26.7.2013

Halkeamien metsästäjät

Useampi viikko lomaa, kalottialueen topot pakattuna ja pää täynnä epärealistisia haaveita tulevista multipitch-epiikeistä. Lähtökohdat olivat hyvät.

Päivää ennen lähtöä Mira meni boulderoimaan.


En yrittänyt nähdä tilanteessa hyviä puolia - keskityin tapani mukaan huonoihin. Kaikki ajatukset vuorilla liikkumisesta saisi unohtaa, kuten oikeastaan kaiken muunkin mistä olin ollut innostunut. En tulisi kiipeämään heinäkuussa yhtään isoa mäkeä, ja Miralla olisi aihetta onneen jos pystyisi kiipeämään yhtään mitään. Auto oli kuitenkin jo pakattu, eikä me osata vapailla tehdä mitään muutakaan kuin ajaa Norjaan. Mukaan pakattiin myös kyynärsauvat.


Mulla oli nyt siis käytettävissä 24/7 belay bitch, ja mahdollisuus itse kiivetä - kunhan paikat olisi semmoisia, mihin Mira pääsisi sauvojen avulla linkuttamaan. Koska pidemmille reiteille ei ollut asiaa, Pianokrakkenin vasen laita sai kelvata aluksi. Crägäily ei ollut sitä, mistä olin haaveillut, mutta halkeamien kiipeäminen maantasalla on kuitenkin melkein yhtä siistiä, kuin niiden kiipeäminen vähän korkeammalla. 


Huggormen (8-) on Petter Restorpin ja Hanna Melinin 2002 avaama linja klassisen Top50-reitin Tapirin vieressä. Reitti on jossain määrin epätasaisen kruksikas, introsläbin jälkeen tulee parit timakammat muuvit ja loppu on aika perus-kuusplussan tai semiseiskan hanskailua, mutta upeaa sellaista kuten Norjassa joskus tapana on. Pienen hieromisen jälkeen sain kruksin ratkaistua housuja repivällä jalannostolla ja epätasapainoisimmalla laybackkaamisella mitä Djupfjordissa on nähty.

Mur!
Loppua kohden homma keveni ja reitin kiivettyäni näin hetkellisesti hyviäkin puolia Miran nilkan hajoamisessa





Rajussa kunnossa oleva pikku-Matti ei kauaa myöskään arponut reitin kanssa ja sendasi heti perään:




Useamman päivän teippiharjoittelun jälkeen Miran nilkka alkoi kestää varovaista kiipeilyä, jonka jälkeen teipit vedettiin kireämmälle ja marssittiin Paradisetiin

(c)Henu

Dosethrissetissä (7) ei tarvitse jammata vasemmalla jalalla, joten se sopi Miralle hyvin

(c)Henu

Muutamien testipannujen jälkeen alkoi vaikuttaa siltä, että nilkasta huolimatta ihan hukkareissu tästä ei  ollut kuitenkaan tulossa

(c)Henu

Mixdead osastolta ei lopu paskis kesken reitilläkään
Mira kiipesi Dosethin (suora splitteri haulbagin yläpuolella), minä kiipesin oikealta vasemmalle tulevan Smutthullet:n (7+). Jättegrymt!

Mira pikku-Matin fileerauskoulussa
Djupfjordsprickan

Crägäilyä jatkettiin Loffareiden erinäisissä easy-access-mestoissa, joihin Mira pääsi kohtuudella linkuttamaan. Djupfjordsprickan (7-) tarjoili käsien koosta riippuen jammailua sormilukoista fistaukseen, mutta taipui sentään kohtuullisella painilla. Jalkajammailua oli Miran nilkalle liikaa, joten Mira kävi sendaamassa Sprickanin sijaan läheisen Snickar Glädjen (7-) (kuvia viime vuodelta) Svenska Veggeniltä.

Epävakanevat kelit tarjoilivat lyhyitä sääikkunoita, joiden lomassa kävimme molemmat kiipeämässä mm. Rörvikin Sticky Fingers:n (7-). Loppuviikosta laajensimme grägäily-käsitettä neljään pitchiin, ja kiipesimme Jumfraupillarenilta Vårkåt:n (7, 140m):

Mira Vårkåt:lla
Tapsa Vårkåt:lla





Vårkåt on siinä mielessä poikkeuksellinen linja Lofooteilla, että se on harjattu ylhäältä käsin. Jossain määrin pientä umpeenkasvamista oli kuitenkin jo tapahtunut ekoilla pitcheillä, mutta toivottavasti reitti kutsuu ansaitsemiaan kiipeilijöitä sen verran, että se pysyy kiivettävässä kunnossa jatkossakin. Upea linja, joka iloksemme heilahti saittina. Reitti toppaa kivasti Presteninkin alastulosta tutulle lammelle, jossa voi käydä puljaamassa hiet pois.

Kävimme ottamassa yrkkää myös Jumfraupilarenin vieressä olevalle Pan :lle, mutta jouduimme valitettavasti pakittamaan kruksipitchin päältä vesisateessa:




Toiveista huolimatta keli ei parantunut seuraavina päivinä, ja ennuste näytti vielä synkemmältä. Makuupussien kastuttua päätimme nostaa kytkintä, ja lähdimme Lofooteilta Sveamamman aurinkoiselle itärannikolle. Yksin ei onneksi tarvinnut matkustaa, vaan meitä liikahti kolme autollista Blåbergetiä kohti. Haaveena oli jatkaa hyvin alkanutta jammailulomaa, ja Blåberget oli lähin paikka missä sitä näytti ennusteen mukaan pystyvän auringonpaisteessa tekemään.


Henu sendaa Gugneria
Blåbergetin helpompien klassikoiden jälkeen todelliseksi hittireitiksi muodostui Gugner (7). Mun ja Miran lisäksi myös pikku-Matti ja Henu kävivät nautiskelemassa ruotsalaisista sormilukoista. 



Markus ja Fallicruxus

Blåbergetin hyttysiin kyllästyttyämme jatkoimme halkeamien metsästysmatkaamme, minnekäs muuallekaan kuin Vakka-Suomeen. Otimme aamulautan Uumajasta Vaasaan, ja kerkesimme hyvin illaksi ottamaan vielä vähän pataan Kustavissa. Emme kerenneet illan ja seuraavan aamupäivän aikana kiipeämään muualla kuin Hopiavuorella, mutta sekin riitti viemään mun sydämen Kustaville. Saatoin jopa sanoa puhelussa kotiapäin, että mun mielestä siellä on parempaa halkeamakiipeilyä kuin Lofooteilla. Reitit on ehkä vähän lyhyitä, joo, mutta kiipeily on sataprosenttista alusta loppuun ja mitään ylimääräistä sekoilua kuten otteita ei liiemmin ole. 

Olin kuullut aiemmin että Kustavi saattaa tuntua numeroiden valossa vähän tiukalta. No tuntuihan se, ja mitään lähetysjuhlaahan siellä ei todellakaan vietetty. Mun mielestä tällä asialla on enemmän kuitenkin tekemistä pitkälti erikoistuneiden paikallisten ja muusta Suomi-kiipeilystä melkoisesti poikkeavan kiipeilyn kanssa, kuin sillä, että numeroissa olisi jotain vikaa. 

Yksi kahdestaan reissaamisen huonoista puolista on kiipeilyvalokuvaamisen vaikeus. Mira psyykkaa Majavan Paluulle.

Kustavin jälkeen tournémme jatkui Isolle Kirkolle eli Tsadiin. Hyvien halkeamien perään oli kyselty, ja niitä löytyi kuulemma Kvarnby:stä. Olin ollut siellä kerran aiemminkin, mutta siitä oli varmaan jo lähemmäs 10 vuotta joten uutuudenviehätystä oli silti luvassa. 

Tuolloin vuonna miekka ja kirves, lähdin teinipojan uholla liidaamaan Lepakkomiehen Frendiä (7-) yhden ylistelyn perusteella - lainaräkillä tietenkin ja muutenkin kokemusta oli aika nollat vielä mittarissa. Lopputuloksena oli tonttipannut, jotka päätyivät viereiseen ojaan siten, että jäin pää alaspäin jumiin mutaan. Nuoruuden nöyryytyksen jälkeen olikin mukava retroflashata Lepis, jonka jälkeen me molemmat kiipesimme vielä viereisen Majavan Paluun (7). Majavan Paluu on eka trädi-seiska Suomessa: ensinoustu Kari Potin toimesta silloin, kun Mira ei ollut vielä edes syntynyt. Tällaisia historialinjoja on upea kiivetä! Majavan jälkeen "jäähdyttelin" vielä Dying Rebelsin (7-) pseudo-kattohalkeamalla.

Kolme maata, neljä kohdetta, upeita halkeamia kaikissa ja ennenkaikkea mahtavia uusia ja vanhoja ystäviä. Varmistajan nilkkakin alkaa taas kestämään mäkilähtöjä, joten ei se nyt ihan päin helvettiä sitten mennyt - etenkin, kun ottaa huomioon että Miran nilkan hajoamisella ei ollut oikeastaan mitään osuutta siihen, että pidemmille reiteille ei päässyt. Norjan säät, norjan säät...


Rollomixed - committed to the core.