18.4.2013

Talvi jatkuu

Mun kesäkauden aloitus on vasta vähintään reilun kahden viikon päässä. How cool is that? Sen kunniaksi vielä vähän mikstailukuvia, joskaan ei nääkään nyt ihan tältä viikolta enää ole.

 
Kukkaishakkuhelena Ulpukka runttaa pikku pilaria Sillanpään perässä. Meikä kiilas väliin, hyville kakkostelukuville kun on aina tilausta.

Pieni poseerauskin on aina paikallaan, etenkin kneedropit sopii kuvaan kuin kuvaan

Yyh! Ulpukka luo epäilevän katseen ankkuriblokkiimme. Omituinen juttu on se, että tässä kasvoi n. 30 cm halkaisijaltaan oleva mänty vielä pari vuotta sitten. Se on viime kesien aikana päätynyt alakertaan, juurineen päivineen siis. Se oli loistava ständi aikanaan, vaan ei enää. Vai oliko se nyt niin loistava silloinkaan? Yllättävän isotkin puut voi olla yllättävän huonosti kiinni.

Samuli toistaa Massey Hall :a





Äijä toistelee linjoja siihen tahtiin, että piti alkaa tekemään uusia ettei lopu kesken. Tässä Eräleski fa:




Kauaa ei tarvinnut kuitenkaan odotella toistoa, Samppa kävi flässäämässä pikku pannut jonka jälkeen Eräleski taipui toistamiseen:




Niinkuin sanoin, dropkneet luo aina tunnelmaa.

9.4.2013

Korouoma Derby 2013


Ajankohta oli sovittu jo kuukausia etukäteen: 6. huhtikuuta yritetään taas kiivetä mahdollisimman monta putousta Korouomassa putkeen. Kyseessä oli siis pahamaineinen Korouoma Derby, kuten tämän festivaalin nimeksi näyttää jostain syystä juurtuneen. Pohjustuksen ja tarinan edellisistä kerroista voit lukea tästä.

Kuluva kausi on ollut Korouomassa hyvin jääntäyteinen. Monet harvemmin muodostuvat putoukset ovat olleet läskissä kunnossa, ja täysin uusia jäälinjoja on myöskin kiivetty useampia. Jäätä on ollut vastaava määrä, ellei enemmänkin, kuin edellisellä kultakaudella jonka muistan: se oli ehkä muistaakseni noin viisi vuotta sitten. 

Suunnitelmaa päädyttiin rukkaamaan jonkun verran uusiksi viime vuodesta. Koska nyt putouksia oli reilusti enemmän kiivettävissä, päädyimme kahden auton taktiikkaan: autot sekä lähtö- että loppupäähän reittiä. Tällä tavoin voisimme vähentää hiihtämiseen käytettävää aikaa, ja maksimoida kiipeilyyn käytettävissä olevan ajan. Jääolosuhteiden lisäksi myös Metsähallitus oli suopealla tuulella, ja Pajupurolle vievä tie oli aurattu. Auton saisi siis reilun kilometrin päähän päätöspisteestä, eli Jäämorsian-putoksesta.

Suunniteltu ajankohta lähestyi, ja kaikki näytti valmiilta, ehkä vähän liiankin valmiilta. Nykyaikaista työelämäsanastoa käyttääkseni meillä oli huipputiimi kasassa, ja vähemmänkin krouvisti ilmaistuna stimmunki katossa.

Sitten, lähtöä edeltävänä päivänä: Riku ja Samppa, molemmat kipeänä. Ei mitään toivoa lähteä tuuppaamaan tällaista settiä. Se tarkoitti sitä, että autojen lukumäärä väheni samantien yhdellä - ja mulla ei ollut partneria. No, jotain piti kehittää, ja nopeasti. Ja sitä vartenhan on vaimot olemassa.

Suunnitelma muotoutui uusiksi siten, että jättäisin Miran kanssa auton alkupisteeseen, eli päätien varteen Koivukönkään pohjoispuolelle. Siitä hiihtäisimme metsäautotietä alas kanjoniin, hiihtäisimme koko roskan poikki, kiiveten kaikki putoukset mitkä piti alunperinkin, ja jäisimme Pajupuron autiotuvalle yöksi. Varsinaisia yöpymisvarusteita kuten makuupussia emme halunneet ottaa painon takia, mutta pakkasin itselleni ylimääräiset pitkät kalsarit ja Mira itselleen kuituhousut. 

Seuraavan päivän tehtäväksi jäisi sitten järjestää itsemme jotenkin takaisin alkupisteeseen - eli käytännössä hiihtämällä tietä pitkin takaisin. Kartasta mittailemalla siitä tuli noin 14 kilometrin setti ekstraa. Ei paha, mutta toisaalta kuinka paha, se riippuisi aika paljon edellisestä vuorokaudesta.

Reppuihin heilahti uuden suunnitelman myötä vähän reilummin sapuskaa kuin oli alunperin tarkoitus: 8 patukkaa, 5 geeliä, 3 pussia nuudeleita ja tonnikalaa, puuropussi aamuksi, taateleita, fruktoosia, urheilujuomatabletteja, pötkö salamia ja kohtuullinen kattaus 665mg Panadoleja per kärsä. Safkoja pakatessani kelasin, että kauas on kieltämättä tultu niistä ajoista, kun evääksi riitti termospullollinen kahvia ja aski Malboroa.

Lauantai alkoi perinteisesti: herätys kotoa aamukolmelta, startissa parkkipaikalla viideltä. Pakkaslukemat -23 C. WTF! Nyt piti olla huhtikuu. Kylmä hiki nousi selkää pitkin, kun kelasin meidän makuupussittomuuttamme. Ensi yön piti olla kirkas kuten tämänkin.


Ensimmäinen putous, nimetön, tunnetaan myös nimellä Kaunein, koska se on sellainen, 70 metrinen nelonen, joskus ehkä enempikin, ja betoninkovaa lohkeilevaa jäätä. Minä tärisin yhdeksän ruuvini kanssa, Mira kyynelehti rannatessaan käsikipujaan. Joskus aamuauringon noustessa päästiin alas jatkamaan matkaa.

Seuraavana Sikariporras, keli jo hieman lämpimämpänä, mutta taukotakki pysyi visusti päällä liidissä edelleen. 

Sitten Blue boy, ja Mira puikkoihin. Söin varmistaessa ja soolosin Miran fiksatessa rappelia. Sitten Sininen putous, jään jo lämmenneenä. Laskeuduimme Siniseltä joskus klo 12 jälkeen. Paskat, me ollaan niin myöhässä kuin olla ja voidaan.

Sitten löytyi ensimmäinen uusi putous, ja yllättäen ihan hyvä semmoinen. Parikymmenmetrinen linja, alussa vähän ohuempaa, lopussa läskimpää, helppoa yhtäkaikki. 

Seuraava nimetön ränni minulle, sitten Enkeliputous Miralle. Hiihto Piippukodan laavuille - kello oli 16:00. Myöhäisyydestä välittämättä pidimme puolen tunnin tauon, ja söimme lämpimän ruuan. 

Ruskea virta, Mammutti, Jaska, Tuulentie, Revontuli, all good. Homma toimi ja suksi luisti. Revontulen jälkeen ylitettiin maaginen viidentoista tunnin raja - sanoin kokemuksesta Miralle, että tästä se vasta alkaa.

Pimeys laskeutui kilpaa motivaation kanssa, ja lamput heilahtivat päälle. Lähdimme hiihtämään taas kohtuullisen pitkää siirtymistä, seuraavana putouksena tähtäimessä Timanttikouru. Viime vuonna sen löytäminen ei ollut tuottanut ongelmia, joten en ollut varautunut ongelmiin nytkään. Mutta viime vuonna jotain oli toisin - joko olimme vielä hämärän aikaan etsimässä sitä, tai sitten meillä oli täysikuu. En muista, mutta valoa oli enemmän kuin nyt. Nyt emme nähneet nimittäin mitään. Tiesin ainoastaan sen, että se oli Revontulen ja Jäämorsiamen välissä. Se kattaa kuitenkin useamman kilometrin, ja maasto on kumpuilevampaa kuin missään muualla Korouomassa. Kanjonin toisen seinän tähystely oli täysin turhan tuntuista, putousta ei löydettäisi, ja kiinnostus kannattaisi nyt keskittää autiotuvan löytämiseen eikä mihinkään muuhun. Autiotuvalta on nimittäin vain parisataa metriä Jäämorsiamelle, viimeiselle putoukselle.

Autiotupa tuli lopulta vastaan, ja löysimme iloksemme sieltä kuivat puut ja sytteet. Löin tulet kamiinaan, geelin huuleen ja lähdimme metsästämään viimeistä putousta.

Jäämorsian oli juuri sellaista antijääkiipeilyä, kuin 18 tunnin paremmalla puolella voi toivoa. Puoli metriä sokerilunta, 10 senttiä korppua, ja sitten vasta jotain mitä voi jääksi kutsua. Tasaisemmilla kohdilla lunta napaan asti. 

19 tuntia autolta lähdön jälkeen olimme takasin autiotuvalla. Söimme pikaisesti, vedimme huput tiukalle ja sammuimme laverille sekunnissa. Niin paskana olemisessa on jotain niin älyttömän siistiä.


Mira oli epäsosiaalisella tuulella illallispöydässä

Dagen efter


Seuraava aamu valkeni krapulaisen oloisena. Olin herännyt pari kertaa horkassa sytyttämään kaminaa uudelleen, viimeisen kerran epäonnistuessa koska en ilman puukkoa saanut sitä enää syttymään. Olo oli kuitenkin selkeästi parempi kuin nukkumaan mennessä - ja lämmin puuro maistui taivaalliselta. Mira teippaili raajansa jonkinlaiseen kuosiin, ja lähdimme lykkimään autoa kohti.

Reilu kolme tuntia ja n. 10 kilometriä myöhemmin pääsimme Rovaniemi - Posio tielle, jolloin Mira ehdotti liftaamista autolle. Kuittasin ajatuksen turhaksi, Lapissa ei voi mun mielestä liftata. Olin syksyllä yrittänyt liftata seitsemän kilometrin kävelymatkan ajan Pellossa, ilman että yksikään ohiajanut auto olisi edes hiljentänyt. 

No, liftaamistyylejä on monenlaisia, ja Mira meni keskelle tietä seisomaan. Jäin kamojemme luokse venailemaan, kun Mira hyppäsi jonkun ystävällisen pariskunnan kyytiin.


Kiipesimme siis 6.huhtikuuta 13 putousta, karkeasti ajalla 19 tuntia. Aika on väliltä Posiontien levike (Koivuköngäs) - Pajupuron autiotupa. Hyödyimme massiivisesti Ullan ja Juhan jäljestä, jonka he tekivät edellisenä keskiviikkona kiiveten 11 putousta samalla välillä. Ilman valmista jälkeä emme olisi pystyneet kiipeämään niitä kahta putousta enemmän. Ullan ja Juhan Derbystä kannattaa lukea Ulpun loistava teksti Hakkuhelenoista

13 putousta ei ole suinkaan maksimi. Toivottavasti tulevaisuudessa nähdään entistäkin enemmän kiivettyjä putouksia, ja ennenkaikkea entistäkin enemmän osanottajia! 

Mulla oli Suunto Core kellottamassa korkeuseroa. 17 tunnin kohdalla muisti täyttyi, ja lokitiedosto tyhjeni.

Mulla oli myös GPS mittaamassa matkaa. Satelliittipeittoa ei riittänyt liikkeessä ollessa, mutta sain kiivetyt putoukset merkattua. Allaoleva kartta ei perustu niihin, vaan on suuntaa-antava. Punaisella hiihtoreitti, vastapäivään. 


Sininen läskissä kuosissa

Mira ja eeppinen vesieste

Baruntset käy kierroksilla puolivälin tauolla

Väsymyksen aiheuttama hallusinointi onnistuttiin taltioimaan myös kameralle tämän levitoivan kuukkelin muodossa

Mira ja yhdeksännentoista tunnin epätoivo.

3.4.2013

Nonskarfossen, Kåfjord & Storhaugen

Uudet mestat on aina kivoja, vaikka vanhoissakin riittäisi tekemistä loppuiäksi. Massiivisen kokoinen matalapaine ajoikin meidät siis idemmäksi kuin normaalisti, ja päätimme lähteä tsekkaamaan Altan jääkiipeilymahdollisuuksia pääsiäisenä.

Maisemathan kyllä madaltuvat selkeästi Lyngenistä itään, mutta sillä nyt ei ole jääkiipeilyn kannalta kovin suurta merkitystä, että ovatko mäet keskimäärin yli vai alle tuhatmetrisiä.


Perjantaille oli ohjelmoitu pikaisen googlailun perusteella Altalainen klassikko, eli Nonskarfossen (200m). Putoukselle näkyi mahtuvan hyvin pari eri linjaa, joten lähdimme sinne koko nelikko. Jostain syystä lähestyminen kesti vähemmän aikaa kuin mitä topoon oli merkattu - en tiedä mistä johtui, kunnosta tai kamoista tuskin on kysymys - ehkä tie vain oli aurattu pidemmälle.


Lähempi tarkastelu osoitti kuitenkin, että ihan kävelemällä tätäkään mäkeä ei mennä ylös. WI5 on ehkä vähän samanlainen greidi kuin kaltsilla norjalainen 6+ : expect nothing, prepare for worst... Pilarien välissä navigointi oli jokatapauksessa mahtavaa, ja päällisin puolin aika turvallista. Kolmiulotteista, Liisa Ihmemaassa-kiipeilyä.


Samppa ja Jaana yläkerrassa

 Uujea, jyllende påsketider


Diagonaaliset rappelit ja jumiutuneet kaapelit pitivät huolen siitä, ettei tätäkään mäkeä saatu ihan päivännäöllä pakettiin. 


Tiukan kelikuutioinnin ja lievän powder-feverin tuloksena päädyimme käyttämään lauantain scouttaamiseen, ja ajoimme Altasta Kåfjordiin. Sen reissun antia pääsee joskus toivottavasti myöskin realisoimaan. Kåfjordissa meitä odotti jokatapauksessa takuuvarmasti hyvä reitti ja takuuvarmat pujotteluolosuhteet.  

Retki 4000 "Luxury Lounge"

Kåfjordin perukoilla, Birtavarren parkkiksen vieressä olevassa kapeassa leikkauksessa kulkee n. 130 metrinen jääliru, joka nykyisin paremmin tunnetaan Albert Leichtfriedin jäljiltä "Gullyvers Reis":nä. Olin leikkauksen nähnyt aiemminkin, olimme siellä scouttaamassa joskus arviolta 5-6 vuotta sitten, eikä liru suinkaan jäänyt silloin vaille huomiota. Esko ryntäsi ilmeisen täpinöissään leikkaukseen, mutta ei muistaakseni saanut ikinä varmistajaa paikalle - varmistajalla oli kai selkäongelmia approachilla mikäli oikein muistan - eikä me Birtavarrelle palattu sillä reissulla enää, koska Skibotnissa riitti tekemistä. 

Gullyvers on kuvan keskellä näkyvässä leikkauksessa.

No laatureitithän ei suinkaan huonone ajan kanssa. Sampalta ja Jaanalta tuli suosituksia siihen malliin, että pakkohan siellä oli nyt käydä kiipeämässä kun telttakin oli melkein reitin alla pystyssä. Iso kysymysmerkki oli kuitenkin lumiolosuhteet, skredfaret oli nelosella ja reitti starttasi todella kapeasta kurun alaosasta. Itse reitin piti kuitenkin olla lumiturvallinen, mutta jatkuvasti tihenevä lumisade aiheutti reitin yläpuolisten släbien tihenevää purkautumista niskaamme. 

Mira stoked

Parin minuutin välein tuleva lasti sai pienen pelon perseeseen - entä jos tulee jotain niin isoa, ettei pysy seinässä kiinni? Tai onko tää sittenkään niin lumiturvallinen reitti? Lunta tuli aika sikana, eikä lumitykin suuhun huvittanut mennä liidissä.


 Sitä varten on onneksi vaimot keksitty!


"Joojoo, sinne vaan ..."


Hetken hengähdystauko


Miran pesukonepitchin jälkeen pääsimme katon alle suojaan, josta reitti jatkui jatkuvasti kapenevana dihedraalina - toinen seinä jäätä, toinen kalliota - bellissimo!


En olis ikinä alhaalta katsoen uskonut että tääkin pitchi on 50 metriä, mutta jatkuvasti nää reitit vaan jaksaa yllättää mittakaavan suhteen.


Tämä ei muuten ihan halpa kuva olekaan - mulla oli nimittäin samassa taskussa kameran kanssa vihkisormus, painoarvo sanalla oli. Samasta syystä mulla ei ole timantteja.


Sen minkä Gullyvers hävisi Nonskarfossenille vaikeudessa ja pituudessa, sen se voitti kyllä ehdottomasti esteettisyydessä ja laadussa. Upea reitti, upea paikka.

Voiko vielä huhtikuussa tulla kuumia aaltoja!


Laadukas reitti myös siinä mielessä, että siinä oli oululaiset laskeutumisankkurit valmiina.


Pikainen exitti kurusta - eikä täysin syyttä, sillä välin kun oltiin reitillä niin ränni osoitti valitettavia aktiivisuuden merkkejä.


Gulliverin jälkeen puuterihuuma vei voiton, ja kirkkaana auennut maanantai sai meidät suuntaamaan Storhaugenille. 

 
Samppa ready to rip

 Tievakadun tellutellervo laittaa jalalla koreasti



Class-1 luokan kivaa, kyllä!


Lisää Altan harrastusmahdollisuuksia: OppiAlta.