29.8.2013

Kuinka stoked oikeen pitäis aina olla?


Tuijotin Miran kanssa vedestä nousevia selkäeviä ihmeissäni. Jumalauta, delffiinejä.

En ollut nähnyt ennen delfiinejä. En toisaalta nähnyt nytkään, koska ne oli oikeasti pyöriäisiä, jotka on pienempiä, mutta mun mittapuulla ne oli ihan tarpeeksi delffiinejä, koska ne oli nisäkkäitä jotka asui meressä.

Vieressä virvelöinyt norski ei ollut yhtä ihmeissään. Enpä ollut toisaalta minäkään, kun edellisellä viikolla espoolainen turisti kuvasi poroja mun työpaikan parkkipaikalla.

Myöhemmin samana päivänä kiipesin pitchiä, joka topon mukaan piti ständittää siinä vaiheessa, kun "you run out of equipment, or when you run out of steam". Mulla ei ollut enää kumpaakaan, ja se ilmiselvästi näkyi 30 metriä alemmas koska sieltä sitä ständittämistäkin ehdotettiin. Roikkuständiä ei voinut välttää, joten tuuttasin tyytyväisenä loput sopivat tavarat rakoon ja aloin virittelemään slingejä joissa seistä. Aivan sama, kunhan ei tarvii tätä paskaa enää hieroa.

Mitäs ihmettä? Tän piti olla tähtireitti. Kyllä, tää oli halkeama, ja tää oli Norjassa, ja taustalla jopa mollotti kaunis vuono. Mutta tää ei ollut enää niin ihmeellistä. Tää oli enää reitti, joka oli vaikeuteensa nähden likainen, pituuteensa nähden siinä oli liian pitkä lähestyminen, ja se ei topannut yhtään minnekään vaan loppui keskellä seinää. Kokemattomampana olisin ollut liekeissä, mutta kyynistyneempänä jaksoin olla enää kiinnostunut siitä, milloin pääsen alas juomaan punkkua.

Ripusteltuani itseni jossain määrin siedettävästi ajauduin kelaamaan sitä, että ongelma hyvien kokemusten kanssa oli just siinä, että ne sai ne keskinkertaiset kokemukset vaikuttamaan entistä huonommilta. Ihan niinkuin toleranssi kasvaisi, kuten niiden pyöriäisten kanssa oli käynyt norjalaiselle. Ja mulla porojen kanssa. Tuntui siltä, että mulla on ollut liian kivaa viime vuosina.

Ehkä enempi konttoria siis tekisikin hyvää? Jos huonommat ja helpommat reitit maistuisi paremmalta, ehkä mun ei edes tarttis ajaa tänne asti enää, vaan voisin tuupata viikonlopuksi vain naapurikuntaan eikä naapurivaltioon.

Heräsin ajatuksistani siihen, että toinen puoli mun perseestä oli tunnoton. Mulla oli tietysti jotkut helvetin kevyet valjaat jalassa - asia, joka harvemmin korreloi mukavuuden kanssa. Dyneemaslingi tikkaana ei myöskään hirveesti asiaa auttanut, vaan tuntui lähinnä yhtä mukavalta kuin tyhjä kaljapullo tyynynä. Mun ei onneksi asiaa tarvinnut kauaa kuitenkaan surra, koska näin kuinka yläkerrassa alkoi poninhäntä tärisemään siihen malliin, että mun oli vaan parempi olla tyytyväinen omaan olotilaani kahden pommin kamun varassa.

Muistin vauhkonneeni joskus siitä, kuinka kiipeilystä saa elämään kontrastia, ja etenkin talvisista lajeista. Kyllähän siitä tosiaan saakin - mutta onko se aina toivottua? Onko se tarkoituksenmukaista turtua jännittäviin asioihin, ja ruokkia kokemuksennälkää aina uudelta mäeltä? Se tuntuu järkevältä, kun joku vaahtoa sulle arkipäiväisistä ongelmista joista et voisi itse vähempää välittää. Mutta varjopuoli asiassa on se, ettet nauti enää samoista asioista samalla tavalla. Lähialueiden kalliot ei enää tarjoa samoja fiiliksiä kuin aiemmin - oikeastaan tiedät jo mennessä, mitä saat. Silloin houkutus jäädä himaan tekemään otelautaa on suuri, koska se vie vain murto-osan ulkona käymisen ajasta, ja lopun ajan voit käyttää paremmasta haaveiluun.

Mun pohjois-boreaalisen havumetsävyöhykkeen mielenlaatuun ei nyt vaan oikein sovi olla helvetin innoissaan aina kaikesta. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kiipeily on itseasiassa tosi perseestä välillä. Mulla on paljon päiviä, jolloin heitän takakonttiin paljon mielummin fillarin ja haarniskan kuin köyden ja tossut - joskus jopa juoksen, tai sitten vaan juon kaljaa. Mutta kaikissa korvikkeissa on yksi todella iso puute: ne on korvikkeita. Ne ei täytä sitä koloa mun reseptoreissa, jonka valitettavasti vain kiipeily oikeissa oloissa pystyy täyttämään. Siksi mä pääsääntöisesti kelaan lähinnä lunta, jäätä ja teräviä esineitä.




Mira yrittää löytää kuivaa kohtaa Kuglhornetin nortista

 Sitä ei ikinä löytynyt, sen sijaan Lappviktindiltä löytyi 

Taustalla Skjomen-vuono

 Lappviksvaet, 6




 Mehuhetki repuilla


Koska auringon piti paistaa kolme päivää, ei meillä tietenkään ollut muuta kuin kiipeilygearia mukana. Kun Norrbotten päätti sitten alkaa satamaan, piti tehdä hätäratkaisuja ja kävimme hölkkäämässä Björklidenistä Loktajokka Fjällstuganille. 19km upeaa single trackia 800m korkeuserolla, asia jota oli raivostuttava kelata kun alla oli lenkkarit eikä fillari.

 Rollomixed: bensalenkkarit 4ever