26.3.2013

Dualismi

Me odotetaan.

Me on odotettu jo kokonainen päivä. Mutta tuuli ei laannu. Mökki tuntuu välillä heiluvan, ja seinää vasten nojaava rakennusteline hakkaa räystästä rytmissä. Tuntuu siltä kuin tuuli ei edes aikoisi loppua, vaan haluaisi puhaltaa meidän aikeet tyhjäksi.

Mietin, että pitäisikö taas lähteä katsomaan sitä.

Siis ihan niinkuin oikeasti vain katsomaan, kiikareilla. Toisaalta, me käytiin jo kerran, ja siellä näyttää varmasti edelleen samalta.

Luulin aluksi tuijottavani jääpilaria, kunnes tajusin sen olevan spiniä joka ei pysähdy. Vaikka kuinka kuvittelin, se ei edes lupaillut taukoavansa. Sitä tuli jatkuvalla syötöllä, ja sen liike muistutti enemmän vesiputousta kuin tippuvaa lunta. Sitä tuli ihan helvetisti.

Kelasin millaista siellä olisi olla, kaiken sen lumen ja tuulen keskellä, ja totesin sen turhaksi. Me ei sinne mentäisi, jos tilanne pysyisi samanlaisena.

Mutta me haluttaisiin mennä.

Mä en tiedä varsinaisesti, että miksi me juuri sinne halutaan mennä. Ehkä se johtui raflaavasta nimestä, ehkä nimekkäistä ensinousijoista. Ehkä se johtui siitä, että ensinoususta olisi kohta tasan vuosi. Ehkä siellä on jotain, mitä me etitään?

Katon viereiseen sänkyyn. Siellä ei näytä hirveästi helpommalta. En keksi mitään sanottavaa, mitään ajankulkua nopeuttavaa.

Nukumme toiset päiväunet.

Milloin uus ennuste tulee?



Istun kotona, ja tuijotan monitoria. Taas.

Voisi kuvitella, että kolmekymppisellä miehellä olisi parempaa tekemistä arki-iltana, kuin tuijottaa tyhjää ruutua. Mutta se on tyhjä, ja se johtuu musta itsestäni.

Mun pää oli niin täynnä ajatuksia, asioita, ja näkökulmia jotka halusin kirjoittaa. Olin varma siitä, että se olisi helppoa. Mutta siitä ei tuu yhtään mitään. Monitori pysyy tyhjänä.

En halunnut alun perinkään kirjoittaa itse reitistä. Halusin kirjoittaa asiasta joka oli olemassa, mutta jolle en löytänyt sanoja. Näin silti sen olemassaolon - mutta en pelkästään itsessäni. Näin sen elämäntavoissa, näin sen ilmeissä, ja kuulin sen puheissa. Se edusti mulle kauneutta, mutta joskus kovalla hinnalla.

Mutta sen pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Yritin sitä kerran aikaisemminkin, ja vihasin lopputulosta. Olo oli samanlainen, kuin jos olisin hakannut jotain reittiä puoli kesää, ja tajuaisin lopulta, että mä en oikeasti tule sitä pääsemään.

Pari kaljaa myöhemmin ruudulla on jokunen kappale. Käyn jääkaapilla, ja luen ne.

Maalaan kaiken siniseksi ja painan deleteä. Tallennan heti perään, jotta en saa niitä enää  ikinä takaisin.

Onneksi en tee tätä työkseni.


Uusi päivä. Tuulee.

Ja se vituttaa. Miksei se laannu? Se ei jumalauta laannu vaikka mä kuinka haluaisin.

Mä oon latautunut jo liian tarpeeksi, mä olin valmis jo toissapäivänä. Kaksi helvetin pitkää päivää sitten. Mä haluun sinne, ja mä haluun sinne nyt. Mulle alkaa olemaan aivan sama, että mitä sieltä on tulossa vastaan. 

Mulla on henkinen yliote siitä reitistä, ja mä voisin suorittaa, kunhan lähtölaukaus vaan ammuttaisiin. Mä oon katsonut sen kiikareilla läpi liian monta kertaa, ja mä tiedän että se menee. Siellä ei ole enää mitään, mikä olisi jäänyt piiloon. Me kävellään se ylös. Kunhan vaan nyt sais edes vähän saumaa sen kelin kanssa.

Osaan kiikareiden piirtämän kuvan jo ulkoa. Koitan ottaa huomioon perspektiivin aiheuttaman vääristymän, ja kelaan välimatkoja mielessäni.

160 metriä, nelosta tai helpompaa. Näyttää siltä, että menee ilman köyttä. 25 metriä, kruksi, M7. Ei näytä vaikeelta. Onko se oikeasti tossa?

Pitäis olla. Näyttää lyhyeltä. Toisaalta, kun kattoo yli kilsan päästä, niin se voi olla vaikee sanoa, että onko se 25 vai 50 metriä. Ja 25 metriä on joskus ihan helvetisti enemmän kuin 50 metriä.

Ei se haittaa, koska se ei näytä vaikeelta.

Sitten taas vähän lunta, tai ainakin näyttää siltä, että olis lunta. Sitten M5:sta täyspitkä pitchi. Siitä reilusti ylempänä pitäis vielä jossain olla M6:sta 110 metriä, ja sen jälkeen exit-pitchi.

Paskat on. Siellä on luntakin. Ei kutoseen tartu lumi kunnolla, siinä on korkeintaan lyhyempiä vaikeita pätkiä.

Mutta jos se M6 onkin sitä R:ää koko matkalta... Se on ihan helvetisti vaikeempaa kuin lyhyt M7.

Älä stressaa siitä yläkerrasta. Jos alakerta menee, yläkertakin menee. Me osataan tää peli, nää olosuhteet, ja tällainen kiipeily.

500 metriä. Se on kuitenkin aika paljon. Sä annat perspektiivin huijata itseäs, etkä tajua oikeita mittasuhteita ylhäällä.

Mä pelkään etten ole nähnyt yläkertaa kunnolla. Mä pelkään, että me mennään ränniin, jonka yläpuolella on bussin kokoinen lippa, joka on piilossa, ja jota aurinko lämmittää koko sen ajan kun me ollaan sen alapuolella. Mä pelkään, että mä en nyt tajua jotain.

Mä oon tarpeeksi aikuinen tietääkseni, että mä en pelkää aina turhaan.




Mihin me ollaan kiinnittäydytty? Halutaanko me sitä oikeasti? Kyllä mä sen tiedän, että kiikarien läpi kaikki näyttää helpolta. Ja topot on pelkkiä egoilun välineitä. Entä jos me otetaan pataan? Entä jos me otetaan oikeasti, ja pahasti pataan? 

Haluanko mä oikeasti jotain sellaista, josta näkee taas painajaisia jälkeenpäin? 

Ne on kivoja juttuja läppärin ruudulta luettuna, ja saunassa jauhettuna, mutta niihin herääminen on kaukana kivasta. 

Dualismi.

Tää odottaminen ja jännitys saa mun mielen kihelmöimään. Musta tuntuu sisäisesti siltä kuin mä säkenöisin. Ja se on jotain mahtavaa. Jotain mitä oon oottanut. 

Sano se... 

Sä tunnet olevasi elossa. 

Tässä kaikessa on massiivisesti jotain samaa, kuin kädessäsi olevassa safkaröökissä, jota ei ole vielä sytytetty. Mutta jonka sytytät kohta.



Tuijotan kotona kattoa sohvalla maaten. Siitä on jo 16 päivää. Mä haluan kirjoittaa siitä, mutta ruudulle ilmestyvät lauseet eivät ole samoja kuin  ne, jotka mulla on päässä. Miten ne voi näyttää niin erilaiselta kirjoitettuna?

Se reitti jäi niin toissijaiseksi. Mä sain siihen valmistautumisesta paljon enemmän, kuin sen kiipeämisestä. Mä näin parhaita puolia itsessäni ja kaverissani. Mä tajusin asioita. Mä odotin siltä reitiltä niin paljon enemmän, ja petyin, mutta sain silti paljon, kun vaan ymmärsin mitä mun piti katsoa.

Alan kirjoittamaan, ja en kirjoita enää siitä reitistä. Kirjoitan kaikista reiteistä: niistä joita olen yrittänyt ja epäonnistunut, niistä, joilla olen onnistunut, ja niistä, joista haaveilen. 1357 sanaa myöhemmin mä oon vähän aikaa tyytyväinen.

Kai mä oon jonkun mäen topissa.



Ennuste muuttuu. Lopultakin.

Makaan sängyssä, tietoisena siitä, että en tule hirveästi nukkumaan. Mä oon niin odottanut tätä iltaa. Vikaa iltaa. 

Usein tähänkin pisteeseen pääseminen on niin helvetin vaikeaa. Liian moni asia voi mennä pieleen. Keli voi kusta lopullisesti. Autot voivat hajota. Kamat voivat hajota, tai unohtua jonnekin. Partneri voi loukkaantua, tai minä sairastua. Mielet voivat murtua, ennen kuin mihinkään on edes lähdetty. Oikeassa elämässä voi tapahtua jotain, miksi minnekään ei päästykään lähtemään. Oon kokenut ne kaikki, eikä se haittaa enää yhtään.

Koska nyt kaikki on valmiina. Me ollaan valmiina, me ollaan kunnossa, ja me halutaan tarpeeksi. 

Kun kello soi, asiat alkavat vyöryä vääjäämättömästi niille tarkoitettuun suuntaan. 

Aamiaiset menevät mahaan, ja vesi alkaa kiehumaan. Vesi menee pulloon, ja pullo menee reppuun. Reppu on ollut valmis jo kauan, ja tiedän yksityiskohtaisesti kaiken, mitä sen kankaat pitävät sisällään. Kaikilla esineillä on tarkoitus, ja mitään ylimääräistä ei ole. 

Reput menevät autoon, jossa niitä odottavat sukset, joissa on skinit valmiina. Auto käynnistyy muutaman minuutin etuajassa siitä, mitä odotimme. 

Lyhyen ajon jälkeen auto on reitin alla parkissa, ja sen moottori sammutetaan aikailematta. Tänään ei enää ihmetellä. Enää lyhyt katse, ja sanaton viestintä.

Let's do it.




_______________________________
Briefly in English: Samuli and I climbed "Sons of Anarchy" on Veslehorn, Hemsedal, on 5.3.2013. The route is originally given M7 R, but maybe due to optimal conditions we found it easier. We we're accompanied on the route with Pavel, Roald and Øyvind, who were just minutes behind us, and provided good company throughout the day. Video of the first ascent (2012) can be found on UKC.

5 kommenttia:

juse kirjoitti...

Jaaha alkaa jutut oleen pikkuhiljaa Twightin tasoa. Ohan nuo kyllä jo reititki kieltämättä aika isoja. Hyvää settiä!

tapsa kirjoitti...

no kiitos (vaikken allekirjoitakaan). hyvää pääsiäistä!

Dru kirjoitti...

Hieno teksti, minkä luettuani ajauduin ajatuksissani Coelhon Alkemisti teoksen kohtaan, jossa alkemistin oppipoika käy keskustelua aavikon kanssa ja pelasti henkensä muuttumalla tuuleksi.
"Tuuli siirtyi lähemmäksi, pyyhkäisi pojan kasvoja. Se tiesi pojan ja aavikon keskustelusta, sillä tuulet tietävät kaiken. Ne kiertävät halki maailman syntymättä missään ja kuolematta minnekään."
Juu, tiedän. Ei kykene millään ymmärtämään näitä aivoituksia. Itsekään.

Anssi-setä kirjoitti...

Hyvä tarina. Iso reitti ja kovia jannuja. Ei maha minkään...

tapsa kirjoitti...

appreciated, thanks!