rappelireitti valmiina jossain noin 100 metriä oikealla, mutta myräkän ja huonon näkyvyyden vuoksi päätimme kuitenkin laskeutua kiipeämämme linjan. Mun olo jatkui iltaa kohti huononemistaan, ja Statoililla juotujen kolmen kaakaon jälkeen alkoi lämpö nousta kunnolla. Mun kuumeilun ja rampin selkeyden vuoksi reitille muodostui hyvin äkkiä nimeksi "Ramp Feber", WI4/M5.

(c)Samppa

Stuorraoavi N face, Lokosesta parisataa metriä Skibotniin. Vasemmalla Ramp Feber WI4/M5 ca. 6kp, oikealla kiipeämämme jäälinja noin WI4:sta. En ole nähnyt ko linjoja aiemmin. Jos jäätä muodostuu lisää, ramppi voi hyvinkin jäätyä. Huom! Kiipesimme reittien ekat pitchit "ristiin", eli vasen eka pitchi oikealle putoukselle ja toisinpäin. Kyse oli ihan käytännöllisyydestä: vasemman pääsi selkeästi ilman kallioräkkiä.

Selkeesti siellä oli jotain muutakin kuin jäätä.

1.11.2013

Pakittaminen

Makasin olohuoneen lattialla samassa makuupussissa Samulin kanssa. Me mahduttiin siihen oikeastaan tosi hyvin, ja ainakaan noin olohuoneen lattialla ei tuntunut siltä että tarvitsisin kuituhousuja jalkaan.

Mitä jos me vaan jäätäisiin tähän makaamaan, ja revittäisiin seteleitä? Eikö se olisi käytännössä sama asia?


Mä beilaan omasta mielestäni aika paljon. Siis pakitan. Käännyn reitillä takaisin, painun häntä koipien välissä himaan, ihan sama miksi sitä haluaa sanoa. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että lopputulos on eri kuin aiottu.

En tiedä pakitanko enemmän vai vähemmän kuin keskimääräinen vastaavilla intresseillä varustettu kiipeilijä. Mua ei myöskään kiinnosta, koska se on minä, eikä kukaan muu, joka joutuu kohtaamaan mun valinnat.

Lehdet ja verkko on pullollaan tarinoita onnistumisista ja epäonnistumisista - etenkin kun niihin sisältyy draamaa - mutta valtaosa yrityksistä kiivetä jotain on tietenkin jotain siltä väliltä. Ei hienoja onnistumisia, ei eeppisiä pelastautumisia suden suusta, vaan harmaita ja laskelmoituja päätöksiä, jotka johtavat ainoastaan siihen, että on nopeammin takaisin autolla kuin tajuaakaan. Mutta ilman epiikkiä.


Haikki edellisenä päivänä reitin juurelle. Kiipeilyrepun pakkaaminen, nesteytys, levoton yö. Herätys, aamiainen, viimeinen lähestyminen. Sitten: lumiolosuhteiden kohtaaminen, tuulensuunnan ja voimakkuuden muutos. Liikaa lunta, liian hidasta. Liikaa tuulta, irroittaa irtolunta toiselta puolelta, liikaa spiniä. Helppo päätös.

Eri päivä, eri reitti. Kolmas pitchi, lipanylitys edessä. Tumma ja lämmin kallio, jää ei pysy kiinni, ja sitä on seuraavat 15 metriä liian ohuesti ruuveille, eikä näy kalliogearille paikkoja. Ei turvallista tippumistilaa. Alempana chockstone josta voin pakittaa. Melko helppo päätös.

Eri talvi, samat seudut, sukset jalassa. Lunta sataa, puurajassa alkaa humahtelemaan. Ylösmeno leveää kurua pitkin. Helppo ja lisäksi demokraattinen päätös.

Ne ei ole aina olleet yhtä helppoja. Kokematon ja kykenevä on todennäköisesti tehokkaampi kiipeilijä kuin kokenut ja kykenevä. Riskinotto yleensä nimittäin kannattaa. Se on vaikein ja ärsyttävin aspekti koko riskienhallinnassa. Sä voit nimittäin vetää vuoden tuurilla ja sulle ei todennäköisesti käy mitään, vaikka olisit kuinka välinpitämätön. Mutta uskallatko olla välinpitämätön kymmenen vuotta? Tai kolmekymmentä vuotta?

Mä en välittäisi enää ikinä pakittaa hakuista. Tai olla vasemmanpuoleisessa kurussa, kun oikeanpuoleisessa jylisee vyöry. Tai olla jääputouksella, kun viereinen samankokoinen jääputous romahtaa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja pari muuta juttua. Ikä tuo konservatiivisuutta päätöksentekoon, mutta aika mahdollistaa monesti onnistumiset - koitan huolehtia siitä, että mulla on aikaa odottaa. Vuoret kyllä jaksaa venailla. Ja mulla on monesti venaaminen palkittu.

Mutta kolikolla on aina kaksi puolta, ja sitä toista puolta ei kiipeilijänä ikinä pääse täysin pakoon. Me ei olla pelkkiä loogisia päätöksentekokoneita. Meidän täytyy joskus olla ainakin jonkunverran välinpitämättömiä, ja suhtautua asioihin rajusti pelkällä tunteella. Ilman emotionaalista latausta pääsee ylös vain ne reitit, jotka tietää muutenkin pääsevänsä. Ilman oikeaa tunnetilaa ei kiivetä yhtään pelottavaa mörköä. Silloinkin asiat voi monesti edelleen nähdä objektiivisesti, mutta onneksi silmänsä voi tarkoituksella ummistaa.

Samat reitit, eri päivä, eri mielentila, kaikki voisi olla toisin. Takataskussa voisi olla papukaijamerkkejä ja sulkia hatussa. Tai sitten kaikki voisi olla ihan päin helvettiä. Siinä välissä pysyminen ja välillä onnistuminen on kai tän homman idea. Ja se, että lähtee olohuoneesta ulos.



(c)Samppa



(c)Samppa



Male bonding in Ellendalen



Takaisin Statoililla

(c)Samppa
Signaldalen



(c)Samppa

Sörfjelltinden

(c)Samppa
Hyvää lunta 1400 metristä ylöspäin


(c)Samppa

 Ja kaudet ekat kurvit

(c)Samppa

Meni miten meni, game on 2013/2014!