8.1.2013

M-shickading


Yli 3600 kilometrin edestakainen ajomatka kuulosti heviltä. Ainakin se alkoi mun mittarissa olemaan sitä luokkaa, että epäilin kannattaako viikon reissulle vaivautua. Olin kuitenkin onnistunut välttelemään Rjukania juuri sen ajomatkan takia jo monta vuotta, ja kerran oli kelikin muuttanut suunnitelmia. Nyt mulla oli kuitenkin selkeä into: halusin kiivetä muiden tekemiä sporttimikstoja. Rjukan nyt vaan sattui olemaan yksi lähimmistä paikoista, jossa niitä oli ulkomailla iso keskittymä. 

(c) Saku Korosuo
Not only a (N)ice guy, M8.

Heitin köyden sinkuksi fiksattuna lipalta alas. Fiksattuna siksi, että en ollut ollenkaan varma siitä, pääsisinkö montusta ylös muulla tavoin. Olin kahlannut munia myöten hangessa yli tunnin tälle sektorille, jonka kaikkia muita seiniä, paitsi hänkkiä, koristi samanlainen paksu vaippa märkää ja tuoretta lunta, joka lähestyessä humahteli epämiellyttävän useasti - tasaisella. Lisäksi siellä alhaalla, jossain kaiken sen lumen alla, ryöppysi ilmeisen ison kuuloinen koski.  

40 metriä alempaa löysin pohjan, ja hypin lumen päällä edelleen köyteen kiinnitettynä, koittaen löytää heikkoja kohtia pohjasta. Sellaista löytämättä, irrotin itseni ja huusin Miran alas. Turvallisuuden tunne oli kuitenkin lyhytaikainen - tuskin se painosta johtui, mutta Mira laskeutui lumen läpi suoraan veteen. Fiksasin itseni äkkiä takaisin köyteen, ja aloin pikkuhiljaa katselemaan ympärilleni.

Mun yläpuolella oli jotain isoa. Isoa siinä mielessä, kuin sen kokee kohdatessaan kiipeilyssä ensi kertaa jotain sellaista, joka saa sut kokemaan olevasi aloittelija. Mulla oli ollut sama tunne kun aikoinaan seisoin Blåmannenin alla, tietäen pakittavani viimeistään 24 tunnin sisään. Ja samalta musta tuntui varmaan myös silloin, kun ekan kerran elämässäni menin kiipeilemään ulos. Se oli se sama tunne, jonka koin aina, kun edessä oli jotain selkeästi kompleksimpaa kuin mitä aiempaan kokemuspiiriin kuului. Mä olin väärässä liigassa.

Mä olin halunnut nähdä, miltä maailmanluokan mikstareitti näyttää, ja se oli nyt siinä, suoraan mun yläpuolella. Pelkästään sen katsominen oli mulle jossain määrin humalluttava kokemus - se näytti karkeasti sanoen, ja liioittelematta, siltä kuin koko Niemiselin kallio olisi irroitettu Norrbottenista, laitettu seisomaan ison släbin päälle, kallistettu kymmenen astetta lisää, ja istutettu täyteen mitä mielikuvituksellisempia ja terävämpiä daggereita. 

Seurasin reittiä katseella niska vääränä - ensin introjää, sitten varmaan viisimetrinen jalaton kattohalkeama, siitä siirtyminen tappavan näköiseen pilariin, jatkona toinen helvetin jyrkkä ja piirteetön hänkki, ja loppuun jotain kutakuinkin vaikeinta mahdollista jääkiipeilyä mitä olin ehkä ikinä nähnyt. Koitin kuvitella, kuinka monta muuvia, ja kuinka monta metriä kiipeilijän toisi toppiin, ja tulin siihen tulokseen että mun kuvittelu oli turhaa - en saisi tietää, ainakaan tällä reissulla, enkä ennenkuin kasvaisin isoksi, jos edes ikinä kasvaisin.

Tiesin, että mun oli turha ottaa siitä kuvia, koska ilman vertailukohtaa katsoja olisi saman mittakaavavirheen armoilla kuin itse olin ollut topoa selatessa. 

Pläräsin kameralla toposta otettuja kuvia, ja luin sektorin ensinousijoiden nimiä: Jasper, Gadd, Haston

Jää- ja mikstakiipeilyn dinosauruksia, ja tässä mun yläpuolella oli yksi niiden lapsista. Se, että siinä oli kuusi pulttia, lohdutti ajatuksena ehkä yhtä paljon, kuin jos yrittäisit tappaa karhua muovisella voiveitsellä. Katsoin alas, ja koin oman heikkouteni vahvempana kuin koskaan. Tiesin, että isojen poikien reitit on isoja, mutta Heavy Water (M10) oli iso, se oli jotain niin helvetin isoa että halusin mennä takaisin telttaan häpeämään ja haudata ajatukset takaisin Valtaojan kirjaan. 

Illalla makasin märässä makuupussissa ja mietin. Olin kiivennyt edellisenä päivänä Fissionin, jolla oli topossa sama greidi, ja osasin nyt enää sanoa lähinnä sen, että Fissionilla ei ollut mitään tekemistä sen reitin kanssa, jonka alla olin käynyt tänään polvistumassa. Ne näytti kutakuinkin siltä, kuin ne olisi eri planeetalta. Mä en tajunnut enää mistään mitään.

Eikä kysymys ollut siitä, että hämäisikö Heavy Waterin ulkonäkö - vapaakiipeilyreitistä voi olla vaikea sanoa katsomalla, että kuinka vaikea se on: vapaasti tehtävissä muuveissa ratkaisee niin pienet asiat. Mutta mikstareitit on eri asia - vaikeat muuvit on mun kokemuksen perusteella harvemmin se pullonkaula. Ja vaikeita muuveja ei tullut eilen vastaan. Jos reitti on kolme kertaa pidempi, jyrkempi ja taagimpi, mulla ei ollut mitään syytä olettaa etteikö se olisi myös vastaavassa suhteessa vaikeampi. Se oli anekdoottina täysin sama tilanne, kuin jos olisin tuijottanut silmiin ensin koiraa, ja sitten sitä karhua, joka juuri söi sen koiran.

Jatkoin tätä sisäistä dialogiani, ja tulin siihen tulokseen, että ne jotka täällä on lihapatojen äärellä, ne varmaan paskat nakkaa siitä, kuinka monta ykköstä ja nollaa kunkin reitin perässä on. Ja miksi välittäisivätkään, ei niiden tarvinnut muuta kuin miettiä mitä seuraavaksi kiipeävät. Miksi sillä yhtäkkiä tuntui olevan mulle merkitystä?

Mä en vaan saanut enää jäsenneltyä asioita päässäni. Mä mietin reittejä mitä olin kiivennyt, mitä halusin kiivetä, mitä en ikinä kiipeäisi, ja mietin niiden kuvaamiseen käytettyjä numeroita ja sitä kuinka niillä ei tuntunut olevan enää mitään tekemistä reaalimaailman kanssa. Miksi tämä reitti ei saanut ansaitsemaansa huomiota? Miksi tänne ei tullut polkua? Miksi täällä ei ollut hakun jälkiä?

Siksi, koska se oli oletettavasti oikeasti M10?

Seuraavana päivänä olin palannut takaisin omaan liigaani, ja mulla oli ihan valtavan hauskaa. Jokunen vuosi sitten käyty kansainvälinen keskustelu siitä, kuinka sporttimiksta on kuollutta, ei ainakaan näyttänyt pätevän Krokanissa. Paikka oli täynnä toinen toistaan makeampia pultattuja linjoja, joissa sai rauhassa koetella omia kykyjään ja pitää hauskaa - ja uusia linjoja näytti syntyneen toponkin jälkeen mukavasti. Jotain sen aikaista lehteä muistinvaraisesti lainaten: while sport mixed climbing might be a dead-end sport for the high-end athlete, it has never been so much fun for the average climber. Niin totta.

Laskeutuessani Fission Bowlia vastapäätä olevalta seinältä, mietin sitä mitä olin edellisenä päivänä kokenut: se oli ehkä se antikliimaksin vastakohta, jonka Fission oli tarjonnut. Fission kyllä hapotti mun forkut, mutta Heavy Water, se räjäytti mun pään - ilman että koskin siihen tikullakaan. Mä olin iloinen siitä kuinka mun käsitys kiipeilystä oli laajentunut.


Mira ja Two Assholes ... M6 

 Ahola yrkkää Fissionia

 Nästa gång ketjut kilahtaa varmasti kevyesti!


 Suttura flässää jotain ulkomaankielistä M7-:aa. 


 Mira kakkostelee jotain Krokanin lukuisista "WI5":sta


Mun mielipide putousjään greidaamisesta voisi olla tänään se, että lyhyempien kuin yhden pitchin reittien greidaaminen on absurdia. Sun ei tarvitse tietää sen greidiä, sä näet sen vaikeuden kun seisot sen alla. Ja se on erilainen joskus joka viikko, kausista puhumattakaan.


Ruuhkaa Bullenilla. Mira laskeutuu jotain M7+:aa alas, mycke fint reitti, varmaan ainut kerta kun olen saanut myönteistä huomiota norjalaisilta lantion liikkuvuudesta. Harmi, että nekin paljastui myöhemmin hollantilaisiksi.

(c)Saku Korosuo
 Fission

(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Mira
Saku ja Not Only a (N)ice Guy, M8 flash, very nice, ja aivan sikahieno ruutu Miralta!

(c)Saku Korosuo
Tää reitti edusti kyllä mikstakiipeilyä parhaimmillaan - tällaisista linjoista koko laji on syntynyt, ja tällaisten takia kannattaa ajaa vähän enemmänkin. 



Lisälukemista sitä kaipaaville yhden tässä tekstissä sivutun reitin suhteen: englanniksi (sivu 50*), ja norjaksi.

* Gaddin tekstissä on virhe pulttauksesta, se on edelleen naturaali-yläkerta.


8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Toi lyhyiden jääreittien greidaus herätti pari ajatusta. Eiks toi sama päde tavallaan kaikkiin lyhyisiin reitteihin. Kun sen näkee, niin voi ajatella ite sen vaikeuden? Joo ja ei. Tällasilla meikäläisen kaltaisilla toppahousuilla kun ei välttämättä ole silmää arvioida sitä greidiä kovin objektiivisesti. Toisaalta, toi mitä sanoit sen reitin muuttumisesta on kyllä hyvä pointti, ettei vanno liikaa sen greidin nimeen. Hyvää settiä kaikinpuolin! Keep going!

Pekka

tapsa kirjoitti...

kiitti!

tarkennan vielä vähän:

esimerkkinä vaikka tosi lyhyt ja vaikea sporttireitti. kyllä siitä harjaantunut silmä nyt varmaan sen näkee, että se on tiukka, mutta kuinka tiukka, niin saa olla aika fakiiri että näkemällä erottaa edes 7b:n 8a:sta. ja yhden oleellisen otteen yhden kulman murtuminen voi lyhyellä reitillä merkata helposti kirjaimen verran.

lyhyessä jääreitissä on ominaisuuksina kutakuinkin nämä: jään paksuus, keskimääräinen kulma, kuinka paljon sitä on kiivetty ja lämpötila. harjaantunut silmä näkee noi kaikki mun mielestä alhaalta kohtuullisen luotettavasti (sanon kohtuullisen koska sorrun kykyjeni yliarviointiin pääsääntöisesti aina).

kärjistäen (ja edelleen minun mielestä) jääkiipeily on kalliokiipeilyyn verrattuna motorisessa mielessä sama kuin jos vertaisi juoksua tanssiin (siksi mä varmaan siitä tykkäänkin). pitää silti muistaa että esim valmennuksessa juokseminenkin saadaan palasteltua todella monimutkaiseksi.

en tarkoita missään nimessä että jäätä ei pitäisi greidata. kunhan vaan itse ainakin muistaisin, että se on enemmän päätöksentekoa avustava asia kuin joku harjoituskalenteriin merkattava numero.

tapsa kirjoitti...

.. ja vielä... tää on vahvasti jo teoreettista höpöilyä, mutta olen myös sitä mieltä että kalliolla hakuilla tehtävien muuvien vaikeusskaala on RAJUSTI pienempi kuin vapaamuuvien. vaikeampi muuvi hakuilla = pidempi ja herkempi muuvi. pituudessa tulee vaan äkkiä ihmisen rajat vastaan, ja herkkyydessä tulee vastaan se, että kukaan ei jaksa hieroa herkkiä muuveja hakuilla loputtomiin, koska siinä on alkaa olemaan yhtä paljon kyse tuurista kuin taidosta. meillähän olisi muuten mixed boulderointia, right?

vaikeat reitit edellyttää pitkiä kattoja, ja niiden rajallisesta määrästä johtuenhan lajin tulevaisuudesta oltiin huolissaan kuusi vuotta sitten:

http://www.rockandice.com/articles/how-to-climb/article/907-rip-mixed

en enää muista miksi aloin tätä selittämään. no toi on hyvä artikkeli jokatapauksessa ja siinä sivutaan näitä asioita.

-hc kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
juse kirjoitti...

No äkkiähän se Mirakin kuntoon pääsi. Onneksi olkoon koko porukalle hienoista lähetyksistä!

Mira kirjoitti...

Ihmeparantuminen. Hallelujaa!:)

Dru kirjoitti...

Tykkään Tapsa tavastasi kirjoittaa, tekstisi ovat hienoja. Olen blogitekstien lukemisen suhteen hyvin nirso ja valikoiva mutta sulla luonnistuu niiden kirjoittaminen pohdiskelevaan, syväluotaavaan tyyliin, josta pidän valtavasti. Kun kiinnostuksen kohteena on oma kokemus ja oppiminen/kasvu, kiinnostaa myös muiden vastaavat pohdinnat. Toisaalta ukko kullan jääkiipeily intoilun myötä on hyvä tietää aiheesta jotain pientä ja blogisi on tähän oivallinen paikka. Kiittää ja kumartaa!
Taru

tapsa kirjoitti...

kiitos. todella mukava kuulla!