13.2.2013

Home sweet home


Näihin kuviin ja tunnelmiin mitenkään liittymättä, haluaisin kiinnittää Korouomassa vierailevien huomion siellä keväisin lisääntyneeseen ilmiöön. 

Ulkopaikkakuntalainen ja mahdollisesti myös ulkomaalainen yrittäjä tuo useamman bussillisen verran päivässä safariasiakkaita uomaan, ainakin viikonloppuisin. Ryhmillä ei ole suomenkielistä opasta. Oppaat eivät ainoastaan suhtaudu välinpitämättömästi varoituskylttiin, vaan valitettavasti jopa kannustavat asiakkaitaan raahautumaan Ruskean Virran alle.

Asiakkaat tuntuvat näkevän ensimmäistä kertaa lunta ja jäätä, ja ovat siitä luonnollisesti haltioissaan. Valitettavasti sen enempää asiakkaille kuin oppaille ei mene jakeluun se, että jollakulla lähtee kohta henki, jos Ruskean alla on parhaimmillaan 20 paksia kelkkahaalareissa, ilman kypärää, ja heidän yläpuolellaan voi olla  useampikin köysistö kiipeämässä. Ikähaarukka asiakkailla on vauvasta vaariin, ja opas odottaa tietenkin pääsääntöisesti alhaalla.

Näin keväisin myös kiipeilijöiden määrä Korolla kasvaa. Yrityksen toimintaan ei voi tietenkään luvata muutosta, mutta sitä kyllä yritetään. Sillä välin, älkää please päästäkö niitä asiakkaita allenne. Huutakaa, haukkukaa, sanokaa rumasti jos ei sana mene kiltisti läpi - se ei valitettavasti todellakaan yleensä mene, mutta yrittäkää pitää Ruskean alusta tyhjänä. He eivät ymmärrä, heidän oppaansa ei ymmärrä, eikä heidät tänne tuonut yritys ilmiselvästikään halua ymmärtää. Kyse ei ole kielimuurista. Kun tässä asiassa osuu paska tuulettimeen, se koskee sen jälkeen valitettavasti uhrin lisäksi myös kiipeilijöitä.

Toinen asia, mistä toivoisin että kaikki sanoisivat pakseille ja etenkin heidän oppailleen, on roskaaminen. Keräsin sunnuntaina muovikassillisen roskia mukaan laavulta. Näiden asiakasryhmien ja etenkin oppaiden käytös on jotain täysin absurdia pohjoismaiseen luonnossa liikkumiseen tottuneelle. 

Nämäkään ei oikeen tajua, mutta muuten käyttäytyvät kyllä paljon paremmin haalarityypit


Vuodatuksen jälkeen, kuukauden kakkostelukuvat:












8.2.2013

Kaisepakte, Flågbekken & Njuolla

"Virkistyspäivä" tarkoitti tällä kertaa sitä, että startti mäkien maahan ei tapahtunut edellisenä iltana, vaan alppilähtönä eli kolmelta aamulla. Tällä aikataululla olimme kuitenkin Kaisepakten alla jo ysiltä aamulla, tai kasilta paikallista aikaa. 

Oltaisiin oltu jo jonkun verran aiemminkin, ellei hirvi olisi osunut Mazdaan ja aiheuttanut vähän säätämistä aamuyöllä. Pintapuoliset vahingot autosta korjattiin kuitenkin onnistuneesti jesarilla, ja hirvikin selvisi todennäköisesti mustelmalla. Jos Mazdoissa olisi taittuvat sivupeilit, ei olisi tarvittu sitäkään.



Kaisepakte on mun makuun jossain määrin epäsuhtainen mäki: 525 verttimetriä lähestymistä ja noin 100 metriä kiipeilyä. Oli miten oli, mulla oli se kiipeämättä, ja halusin sen kiivetä koska se on kuitenkin niin selkeä kiivettävä kohde matkalla Narvikiin. Lähestymistä ehkä vähän hankaloitti vähälumisuus, ja se vähä mitä oli, oli kuivaa ja alla oli kettumainen rakka. Päivän sekundäärinen tavoite saavutettiin sen ansiosta kuitenkin helposti: saatiin dynyihin vähän käytön jälkeä.

(c)Riku Lavia

Kaisepakten putous lähempää. Tämä on ollut joskus mun mielestä eri paikassakin, ja ehkä pidempänä, tai sitten muistot kultautuu. 

(c)Riku Lavia
Multa on jo useampi tyyppi kysynyt mielipiteitä Patiksen uusien Mixed Guide Pantsien ominaisuuksista. Mun täytyy tunnustaa, että hommasin ne primäärisesti siksi, että ne oli punaiset.

(c)Riku Lavia

Dumppasimme sukset alemmas kivikon mentyä turhan tricksy:ksi, tietenkin löytääksemme itsemme ylempää sitten munia myöten hangesta. Eipä se itse putouskaan nyt mitenkään erityisen päräyttävältä näyttänyt, mutta se onneksi piteni kuitenkin aina mitä lähemmäksi sitä meni. 

Jää näytti jo kaukaa vanhalta ja paskalta, ja sitä se kyllä olikin. En tiedä johtuiko edellisen illan virkistäytymisestä, aikaisesta herätyksestä vai kovan pakkasen ja tuulen yhdistelmästä, mutta meillä oli ihan helvetin kylmä. En muista milloin olisin aiemmin liidannut Punisherit kädessä ja varmistustakki päällä, siitä on oikeasti vuosia aikaa. 

Mulla on myös teoria siitä, että tehokas boulderointi tai otelautailu heikentää seuraavan päivän verenkiertoa käsissä massiivisesti. Jos edellisen päivän jäljiltä kädet on käyneet pahasti hapoilla, niin ehkä hiussuonisto on jotenkin jumissa ja kädet ei vaan lämpene? Mä oon törmännyt tähän viime aikoina useasti.  Voi tietenkin olla niinkin, että oon ollut useamminkin krapulassa mitä muistan, tai sitten olen vanha, mutta syyttäisin mielummin sisäkiipeilyä.

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
Jäässä tai ei, niin aikamme louhittuamme kävimme mutkan topissa ja aloimme suuntaamaan kerholle, eli Abisko Fjällstationille. 


Norrbotten, min kärlek


Sunnuntaina tuuppasimme Norjan puolelle Flågbekkeniin. Flågbekkenin mäki on topotettu 200 metriseksi WI5:ksi, ja on sellaiseksi myös todella jatkuva. Putous meni mulla ainakin ehdottomasti parisataametristen vitosten luokassa kärkikastiin.

Olin ollut täällä aiemminkin, mutta silloin tosiaan tapahtui tämä ns. prinsessaindeksin ylitys. Kiipesin silloin Denniksen ja Sampan kanssa yhden pitchin, ja sillä ständillä totesin jo, että en ole liidaamassa seuraavaa pitchiä - vettä tuli pilarin kylkeä pitkin liikaa, vähän niinkuin autopesussa. Kerkesin hetken harmittelemaan omaa nynnyilyäni ja mukavuudenhaluani, kun Samppa katosi kulman taakse suihkuun köysien terävässä päässä. No, puolen tunnin kuluttua olimme jokatapauksessa takaisin alhaalla, ja reitti sai jäädä odottelemaan suotuisampia kelejä.

Vettä tuli tänäkin vuonna samalla pitchillä jonkun verran, mutta se oli täysin eri asia kuin toissavuotinen koski - lämpötilat oli varmasti nyt myös paremmat suihkuttelua ajatellen, autolla taisi nyt olla -8C kun edellisellä kerralla mentiin melkein nollassa. 

Kaksi alinta pitchiä, jotka olivat mulle kruksit, vastustivat molemmat sen verran että ne jäivät kumpikin 30-metrisiksi, kun taas ylempänä pystyin kiipeämään selkeästi sujuvammin ja lähes täyspitkiä pitchejä. Vaikka yläpuolisko olikin jään laadun ja hienoisen loiventumisen myötä helpompaa, oli putous jatkuvuudessaan silti jotain todella laadukasta. Ekan pitchin yläständin sai luolaan mukavasti suojaan, mutta siitä ylöspäin ständit olivat enemmän tai vähemmän roikkuständejä - eikä niiden välissäkään ollut hyllyjä juuri ollenkaan. Ice climbing proper, ja kerrankin oli semmoinen olo että on saanut mättää tarpeeksi.

Alapitchit olisivat vieneet luonnollisinta linjaa ehkä suoraan ylöspäin, mutta tämä tie olisi jäänyt tyngäksi - oikea laita alkaa vähän niinkuin keskeltä seinää, ja missaa ainakin viimeiset 60 metriä. Poikkaroin vasemmalle runnelille, jotka pitkin nyimme toppiin. Laskeuduimme mäen kuitenkin kolmella pitkällä pitchillä, mikä oli ehkä yllätys koska olen jossain määrin tottunut siihen, että 200 metrinen norjalainen putous on yleensä vähintään 200 metriä pitkä.

(c)Riku Lavia
Enter the dragon




(c)Riku Lavia
Camp Finland

(c)Riku Lavia
Maanantai-aamun korkkasimme Abiskon lähimäellä eli Njuollalla. Hissi olisi pyörähtänyt 1000 kruunun hintaan, meitähän ei onneksi moiset kotkotukset kiinnostaneet. 

(c)Riku Lavia
Taustalla postikorteistakin tuttu Lapinportti

Ravila knee-deep igen

Rikun tuleva tatuointi?