10.9.2013

Vikakoodit


Istuin reilu vuosi sitten tässä samassa huoneessa, kyynärvarsi pöydällä ja täynnä ihon sisään meneviä johtoja. Tuijotin apaattisena lihaksia, jotka supistelivat ja relaksoituivat sähköimpulssien mukana - ja toivoin, että ne nimenomaan relaksoituisivat, koska jossain siellä sisällä oli lihas, joka painoi mun käteen menevän hermon jumiin. Se tarkoitti käytännön tasolla sitä, että täydessä rasituksessa multa katosi tunto oikeasta kädestä yhtä nopeasti kuin jos joku napsauttaisi valot pois. Sellaisella kädellä on juuri niin huonoa roikkua hakussa kuin voi kuvitellakin.

Sähkö, lepo ja fysioterapia kuitenkin toimivat: kolme viikkoa myöhemmin kiipesin Stadikan kisoissa ilman minkäänlaisia ongelmia. Jatkoin lihashuoltoa sen kyseisen ongelman suhteen, ja kiipesin omasta mielestäni upean kauden ilman käteen liittyviä ongelmia. 

Nyt olin taas siinä samassa huoneessa, ja tällä kertaa neulat oli olkapäässä.

Ongelma mulla ei ole ruhossa, vaan vain ja ainoastaan korvien välissä. Mulla on pitkä ja aktiivinen tausta, mä tiedän kyllä kaiken mitä mun pitäisi tehdä itseni kunnossapitämiseksi. Toteutus on vain usein lapsenkengissään. Mun huoltavan liikunnan aktiivisuuden voisi ajatella sahanterän muotoisena diagrammina: kehonhuoltoon käytettävä aika laskee aina pikkuhiljaa, kunnes se taas nousee loukkaantumisesta ylös. Ja sitten taas laskee seuraavaan loukkaantumiseen. 

Yksipuolinen treenaus on omalla kohdallani ennenkaikkea kiinni laiskuudesta. Kun ei jaksa, karsitaan ensimmäisenä tukitoimenpiteistä, eikä itse lajinomaisesta tekemisestä. Lihasepätasapaino ei kuitenkaan päivittäisessä elämässä ole kovin iso ongelma, koska siihen on kasvettu pikkuhiljaa ja keho on tottunut juuri tietynlaiseen rasitukseen. Ongelmat realisoituvat sitten yleensä kun jotain hajoaa, ja asiaa alotaan katsomaan kokonaisuutena. 

Uskoisin, että mulla on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut useammin joku ongelma päällä, kuin että olisin ollut täysin vaivaton. En voi silti valittaa: oon seurannut vierestä massiivisesti monimutkaisempien rasitusvammojen kanssa elämistä. Mulla on suurin osa ongelmista korjaantunut viimeistään ensimmäisellä kortisonipiikillä. Kaikilla ei korjaannu, joillakin ei koskaan. 

Oon ehkä jopa vähän tottunut pienten rasitusvammojen kanssa painimiseen, ja se omalta osaltaan myös ruokkii kierrettä. Useimmiten pystyn jatkamaan mielekästä tekemistä muuttamalla hieman kiinnostuksen kohteita, mutta samalla se alkuperäinen ongelma lähinnä unohtuu, kuten vaikkapa eteenpäin kiertyneet olkapäät.

Nyt olisin täysin sinut sen asian kanssa, että en pystyisi boulderoimaan enää tänä syksynä. Olisin täysin sinut myös sen kanssa, että en edes haaveilisi kallion kiipeämisestä enää tälle kaudelle. Mutta tällä hetkellä lähtötaso on jossain helvetisti alempana. Mä en voi kunnolla edes maastopyöräillä, enkä pysty kivuitta vetämään myötäotteella yhtä leukaa. Isoista ja voimakkaista bouldermuuveista on hämmästyttävän nopea pudotus siihen, että ainut asia mitä harjoituskalenteriin tulee on kuminauhajumppa.

Miten tästä suosta lähetään rakentamaan uutta talvikautta? Ainakin aiempaa suunnitelmallisemmin ja monipuolisemmin. Joskus oon jopa ollut hämmästynyt siitä, kuinka pieni loukkaantumisen tuoma järkevyys ja systemaattisuus kiipeilyyn tekeekin loppuen lopuksi hyvää - ts. ainakin ajatuksen tasolla on tuntunut siltä, että taso onkin itseasiassa noussut, kun lopulta on taas ehjä. 

Ei kai tässä paljoa muutakaan auta kelata.


(c)Samuli Pekkanen
 Lopuksi: uutta sporttia meidän huudeilla! Mira ja Sampan Beast Mode, 7a.

(c)Samuli Pekkanen
(c)Samuli Pekkanen
(c)Samuli Pekkanen

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

harjannetraverset - niille jotka eivät enää pääse ylöspäin.

-R

juse kirjoitti...

Tsemiä kuntoutukseen!

tapsa kirjoitti...

thänks! nyt kun on aikaa oheisharjoitteluun, ajattelin laittaa kovat piippuun ja hommasin juoksutrikoot