30.1.2013

Äiti, mä haluun Dynafittaa

Pari vuotta sitten alkoi erilaisissa medioissa näkymään kiipeilykuvissa taas muovikenkiä - tosin sillä erotuksella 90-lukuun, että ne muovikengät ei olleet kiipeilykenkiä vaan laskettelumonoja.

Ko. monot jäi kuriositeettina mieleen, mutta en asiaan sen syvemmin perehtynyt - lähinnä kelasin että ne on jotain hiilikuituhärveleitä mihin ei normaalilla palkansaajalla yksinkertaisesti ole varaa. No, muutaman mutkan ja sattumuksen kautta nyt kävin sitten kuitenkin niin, että perjantai-aamuna seisoin olohuoneen lattialla, jalassa juuri uunista tulleet 100 -asteiset Palaun sisäkengät ja kuolasin näitä juuri hankkimiani 1065 -grammaisia monoja. Vai kenkiä? Mitä nää oikein on, helvetin hyvältä ne ainakin näyttää?



Lähdin ottamaan selvää. Lauantaina kiipeilyä: tunti lähestymistä suuntaansa hiihtäen, kolmisen pitchiä nelosen-vitosen jäätä, pakkasta perus -20 astetta. Sunnuntaina laskemassa, Ylläksen viereinen Kesänkitunturi neljä kertaa, verttiä reilu 1000 metriä ja naama virneessä. Kaikki samalla kengällä. Kyllä!

Tää hankinta oli mulle hyvin helposti perusteltavissa. Olin jo hairahtanut keventämisen tielle laskukamoissa: alkuperäinen setti uudelleenaloitetun harrastuksen parissa oli Völklin Gotamat, ja jalassa BD:n raskaimmat monot eli Factorit. Mulla oli ehkä vähän painolastina ne nuoruudenaikaiset kisailut, jolloin painava ja jäykkä oli yhtä kuin tosi hyvä juttu. Mutta nyt tajusin, että en ollut viettänyt edelliselläkään kaudella kuin pari päivää hisseillä, ja muut päivät aina omin voimin ylös. Tälle kaudelle hissihiihdon kiinnostavuus tuntui olevan pyöreä nolla. Joten miksi en satsaisi siihen, että se ylösmeneminen, joka kattaa 98% päivästä, olisi kivempaa? Varsinkin, jos sillä ei oikeastaan menetä muuta kuin euroja?

Kolmen kuukauden aikana setti sitten muuttui siten, että monojen lisäksi sukset vaihtuivat vanhoista Gotamista BD:n Drifteihin. Gotamien tarkkaa painoa mulla ei ole, mutta nykyisten mallien painon mukaan laskien suksien ja monojen vaihdolla lähti jaloista varovaisenkin arvion mukaan vähintään kolme ja puoli kiloa.

Miinus kolme ja puoli kiloa! Tää ei ole todellakaan mitään grammanviilausta. Se on sama, jos sulla olisi puolentoista litran maitotölkit teipattuna kumpaankin jalkaan, ja reisitaskussa puolen litran Koffi! Monojen osuus tuosta painon erotuksesta on häkellyttävät 2,1 kiloa.

Mutta en voisi kuitenkaan keventää, jos setillä ei voisi laskea - hiihdän ylös voidakseni laskea alas, ja nimenomaan sen takia. Mutta kun sillä voi, ja todella hyvin. TLT5:n jäykkyys löi mut ainakin ällikällä. Ekan ranin jälkeen en keksinyt enää yhtään syytä raahata Factoreita minnekään muualle kuin afteriin.

Sitten, se yksi toinen pikkujuttu. TLT5 on ainoastaan 50 grammaa painavampi kuin Sportivan suosittu jääkiipeilykenkä Nepal Evo, tai vaihtoehtoisesti 200 grammaa kevyempi kuin saman hintaluokan Spantik.  Se tarkoittaa sitä, että sillä voi kiivetä jäätä ihan oikeasti - ja koska se on randokenkä, nilkka pääsee liikkumaan varsin vapaasti eteen- ja taakse. Perus mummojäällä pieni jäykkyys varressa korkeintaan auttaa, kun frontpointatessa ei tarvitse jäkittää pohkeita. Jääkiipeily on roundabout vitoseen asti kuitenkin aika eleetöntä - ensin toinen hakku ylemmäs, sitten toinen. Sitten ensin toinen jalka vähän ylemmäs, ja sitten toinen. Tämä toistetaan reitistä riippuen 100, 1000 tai 10000 kertaa. Jos joudut tekemään jotain muuta, sulla pitäisi olla jalassa kiipeilykengät, eikä laskettelumonot.

Siitä päästäänkin siihen, että kiipeilykenkään, kuten esimerkiksi mulla käytössä olevaan Baturaan, TLT:tä ei kuitenkaan kannata verrata. Batura 2.0 GTX on by-far paras kylmän kelin kiipeilykenkä mikä mulla on ikinä ollut. Oon kiivennyt sillä M8:a, tarpeeksi vaikeeta jäätä ja seissyt tuntikausia 30 asteen pakkasessa. Kertaakaan ei ole jäänyt homma kengistä kiinni. TLT5:sta ei ole tehty sellaiseen - näitä kahta asiaa ei kannata sekoittaa. Se on tehty randoa varten, mutta sillä voi tietyin reunaehdoin kiivetäkin. Reunaehdot on sitten vähän aina itse kustakin kiinni. Kiipeilykengäksi sitä ei ole mitään järkeä hankkia - mutta jos "joudut" skinnaamaan, kiipeämään jäätä ja laskemaan saman päivän aikana, niin sä todennäköisesti rakastat näitä.

Varoituksen sanana kuitenkin se, että rakkaus loppuu aika lyhyeen heti kun joudut tekemään jotain muuta kuin edellä kuvailtua jään kiipeämistä. Kneedropit, korkeat jalannostot ja mikä tahansa tuntumaa vaativa homma kannattaa varmaan suosiolla jättää oikeille kiipeilykengille.


Testiajolla


-20 astetta tekee tehtävänsä

(c)Jaana Ylipelto
Samuli keksi vaihtoehtoisen tavan varmistaa Luomuhapon alku

(c)Samuli Pekkanen
Kesänkitunturi

(c)Samuli Pekkanen
Uujeah


Samppa väijyy linjoja rakan seasta


Taustalla Ylläs

(c)Samuli Pekkanen
Illan vikat ranit.


22.1.2013

Luomisen tuskaa


(c)Riku Lavia

Yli 1000 kirjoitettua sanaa, kahdessa eri luonnoksessa, ja kaikki on pelkkää paskaa. En tiedä missä vaiheessa aloin suhtautumaan sanoihin kuin pultteihin; jokaisen olemassaolo pitäisi pystyä perustelemaan. En vaan saa sitä kirjaimiksi ruudulle asti, mitä kelaan. Pitäisi varmaan koittaa maalaamista seuraavaksi.

Mutta kun sitä olen juuri koittanut muotoilla sanoiksi: sitä, mikä jään kiipeämisessä on vähän kuin  maalaamisessa. Sitä, mikä siinä urheiluna on luovempaa ja erikoisempaa kuin kaukalopallossa. 

Ja kuinka se on aina jotain ainutkertaista, jotain mikä ei enää ole ikinä samanlaista, ja kuinka jokainen liidikin on erilainen. Ja kuinka vasta jokainen kausi sen koko kauneuden ja vaihtelevuuden tuo esiin - ja kuinka joskus kaikkein virikkeellisintä on se, kun tietää kiipeävänsä jotain semmoista, jonka muodostumistiheys on luokkaa kerran viidessä vuodessa tai harvemmin.

Kirjaimiksi raaputettuna se kaikki on vain niin etovaa tekotaiteellista spirituaali -hapatusta, että en pääse sinuiksi sen kanssa. Kai nyt kyse oli kuitenkin vain jääkiipeilystä? Ei se oikeasti mun mielestä ole mitään semmoista, että pitäisi ainakaan tällä tasolla kuunnella niitä Mark Twightin suosittelemia aivopuoliskojen synergointi-kasetteja tai syödä hyvän karman ituja. Pitää vaan pistää vähän terästä paskaks, puristaa pakaroita yhteen ja käydä säännöllisesti reenaamassa, ei se sen kummempaa hommaa ole.

Välillä reitit menee, kaikki näyttää tosi hienolta ja taivas on sininen; en mä silti koe olevani osa jotain luonnon ja ihmisen keskinäistä taideteosta kuten juuri eilen kirjoitin, ja varmaan ajattelinkin. Se on jäätynyttä vettä, ja mä tykkään hakata sitä. Ei se kai sen enempää ole, eihän!

(c)Riku Lavia
Luomuhappo fa


Samppa sendaa Bingo Bangoa


Ja Markkinavoimia


Sininen putous on tällä kaudella läskissä kuosissa, kannattaa käydä sutasemassa. Itseasiassa toiseksi parhaassa kunnossa mitä oon ikinä nähnyt, tuutti kantaa iloisesti ja jää on jo nyt aika täyttä tavaraa.



Samppa ja Jaana siellä minne tiet eivät vie



This is not Scotland, this is Lapland


Jaa oliko Aslakilla solmu köyven päässä...?



Mixed -boulderointia





Ravilan Rambot sanoivat sopimuksen irti jo 15 vuoden jälkeen. Eikö mihinkään voi enää luottaa?

8.1.2013

M-shickading


Yli 3600 kilometrin edestakainen ajomatka kuulosti heviltä. Ainakin se alkoi mun mittarissa olemaan sitä luokkaa, että epäilin kannattaako viikon reissulle vaivautua. Olin kuitenkin onnistunut välttelemään Rjukania juuri sen ajomatkan takia jo monta vuotta, ja kerran oli kelikin muuttanut suunnitelmia. Nyt mulla oli kuitenkin selkeä into: halusin kiivetä muiden tekemiä sporttimikstoja. Rjukan nyt vaan sattui olemaan yksi lähimmistä paikoista, jossa niitä oli ulkomailla iso keskittymä. 

(c) Saku Korosuo
Not only a (N)ice guy, M8.

Heitin köyden sinkuksi fiksattuna lipalta alas. Fiksattuna siksi, että en ollut ollenkaan varma siitä, pääsisinkö montusta ylös muulla tavoin. Olin kahlannut munia myöten hangessa yli tunnin tälle sektorille, jonka kaikkia muita seiniä, paitsi hänkkiä, koristi samanlainen paksu vaippa märkää ja tuoretta lunta, joka lähestyessä humahteli epämiellyttävän useasti - tasaisella. Lisäksi siellä alhaalla, jossain kaiken sen lumen alla, ryöppysi ilmeisen ison kuuloinen koski.  

40 metriä alempaa löysin pohjan, ja hypin lumen päällä edelleen köyteen kiinnitettynä, koittaen löytää heikkoja kohtia pohjasta. Sellaista löytämättä, irrotin itseni ja huusin Miran alas. Turvallisuuden tunne oli kuitenkin lyhytaikainen - tuskin se painosta johtui, mutta Mira laskeutui lumen läpi suoraan veteen. Fiksasin itseni äkkiä takaisin köyteen, ja aloin pikkuhiljaa katselemaan ympärilleni.

Mun yläpuolella oli jotain isoa. Isoa siinä mielessä, kuin sen kokee kohdatessaan kiipeilyssä ensi kertaa jotain sellaista, joka saa sut kokemaan olevasi aloittelija. Mulla oli ollut sama tunne kun aikoinaan seisoin Blåmannenin alla, tietäen pakittavani viimeistään 24 tunnin sisään. Ja samalta musta tuntui varmaan myös silloin, kun ekan kerran elämässäni menin kiipeilemään ulos. Se oli se sama tunne, jonka koin aina, kun edessä oli jotain selkeästi kompleksimpaa kuin mitä aiempaan kokemuspiiriin kuului. Mä olin väärässä liigassa.

Mä olin halunnut nähdä, miltä maailmanluokan mikstareitti näyttää, ja se oli nyt siinä, suoraan mun yläpuolella. Pelkästään sen katsominen oli mulle jossain määrin humalluttava kokemus - se näytti karkeasti sanoen, ja liioittelematta, siltä kuin koko Niemiselin kallio olisi irroitettu Norrbottenista, laitettu seisomaan ison släbin päälle, kallistettu kymmenen astetta lisää, ja istutettu täyteen mitä mielikuvituksellisempia ja terävämpiä daggereita. 

Seurasin reittiä katseella niska vääränä - ensin introjää, sitten varmaan viisimetrinen jalaton kattohalkeama, siitä siirtyminen tappavan näköiseen pilariin, jatkona toinen helvetin jyrkkä ja piirteetön hänkki, ja loppuun jotain kutakuinkin vaikeinta mahdollista jääkiipeilyä mitä olin ehkä ikinä nähnyt. Koitin kuvitella, kuinka monta muuvia, ja kuinka monta metriä kiipeilijän toisi toppiin, ja tulin siihen tulokseen että mun kuvittelu oli turhaa - en saisi tietää, ainakaan tällä reissulla, enkä ennenkuin kasvaisin isoksi, jos edes ikinä kasvaisin.

Tiesin, että mun oli turha ottaa siitä kuvia, koska ilman vertailukohtaa katsoja olisi saman mittakaavavirheen armoilla kuin itse olin ollut topoa selatessa. 

Pläräsin kameralla toposta otettuja kuvia, ja luin sektorin ensinousijoiden nimiä: Jasper, Gadd, Haston

Jää- ja mikstakiipeilyn dinosauruksia, ja tässä mun yläpuolella oli yksi niiden lapsista. Se, että siinä oli kuusi pulttia, lohdutti ajatuksena ehkä yhtä paljon, kuin jos yrittäisit tappaa karhua muovisella voiveitsellä. Katsoin alas, ja koin oman heikkouteni vahvempana kuin koskaan. Tiesin, että isojen poikien reitit on isoja, mutta Heavy Water (M10) oli iso, se oli jotain niin helvetin isoa että halusin mennä takaisin telttaan häpeämään ja haudata ajatukset takaisin Valtaojan kirjaan. 

Illalla makasin märässä makuupussissa ja mietin. Olin kiivennyt edellisenä päivänä Fissionin, jolla oli topossa sama greidi, ja osasin nyt enää sanoa lähinnä sen, että Fissionilla ei ollut mitään tekemistä sen reitin kanssa, jonka alla olin käynyt tänään polvistumassa. Ne näytti kutakuinkin siltä, kuin ne olisi eri planeetalta. Mä en tajunnut enää mistään mitään.

Eikä kysymys ollut siitä, että hämäisikö Heavy Waterin ulkonäkö - vapaakiipeilyreitistä voi olla vaikea sanoa katsomalla, että kuinka vaikea se on: vapaasti tehtävissä muuveissa ratkaisee niin pienet asiat. Mutta mikstareitit on eri asia - vaikeat muuvit on mun kokemuksen perusteella harvemmin se pullonkaula. Ja vaikeita muuveja ei tullut eilen vastaan. Jos reitti on kolme kertaa pidempi, jyrkempi ja taagimpi, mulla ei ollut mitään syytä olettaa etteikö se olisi myös vastaavassa suhteessa vaikeampi. Se oli anekdoottina täysin sama tilanne, kuin jos olisin tuijottanut silmiin ensin koiraa, ja sitten sitä karhua, joka juuri söi sen koiran.

Jatkoin tätä sisäistä dialogiani, ja tulin siihen tulokseen, että ne jotka täällä on lihapatojen äärellä, ne varmaan paskat nakkaa siitä, kuinka monta ykköstä ja nollaa kunkin reitin perässä on. Ja miksi välittäisivätkään, ei niiden tarvinnut muuta kuin miettiä mitä seuraavaksi kiipeävät. Miksi sillä yhtäkkiä tuntui olevan mulle merkitystä?

Mä en vaan saanut enää jäsenneltyä asioita päässäni. Mä mietin reittejä mitä olin kiivennyt, mitä halusin kiivetä, mitä en ikinä kiipeäisi, ja mietin niiden kuvaamiseen käytettyjä numeroita ja sitä kuinka niillä ei tuntunut olevan enää mitään tekemistä reaalimaailman kanssa. Miksi tämä reitti ei saanut ansaitsemaansa huomiota? Miksi tänne ei tullut polkua? Miksi täällä ei ollut hakun jälkiä?

Siksi, koska se oli oletettavasti oikeasti M10?

Seuraavana päivänä olin palannut takaisin omaan liigaani, ja mulla oli ihan valtavan hauskaa. Jokunen vuosi sitten käyty kansainvälinen keskustelu siitä, kuinka sporttimiksta on kuollutta, ei ainakaan näyttänyt pätevän Krokanissa. Paikka oli täynnä toinen toistaan makeampia pultattuja linjoja, joissa sai rauhassa koetella omia kykyjään ja pitää hauskaa - ja uusia linjoja näytti syntyneen toponkin jälkeen mukavasti. Jotain sen aikaista lehteä muistinvaraisesti lainaten: while sport mixed climbing might be a dead-end sport for the high-end athlete, it has never been so much fun for the average climber. Niin totta.

Laskeutuessani Fission Bowlia vastapäätä olevalta seinältä, mietin sitä mitä olin edellisenä päivänä kokenut: se oli ehkä se antikliimaksin vastakohta, jonka Fission oli tarjonnut. Fission kyllä hapotti mun forkut, mutta Heavy Water, se räjäytti mun pään - ilman että koskin siihen tikullakaan. Mä olin iloinen siitä kuinka mun käsitys kiipeilystä oli laajentunut.


Mira ja Two Assholes ... M6 

 Ahola yrkkää Fissionia

 Nästa gång ketjut kilahtaa varmasti kevyesti!


 Suttura flässää jotain ulkomaankielistä M7-:aa. 


 Mira kakkostelee jotain Krokanin lukuisista "WI5":sta


Mun mielipide putousjään greidaamisesta voisi olla tänään se, että lyhyempien kuin yhden pitchin reittien greidaaminen on absurdia. Sun ei tarvitse tietää sen greidiä, sä näet sen vaikeuden kun seisot sen alla. Ja se on erilainen joskus joka viikko, kausista puhumattakaan.


Ruuhkaa Bullenilla. Mira laskeutuu jotain M7+:aa alas, mycke fint reitti, varmaan ainut kerta kun olen saanut myönteistä huomiota norjalaisilta lantion liikkuvuudesta. Harmi, että nekin paljastui myöhemmin hollantilaisiksi.

(c)Saku Korosuo
 Fission

(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Mira
Saku ja Not Only a (N)ice Guy, M8 flash, very nice, ja aivan sikahieno ruutu Miralta!

(c)Saku Korosuo
Tää reitti edusti kyllä mikstakiipeilyä parhaimmillaan - tällaisista linjoista koko laji on syntynyt, ja tällaisten takia kannattaa ajaa vähän enemmänkin. 



Lisälukemista sitä kaipaaville yhden tässä tekstissä sivutun reitin suhteen: englanniksi (sivu 50*), ja norjaksi.

* Gaddin tekstissä on virhe pulttauksesta, se on edelleen naturaali-yläkerta.