20.12.2013

Nuoruus, reitinteko ja ylimääräinen metalli

Joskus kauan aikaa sitten, monta pitchiä, punkkupulloa ja autoa aikaisemmin, kävelin Käärmerakan katon alle pora kädessä.

Mä olin kokematon ja naiivi. Mulla ei ollut mitään käsitystä kiipeilystä kunnon mittakaavassa, reitinteosta puhumattakaan. Mä en tiennyt mihin hakuilla pystyy. Mä olin täysin vailla ennakkoluuloja. Ja juuri niistä syistä mä pulttasin sen katon.

Kaikilla, jotka on tehneet reittejä, on niiden joukossa aina se oma lempilapsi. Yksi reitti, joka on omasta mielestä niistä omista tekeleistä paras, oli se sitten miten huono hyvänsä muiden tekemiin reitteihin verrattuna. Reitintekijänä sun on täytynyt tulla paikalle, ja nähdä jotain mitä muut eivät ole aiemmin nähneet. Mahdollisuus, ja usko siihen että se on kiivettävissä.

Muistan, kun ekan kerran laskeuduin siltä lipalta alas ja tuijotin mun edessä olevaa kattoa. Se oli aika erilainen katto kuin mitä olin ikinä ennen nähnyt - ainakin siinä mielessä että se tosiaan oli katto, eikä asteenkaan vertaa hänkki. Itseasiassa kelasin aluksi, että se on kallellaan toiseen suuntaan. Olin tietenkin nähnyt kalkkikiveä kattona, mutta graniitti horisontaalisesti oli aika erinäköistä.

Mun yritykset visualisoida siihen reittiä menivät aluksi metsään. Mä luin kalliota yhtä huonosti kuin nykyään luen veroilmoituksia. Siitä hyvästä sinne jäi neljä turhaa pulttia, jotka nykyisellään muodostavat korkeintaan huonon kesäreitin. Mutta kun olin sitä vuoden verran tuijotellut, huomasin lopulta katossa olevan vaakahalkeamien muodostaman heikkouden. Niidenkin tarjoama sekvenssi vaan näytti loppuvan liian massiiviseen kurotukseen.

Olin ymmärtänyt videoita katselemalla, että hakuilla pystyy tekemään pidempiä muuveja kuin ilman niitä. Ja jos kuvittelin itseni krusifiksiin kahden listan välille, jotka tarjosivat tien suoraan lipalle, pystyin kuvittelemaan siitä myös reitin ylös. Fuck it, pistä lisää pultteja sisään ja ala työstää.

Mulla ei ollut aavistustakaan siitä mihin mä olin ryhtynyt. Se vei multa monta vuotta, monta hakunterää ja muokkasi mua kiipeilijänä sekä ihmisenä. Sen kuusi pulttia ja noin 15 otetta on ehkä yksi siisteimmistä asioista mitä mulle on ikinä tapahtunut. Se on edelleen toistamaton, helvetin hyvä suomalainen mikstalinja, ja sen nimi on Kyberpunk.

Meikä työstää 2006, (c) Pekka Koponen

Kyberpunk ei ole toisaalta yhtään mitään muuta kuin hassuun muotoon lohjennutta graniittia. Mistä mä tiedän, se on varmaan jonkun mielestä rumakin. Se oli jokatapauksessa mun elämän sisältö syksyllä 2008.  Mulle se edustaa ikuisesti sitä, mitä ei pitäisi kiipeilijänä ikinä unohtaa: ennakkoluulottomuus ja optimismi tekee ihmeitä.

Mä oon saanut sen jälkeen kiipeilyltä valtavasti enemmän kuin mitä olisin ikinä osannut odottaa, mutta sillä tulee aina olemaan paikka mun sydämessä.  Se oli mulle silloin nimittäin niin helvetisti enemmän - se tarjosi mulle merkityksen pitkäksi aikaa. Vaikka se koko prosessi oli alkanut jo paria vuotta aikaisemmin, sen loppukesän ja syksyn intensiteetti yllätti mut. Redpointtaaminen ei sinänsä ollut mulle suinkaan uusi asia, sillä olinhan jo tottunut hakkaamaan päätä seinään Niemiselissä - mutta ne viimeiset neljä viikkoa koin olevani niin lähellä, että pyrin tekemään kaikkeni lähettämisen eteen.

Perspektiivi tän asian suhteen on kasvanut viime vuosina aika paljon, koska teen osin töitä oikeiden urheilijoiden kanssa. Mutta mulle 26-vuotiaana kaljasta luopuminen oli jo aika extremeä. Koitin oikeasti keventyä, ja lokakuun ja marraskuun jokainen viikko alkoi muistuttaa toinen toistaan: lauantaina tai sunnuntaina lähetysyrkät (riippuen siitä, kummalle päivälle sain varmistajan), maanantaina ja/tai tiistaina hapottavaa treeniä, keskiviikkona korkeintaan herkistelyä, ei liikaa safkaa alkuviikosta, torstaina tai perjantaina korkeintaan juoksua, ja riippuen varmistajien aikatauluista kunnon hiilaritankkaukset perjantaina tai lauantaina. Sitten taas turpaanvetoa, ja sama setti alusta. Isoin onnistumiseen edesauttanut tekijä oli kuitenkin se, että meillä oli hyvä ja aktiivinen porukka, joka oli aloittanut draikkaamisen sisällä jo loppukesästä. Treenaaminen oli ollut kivaa.

Mulle tuli työstäessä myös selkeä onnistumisen pelko. En osaa selittää sitä, mutta kai se ihan oikea termi on, varsinkin pitkissä projekteissa. Periaatteessa lähdetään täysillä liikenteeseen, mutta on jo niin totuttu epäonnistumiseen, että siitä poikkeaminen tuntuu pelottavalta. En tiedä, oliko asialla psyykkisesti vaikutusta, mutta mulla meni silloin myös oikeassa elämässä aika moni asia ylösalaisin - ja ehkä se henkinen myllerrys sitten edesauttoi myös tämän asian ratkeamista.

No, Kyberpunk sai olla rauhassa mun tietääkseni viisi vuotta. Jatkot huurtuivat, jäätyivät ja sulivat uudelleen vuodenaikojen vaihtuessa. Tuuli heilutteli niitä ehkä välillä. Potkaisin ehkä joskus laitimmaista jatkoa kun laskeuduin viereiseltä reitiltä tossut jalassa. Mutta katon puolella ei tapahtunut mitään, satunnaista ohilaskeutuvaa ihmettelijää lukuunottamatta.



Yksi parhaista asioista mulle kiipeilyssä on asioiden jakaminen jonkun kanssa, jonkun hienon asian kokeminen ja tieto siitä, että se toinen koki jotain samaa minkä pystyi kokemaan ainoastaan juuri siten. Mä olin toisinsanoen odottanut sitä hetkeä todella kauan, että saisin varmistaa jotakuta siinä katossa.

Suomessa on nykyään paljon kiipeilijöitä, joilla on täydet edellytykset kiivetä se. Ja se, että sain niistä yhdenkin sinne houkuteltua, oli mulle iso juttu. Mä olin suoraan sanoen huolissani, että ehkä kaikki kelaa siitä, että se on paska reitti, ja sitä ei siksi tule kukaan kokeilemaan. Itsehän sille asialle sokeutuu täysin. Riku lohdutti ja sanoi, että ongelma ei ole se, vaan se, että se on huitsin jeerassa ja se on v*tun vaikea.

Meikä sendaa 2008 (c) P. Jyrä

Mä en eräänä marraskuisena lauantaina tänä vuonna tehnyt paljoa muuta kuin varmistanut, mutta se oli mulle silti upea kiipeilypäivä. Näin jonkun yrittävän mun rakkainta linjaa täysillä - siitä huolimatta, että kun näin lipan aamulla ekan kerran, tiesin että siitä ei sillä jäätilanteella pääse. Ei siinä, on mulla ennenkin ollut upeita hetkiä varmistaessa ja toisten suorituksista iloitessa (varsinkin jos oon ollut iloinen siitä, ettei mun ole tarvinnut olla ylhäällä tärisemässä), mutta tän reitin varmistamisessa oli ehdottomasti ekstramausteita. Se oli eka kerta, kun näin jonkun sillä reitillä siten, että se näytti siltä että se voisi olla menossa.

Se päivä herätti paljon hyviä muistoja mieleen. Muistoja siitä, kuinka silloin viisi vuotta sitten musta tuntui hetken aikaa siltä, että pystyn mihin vaan. Olin kehittynyt sitä reittiä työstäessäni ja sitä varten treenatessani. Kehitys oli ollut ehkä aika tiukkaan rajattua ja ainoastaan yhtä tavoitetta varten, mutta sillä ei ollut väliä, koska halusin kiivetä vain sen yhden reitin. Olin silloin fokusoitunut johonkin täysillä, ja söin, paskansin ja ajattelin siinä marraskuussa vain yhtä asiaa.

Sitä ei koe usein. Oon kokenut sen monesti sen jälkeenkin, erilaisissa mittakaavoissa, mutta en voi ikinä tietää koenko sitä enää tulevaisuudessa. Sen mä tiedän kuitenkin, että se reitti haluaa tulla kiivetyksi uudestaan - koska kaikki reitit haluaa, että niitä kiivetään - ja koska sen voi kiivetä paremmin kuin miten mä sen kiipesin.

Heelhookkien käyttö IWC:n kisoissa loppui kaudelle 2009. Mä en asialla jaksanut vielä edellisenä vuonna päätäni hirveästi rasittaa, vaan halusin kiivetä sen ylipäätänsä jotenkin - ja kantapiikit oli mun etu ehdottomasti, koska olin omasta mielestäni varsin hyvä niiden käytössä. Kantapiikittömyys etiikan kannalta oli mulle silloin vielä ajatuksena jotain sellaista, mihin en halunnut sekaantua. Olin työstänyt siihen hyvät sekvenssit huukeilla, ja kun lähetys alkoi tuntumaan mahdolliselta, pidin parempana etten liity eettiseen eturintamaan huukittomuudessa, vaan keskityn siihen että saan sen pakettiin edelleen yleisesti hyväksytyillä menetelmillä. Pystyin kyllä lehtiä lukemalla ymmärtämään sen suuntauksen mihin oltiin menossa, mutta pelkäsin (ja varmasti ihan aiheesta), että reitti jää haaveeksi jos nyt alan leikkimään elitistiä.

Oikein käytettynä kantapiikit toimivat melkein kuin kolmantena ja neljäntenä kätenä, joten ei ihme että niistä on jeesiä. Välillä musta tuntuikin kirjaimellisesti siltä, että meen perse edellä puuhun.

Antti jokatapauksessa osoitti, että sekvenssit kyllä löytyy ilmankin. Tarvitsee vain olla parempi kiipeilijä - siitähän heelhuukkien bannauksessa oli alunperinkin kysymys. Annetaan enemmän tilaa todelliselle taidolle ja fysiikalle, kuin mekaaniselle roikkumiselle jolla voidaan pelata aikaa.

Kiipeilyssä on kyse tyylistä, ei topista. Kyberpunkin voi kiivetä paremmalla tyylillä. Ja se on mun mielestä ihan sairaan siistiä!


(c)Jansku
Lopuksi vähän oikeeta kiipeilyä

(c)Jansku
(c)Jansku


Antti stemmaa heti kun antaa pienenkin mahdollisuuden!

12.12.2013

Kaamosrandot

(c)Riku Lavia
Lyngen itsenäisyyspäivänä alkaa olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja varmaan parempi niin, Korouoman parkkikselle ei ilmeisesti ainakaan tarvittu enää paria lisäautoa. Kuulin että siellä oli parhaimmillaan 20 kiesiä parkissa. Vau! Milloin jääkiipeilystä tuli näin suosittua? Näin niinkuin heavy lokaalina sitä on tottunut pitämään viiden auton ilmestymistä ruuhkana.

(c)Riku Lavia

No ei siinä, meillä jäi hakut autoon kun Tamokin lumitilanne valkeni. Kilpisjärven tie oli menomatkan aamuna vielä kiinni, mutta aukesi illaksi. Lyngenissä on suomipossea itsenäisyyspäivänä itseasiassa paljon enemmän kuin Korouomassa, mutta on siellä sitä lääniäkin. En tiedä missä muut laski, mutta meillä oli torstain ja perjantain parhaat lumet. 


Käytiin me kiipeämässäkin. Lähestymistä tosin tuli metrillisesti enemmän kuin jääkiipeilyä, mutta kuuluu lajin luonteeseen tuolla suunnalla. 


Gorak lähestyy sitä-ja-tätä Fossenia. Tän kävi jotkut keskieurooppalaiset ensinousemassa jokunen talvi sitten. Harmi että siellä on kiipeilty 80-luvulta alkaen.

(c)Riku Lavia
  Loistavaa Dynafit-maastoa

 Boomkah

Riku laittaa ahtopaineet kuntoon

(c)Riku Lavia
 Samaan aikaan toisella puolen vuonoa näkyi äksöniä

Lisää kuvateksti
Iltapäivärandolaiset Kjosenilla


 Putouksen sisälläkin oli paineet kohillaan


Parin tunnin valoisalla ajalla ei paljoa tarvitse arpoa sitä, että kerkeääkö ennen pimeää alas


TLT5 on loistava kenkä, mutta vedenpitäväksi sitä ei voi haukkua

(c)Riku Lavia
Ei vaikka olisi Palaun linerilla

(c)Riku Lavia
Sterlingin kaapeleissa oli vähän samaa vikaa

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia
Sofiatinden


 Sofiatindenillä oli samaan aikaan Suomen skimojoukkueen lehdistötilaisuus


(c)Riku Lavia
Ja erittäin hyvän näköinen ränni


(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia
Enpä oo taas vähään aikaan nähnyt viittä suomalaismiestä samanaikaisesti yhtä iloisena kuin siellä


Ready, set, go!

(c)Riku Lavia
 Get some

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

Otsalamppulaskeminen on mulla jossain määrin uutta. 160 lumenia, kuten mun Myo RXP:ssä, on aika mikkihiirikamaa siinä leikissä. Se nyt on kuitenkin kiipeilylampuksi mun mielestä jo kirkkaammasta päästä. Harrastajilla sukset jalassa normi tuntuu olevan 1500 lumenia, mutta kaupasta löytyy kuulemma 8000 lumeniin asti lyhtyjä. Täh? Sillähän sulattaa jo lunta.

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

Heippa!

27.11.2013

Kysymys kengistä ja hakuista

Terve Tapsa.

Viime talvena kyselin softshellhousuista ja tänä vuonnaolis tarkoitus päivittää kengät ja mahdollisesti hakut.

Nyt saat sitten kehua Baturoita oikeen olantakaa. Viittisitkö pistää plussia ja miinuksia kyseisistä kengistä? Ja minkä kokoiset kannattas hankkia (sun jalan mitta kun paino jalalla / baturan koko)? Vaihtoehtoisesti olen kattellu noita Scarpan Phantom Guideja. Onko sulla tai sun kavereilla kokemusta noista Phantomeista? Olis kiva kuulla kommentteja.

Ja sitten hakkuosasto. BD Fusion vs. Petzl Nomic. Sen verran kokemusta kyseisistä hakkuista, että itelle tuo Nomicin swingi on helpompi. Miten noissa kestävyysero esim. mixtaa kiivetessä. Muutenkin voi heittää kommentteja hakkuista. Nykyiset hakut Viperit mitkä nyt ei ole huonot suoralle jäälle.

 Terveisin,

Anonyymi hakkuilija


Hellurei ja hellät tunteet!

Baturaa on helppo kehua. Se johtuu siitä, että se on helvetin hyvä jääkiipeilykenkä - etenkin niihin olosuhteisiin, missä mä suurimmaksi osaksi kiipeän. Faktoja kehiin: se on kevyt, se on tarkka, ja se on lämmin. Se on Sportivan mallistosta ehdottomasti mun käyttötarkoituksiin sopivin kenkä. Miten se vertautuu sitten muihin vastaaviin kenkiin, kuten mainitsemiisi Phantomeihin? Mulla ei ole valitettavasti omakohtaista kokemusta, mutta Danella on. Cold Thistlestä löytyy useampi A4:nen eeppisiin mittasuhteisiin menevää kenkägaynessiä. 

Baturoita on ollut markkinoilla jo useampi eri sukupolvi. Mulla on ollut niistä käytössä kaksi: ensimmäinen ja viimeinen (2.0 GTX). Niiden väliin jäi Batura "Evo". Ykkös- ja kakkos-Baturoista haluan sanoa sen, että ne eivät ole sama kenkä. 2.0 on mukavampi mutta yhtä tarkka (ykkönen kipeytti mun kehräsluut esim. poikkaria tehdessä rinteessä), siinä on kalvo, ja vetoketju joka kestää. Ykkösen ominaispiirteitä oli nimenomaan se kalvottomuus, joka sitten on hyvä tai huono juttu täysin käyttöympäristöstä riippuen. Kalvottomuuden etuina tietenkin parempi kuivuminen, haittoina helpompi kastuminen. Nykyisellään olen kyllä tyytyväisempi 2.0:n kalvoon ja sen toimivuuteen. Sen voi melko huoletta upottaa putouksella vesisuihkuun. Tiedän, että ykkösen vetoketjuja meni paljon paskaksi, mutta itse en sitä rikkonut. Voimalla saa kyllä mitä tahansa rikki.

Batura ykköstä ei todennäköisesti ole enää markkinoilla (paitsi käytettynä), mutta Evoa voi hyvinkin olla. Siinä on parempi vetoketju kuin ykkösessä, ja ei kalvoa. Nilkan tuentaan en osaa ottaa kantaa.

Kokohommista vielä se, että mun jalka on 27 mondo ja Baturat on 42 1/2. Suosittelen silti sovittamaan.

No sitten ne hakut. Hyvät hakut on ne mistä sä tykkäät tai mistä sä päätät tykätä. Todennäköisesti et saa paskaksi kiipeämällä mitään, paitsi teriä. Mun suurimmat "vammat" hakuissa on olleet Ergoihin ilmestynyt naksuminen painottaessa, ja BD:n Fusioneista satulasta irronnut pienen pieni pala (linkki). En ole kuullut ikinä keneltäkään kaveriltakaan hajonneesta hakusta - tarkoittaen sitä, että hakusta hajoaisi joku niin oleellinen metallinen osa tai kohta, että sitä ei voisi enää alkuperäiseen tarkoitukseensa käyttää. Muoviosat, kuten kahvat ja liipaisimet ottavat osumaa kalliolla, mutta niitä pystyy yleensä paikkaamaan. Jos hakkaa paljon pitoneja ja sattuu olemaan silmissä hajataittoa, voin suositella myös hakun varren yläpään teippaamista paksulla kerroksella sähkäriä tai jotain vastaavaa joka kestää ottaa vähän runtua. 

Oon joskus kelannut, että ydinsodan jälkeen ainut jäämistö ihmiskunnasta on jäähakut, kun ne  tuntuu kestävän mitä vaan drytoolauksesta kaakelinpurkuun. Mutta nyt kun muistelen tarkemmin, niin viime tai toissavuonna jollain taisi kyllä katketa hakku IWC:ssä, eli ehkä se on tehoista kiinni.

Mun mielenkiinto BD:n hakkuja kohtaan on enemmän sattumankauppaa kuin tietoinen päätös. Ostin ekat Bläkkärit sen takia, että ne näytti mun mielestä makeilta. Tuskinpa olis ykskään reitti jäänyt kiipeämättä sen takia että olisikin ollut Petzlit kädessä. BD:n hyvinä puolina on mun mielestä terien nopea vaihdettavuus, ja se ettei niitä vaihtaessa ole kovin montaa mutteria ja pulttia joita hukata. Tällä on merkitystä taas siksi, että BD:n teriä (Laser) oon valitettavan monet saanut poikki reitillä, ja reitillä terän vaihtaminen on eri asia kuin olohuoneen lattialla. En tiedä pärjäiskö sitä sitten ilman vaihtoteriä jos kiipeis Petzlillä? 

Fusionin, Nomicin ja Viperin svingi on jokainen omanlaisensa. Rohkenisin myös väittämään, että yhdenkään laatuhakun svingi ei ole sellainen, etteikö sitä jokainen halukas pystyisi oppimaan. Jokainen pyörä ja suksetkin on aina erilaisen tuntuiset, kun ne on alla ekaa kertaa. Mitä käppyrämpi hakku, ja mitä agressiivisempi terä, sitä enemmän svingin pitää koukata lopussa ylhäältä alas. Käppyrähakkujen svingi kiertää teorian tasolla etusormen ympärillä, kun taas suorempien, kuten Viperin ja Quarkin svingi kiertää taas pikkurillin ympärillä. Teorian tasolla tekisi mieli myös sanoa, että Viperin/Cobran ja Quarkin svingi on helpompi kuin käppyröiden.

Fusionit on sitten myös painavammat kuin Nomicit. Joku voisi sen ottaa huonona puolena, minä taas tykkään sen svingistä. Jos jaksan raahata vajaa 80-kiloista ruhoa niillä hakuilla ylöspäin niin kai mä jaksan sitten myös ylimääräistä sataa grammaa vähän heilutella pään päällä. Oletan kuitenkin, että tarkoitat uutta vihreää Fusionia etkä vanhaa oranssia. Vanhempaa mallia en voi suositella jäälle kellekään muulle kuin niille, jotka sen tietävät haluavansa.


Onko mielessäsi joku talvikiipeilyyn liittyvä kysymys? Miten kuohuviini pysyy sulana Korouomassa? Missä kannattaa käydä kampaajalla Rovaniemellä? Lähetä kysymyksesi rollomixed at gmail piste com!


(c)Riku Lavia
Kärmerakka, alkukaudesta. Hyvää maastoa oranssille Fusionille.

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia

(c)Mira
Ruskea virta, viime viikonloppuna. Hyvää maastoa vihreälle Fusionille.

20.11.2013

Hei me sairastetaan


Mulla on harjoituskalenterissa viime vuosikymmenen puolella useampi ylläolevan kaltainen entry (kyllä, pidän jossain määrin kirjaa siitä mitä olen tehnyt, ja kyllä, näköjään jo aika kauan). Siinä lukee punaisella valitettavasti "kipeä", eikä "kiipeä". Ja niitä on monesti kaksi jaksoa - kun ensimmäinen loppuu, niin tulee parit treenit (tai ihan mitä tahansa miksi sitä haluaa kutsua, pääsääntöisesti näen kiipeilynkin treenaamisena - kiipeilyyn), ja sitten uusi samanlainen setti sairastamista. Suomeksi sanottuna ei tarpeeksi lepiä sairastelun jälkeen.

Kolme vuotta sitten toukokuussa sinne ilmestyi isoilla punaisilla kirjaimilla teksti: "älä tee tätä enää ikinä". Se luki päivän kohdalla, jona olin päättänyt mennä treenaamaan - kuumeen jälkeen. Välissä oli yksi "terve" päivä. Tultuani illalla kotiin, mun kuume nousi korkeammalle missä se oli ollut alunperin, ja olin niin kipeä että pelotti. En päässyt sängystä ylös pariin päivään, ja olin varma että olin saanut jonkun vakavan jälkitaudin.

Mulla aiheutti silloin painetta treenaamiseen se, että olin lähdössä parin viikon kuluttua Italiaan. Ajatus ylimääräisistä lepopäivistä (mitä sairaspäivät ei tietenkään ole) tuntui ylitsepääsemättömältä, ja tietenkin niiden kuvitteli vaikuttavan tuhoisasti kuntoon. En tuu kiipeemään mitään jos nyt lepään.

No sitten levättiinkin vähän enemmän. Olo normalisoitui arkielämään sopivaksi reilussa viikossa, mutta kokonaisuudessaan episodi kesti alusta loppuun kolmisen viikkoa, ja Italiassa sai aluksi ottaa tosi iisisti. Älytöntä hätäilyä, varsinkin kun ottaa huomioon että olin menossa sinne useammaksi kuukaudeksi.

Tilanne näytti nyt kalenterin perusteella suurinpiirtein yhtä ahdistavalta. Mulla oli ollut kuumetta vähintään viisi päivää, ja teoriankin tasolla mulle oli tarjolla korkeintaan yksi kuumeeton päivä ennen kisoja. Päätös oli pakko tehdä, ja lopulta löysin itseni Helsingin junasta kirjoittamassa tätä tekstiä, ilman hakkuja.

Vituttaahan se, mutta oon ennenkin kirjoittanut ylös menneisyydessä tapahtuneita asioita sitä varten, että en toistaisi niitä. Niitä asioita ei ole montaa ja ne muut ei liity urheiluun.

Voin rehellisesti kuitenkin sanoa, että mua ei harmittanut se että olin treenannut kalliokauden jälkeen aika aktiivisesti - tietenkin myös stadikan kisat mielessä. Mua harmitti ennen kaikkea se, että Hakkuhuukkailuissa viime vuonna kisaaminen oli ihan helvetin hauskaa ja tykkään kiivetä kisatilanteessa, koska saan itsestäni selkeästi enemmän irti silloin. Ostin itseasiassa hakutkin kisoja varten. Ei hätää Pekka, ei ne silti oo jääny kaappiin pölyttymään.

(c)Riku Lavia

Näissä kahdessa viime vuoden kisassa on ollut mulle erittäin hyödyllistä myös se, että on ollut selkeä tavoite alkusyksyllä jota varten treenata. Syksy menee helposti muuten kaamosmasennuksessa glögipäissään, mutta pieni pelko omasta suorituskyvystä muiden edessä on tehnyt todella gutaa motivaatiolle. Ja mikä tärkeintä, siitä syksyllä hankitusta kondiksesta saa nauttia sitten koko kauden. Kondis nyt ei tosin takaa yhtään mitään talvikiipeilyssä, mutta on se silti todennäköisyyksiin suotuisasti vaikuttava asia. Syksyn punttikoulu Mountain Athlete:n ohjelmilla sai myös mun olkapään tosi hyvään kuosiin.

No, huukkailut tuli tällä kertaa suoritettua katsomon puolelta, mutta finaalit Eetun johdolla tarjosi niin upeeta kiipeilyä että oli ilo olla paikalla pelkästään sitä katsomassakin. Toivottavasti ensi vuonna päästään  taas viivalle!

12.11.2013

Ramp Feber


Kun toissaviikonloppuna ajoimme Skibotnin ohi kotiin, oli valoa vielä sen verran että näimme vähän ympärillemmekin. Jään määrä yllätti positiivisesti, ja spottasimme samantien useita potentiaalisia linjoja tuleville reissuille. Suurinpiirtein Kilpisjärven ja Skibotnin puolivälissä oleva Stuorraoavi, jolla mm. "Lokonen" sijaitsee (linkki), oli huomattavasti monipuolisemmassa kunnossa kuin normaalitalvena. Transit kerkesikin jäähtyä Rollossa vain 10 päivää kunnes veri alkoi taas vetää ärjänteelle.


Edellisen reissun jäljiltä olin vähän skeptinen sen suhteen, että kuinka paksulti sitä jäätä nyt kuitenkaan on vaikka tielle asti näkyykin. Ylempänä sisämaassa oli kuitenkin ollut selkeästi kylmempää kuin rannikolla, ja otimme perjantain kohteeksi hyvännäköisen noin 200-metrisen jäälinjan, jolla jäätä näytti riittävän alhaalta ylös asti.

P1

(c)Samppa
P2

(c)Samppa

P2


(c)Samppa
P3

(c)Samppa
Kumma kuinka alkukaudesta tällaiset nappaspaitakelitkin tuntuu kylmiltä? Napapiirilläkin on niin leutoa ettei keho sopeudu kylmään yhtään.

Samuli löysi tapojensa mukaisesti mukavan varmistusluolan

 Happeakin oli vielä riittävästi

(c)Samppa
(c)Samppa
Kukkuu!

P4

P5

Reittiä lähestyessämme ja reitillä ollessamme kiinnitimme huomiota meidän vasemmalla puolellamme olleeseen linjaan, joka alkoi hyvännäköisenä jäärantuna ja jatkui loogisesti ylös kallioramppia pitkin. "Ramppi" alkoi pyörimään kummankin mielessä ja olinkin melko varma että löytäisimme itsemme samoilta mestoilta taas seuraavana aamuna.


Jos seuraa Sampan leuan kohdalta oikealle nousevaa kuluaaria, näkee kaksi erillistä linjaa jotka erkanevat kuluaarin yläpäässä. Vasemmanpuoleinen heikommin näkyvä linja on ko. "ramppilinja", ja  itse ramppikin näkyy jotenkuten yläkerrassa. Ekan päivän jääputous on noista kahdesta se selkeämpi. "Lokonen" muodostumassa suoraan Samulin pään yläpuolella kallioleikkauksessa.


Heräsin seuraavana aamuna kurkku kipeänä ja tukkoisena. Harkitsimme hetken lepäämistä, mutta tulin siihen tulokseen että mun olo ei tule odottamalla paranemaan, vaan korkeintaan huonontumaan. Ramppi näytti hyvältä linjalta ja meillä oli hyvät olosuhteet - parempi hyödyntää niitä. Tetsasimme parin tunnin lähestymisen vähän pienemmällä sykkeellä, ja edellisenä päivänä tampattu polku teki myös kulkemisesta kevyempää. Tuuli oli navakoitunut reilusti, mutta mun olotilasta huolimatta kaikki tuntui kuitenkin oikein hyvältä. 

(c)Samppa
P1

(c)Samppa

Eka pitchi oli hauska jää- ja turffikorneri, jonka jää oheni tasaisesti ensimmäistä hyllyä kohti. Eiliselläkin reitillä olivat lyhyet ja babyruuvit hintansa väärtejä, nyt meillä oli mukana myös yksinkertainen kallioräkki ja lyöntikamaa. 

P2

Tuuli irroitti ajoittain paljon lunta, mutta se ei ollut missään vaiheessa varsinaiseksi ongelmaksi vaan lähinnä loi tunnelmaa. 

(c)Samppa
 P2

(c)Samppa
P3

P3

P4

Neljänneltä pitchiltä alkoi itse ramppi. Pieni perspektiivihärö pääsi vähän hämäämään, ja alhaalta otetut valokuvat eivät hirveästi auta asiaa. Ramppi paljastui odotettua jyrkemmäksi, ja kalliosläbin päällä oleva lumi teki kiipeilystä hidasta. Gearia saatiin kuitenkin sisään siinä määrin, että homma eteni.

(c)Samppa
Ramppi näytti vähän erilaiselta yläpuolelta kuvattuna


Viides pitchi oli vähän turhankin monipuolinen otos erilaisista kuorellisista jääkerroksista. Pitkät pätkät sai kiivetä kusi sukassa noin 5-10 senttisen jääkuoren päällä, jonka alla oli 20 senttiä sokeria. Hajoittaakaan ei oikein uskaltanut, koska siitä ei oikein ikinä tiedä että kuinka iso levy irtoaa. Astelin kiltisti frontpointeilla hakkujen tekemiin reikiin ja koitin olla kevyt.


Kuudes pitchi jatkui samanlaisena, kuitenkin kulman alkaessa loiventua puolenvälin jälkeen. Olimme tehneet diilin etten jatka ylöspäin, mikäli edessä on pelkkää lumikenttää, vaan kiipeän takaisin alas. Edellisen päivän lähestyminen paljasti lumien olevan edelleen herkässä, jonka lisäksi kova puhuri oli saanut koko päivän siirrellä lunta uusiksi. Tuuli oli kuitenkin kasaantumisen sijaan puhaltanut yläkerran kentän melkein tyhjäksi, ja spottasin kohtuullisen näköisen risun juuri köysien ulottuvuuden rajoissa. Tasapainotin risut ja hakut ja otin Sampan ylös.


Meillä oli edellisen päivän rappelireitti valmiina jossain noin 100 metriä oikealla, mutta myräkän ja huonon näkyvyyden vuoksi päätimme kuitenkin laskeutua kiipeämämme linjan. Mun olo jatkui iltaa kohti huononemistaan, ja Statoililla juotujen kolmen kaakaon jälkeen alkoi lämpö nousta kunnolla. Mun kuumeilun ja rampin selkeyden vuoksi reitille muodostui hyvin äkkiä nimeksi "Ramp Feber", WI4/M5.

(c)Samppa

Stuorraoavi N face, Lokosesta parisataa metriä Skibotniin. Vasemmalla Ramp Feber WI4/M5 ca. 6kp, oikealla kiipeämämme jäälinja noin WI4:sta. En ole nähnyt ko linjoja aiemmin. Jos jäätä muodostuu lisää, ramppi voi hyvinkin jäätyä. Huom! Kiipesimme reittien ekat pitchit "ristiin", eli vasen eka pitchi oikealle putoukselle ja toisinpäin. Kyse oli ihan käytännöllisyydestä: vasemman pääsi selkeästi ilman kallioräkkiä.

Selkeesti siellä oli jotain muutakin kuin jäätä.