18.12.2012

Thin ice mietteitä


Pilareissa ja verhoissa on toki oma viehätyksensä, mutta jos mun pitää valita niin haastan itseäni paljon mielummin ohuella jäällä. Ohuessa jäässä on massaltaan isoihin roikkuviin juttuihin verrattuna monta hyvää aspektia: ohut jää voi olla teknisesti hyvinkin vaikeaa, mutta siitä puuttuu vapaasti roikkuvien muodostelmien  tuuri-faktori, eli se, että sä et ikinä voi olla täysin varma siitä, kestääkö jokin tötterö sun painosi ja hakkaamisen.

Ohut jää ei tietenkään voi olla ikinä yhtä jyrkkää kuin vapaasti tippuvat vesiputoukset - mutta toisaalta loivempi kulma mahdollistaa sen, että kiipeilyn "shakkipeliin" on käytettävissä enemmän aikaa, kun valtaosa painosta on kuitenkin pohkeilla - ja tällöin voi hyökätä hyvinkin ohuille jutuille kun tietää, että ei sieltä pysty pumppaamaan ulos, ja voi rauhassa kelata seuraavaa siirtoa. Tykkään kyllä jyrkistäkin profiileista, todellakin, mutta nykyään haen niitä mielummin kalliolta kuin pilareista, ihan vain, no, tilastojen ja taikauskon takia.

No, anyhow, thin icen kiipeäminen on joskus vähän niinkuin uuvutustaistelua, tosin siinä mielessä että jää uuvuttaa sinua eikä toisinpäin. Aloittaminen on yleensä helppoa - pohkeita ei vielä hapota. Parinkymmenen minuutin frontpointtaamisen ja peckerin paikkojen etsimisen jälkeen fiilis on yleensä sitten jo vähän erilainen, etenkin jos jää on kunnon thin iceä eli siihen ei saa ruuveja. Mutta ohut jää yhdistettynä kalliovarmistuksiin - en tiedä onko hirveesti mitään siistimpää. Vai onko mulla jotenkin rajoittunut maailmankuva?

Isot Peckerit, Spectret ja Bulldogit toimii jäisessä halkeamassa kuitenkin melko luotettavasti, ja vaikka ovatkin asentamisen ja etenkin irroittamisen suhteen joskus vähän konstikkaita, en ilman niitä uskaltais kyllä lähteä enää minnekään. Oon kuitenkin miettinyt sitä, että olisikohan järkeä sitoa peckereihen oma slingi ja heivata se 3kN vaijeri mettään? Tokihan se koko varmistusväline on alunperin tuotettu ruumiinpainon kannattelua varten, mutta niistä saa joskus niin pommeja, että itse placementti varmasti kestäisi enemmän kuin sen 3kN, mikä menee kuitenkin helposti rikki liidipannuissa. Peckeriinhän voi toki klipata myös suoraan, jolloin se optimaalisessa placementissä rakenteellisesti kestää varmasti paljon enemmän - mutta ne pommit placementit on mun mielestä melkein  aina cornerin pohjalla, jolloin suoraan klippaaminen ei onnistu. Läski slingi kai ratkaisisi asian ja kestäisi jonkun verran moukuttamistakin, mutta jos jollakulla on kokemusta niin ilolla otan vastaan.

Toinen asia, josta en ole itseni kanssa päässyt vielä yhteisymmärrykseen, on lyöntitekniikka ohuella jäällä. Näen asian siten, että on kaksi vaihtoehtoa: ykkösellä sisään, tai hiljaa kuopan kaivaminen. 

Ykkösellä sisään tarkoitan sitä, että lyöt kerran, ja tarpeeksi lujaa, ja elät sitten sen kanssa. Hyvät puolet: nopeaa, ja rikkoo yleensä vähän jäätä jos on terävät hakut. Huonot puolet: täytyy lyödä kohtuullisen lujaa, jotta terä uppoaa tarpeeksi, ja koska jäätä on vähän, se väistämättä menee joskus läpi. Se taas aiheuttaa sen, että terä on kohta tylsä, mikä taas aiheuttaa sen että jäätä hajoaa kohta enemmän. 

Kuopan kaivamisella taas tarkoitan sitä, että jokaisen placementin "rakentaminen" tarkoittaa noin 3-10 lyöntiä. Hiljaisia lyöntejä, jäätä poistuu hyvin vähän kerralla, mutta lopputuloksena on kaunis ja luotettava placementti muttei toivottavasti yhtään lautasta. Hyvät puolet: pleittaaminen on enemmän kontrollissa, sillä jos näet tai kuulet sen olevan aluillaan, voit päättää käyttää siihen mennessä kaivettua kuoppaa, tai arpoa sen suhteen että kaivatko vielä vähän. Kun kallio lopulta tulee siellä sentin syvyydessä vastaan, terä ei mene paskaksi, koska et oikeasti edes lyö, vaan vähän heiluttelet vaan hakkua jäätä kohden ja tunnet kaikkein pienimmätkin poikkeamat synnyttämässäsi kolossa. Huonot puolet: hitaampaa, ja ranne voi väsyä jos ei ole kotona reenattu (keh).

Itse kai käytän vähän kumpaakin, yllättäen taas "tilanteesta riippuen". Jos jäässä on jotain muotoa, ikäänkuin positiivisempaa pintaa, niin pääsääntöisesti yrkkään siihen "kevyellä" ykkösellä, koska positiivisempi ote jokatapauksessa pärjää pienemmällä placementillä. Tasaiseen pintaan taas kaivan mielummin kuoppaa, koska otteen haluaa mahdollisimman syväksi, eli kallioon asti olevaksi. Ja kuopan kaivaminen on ainut tapa pitää terät ehjinä jos haluaa pohjaavan placementin. 

Olosuhteet vaikuttaa myös, tottakai: mitä kylmempi keli, sitä hauraampaa, ja edelleen sitä vähemmän ykkösellä sisään -lyöntejä. Lämpimämpi keli: joustavampaa jäätä, ohuemmat placementit riittää, vähemmän kuoppia. 

Yksinkertaista? Ei. Kivaa? Kyllä!

Jos tällaisen ohi sattuu laskeutumaan niin mulla ainakin tekee tiukkaa olla lähtemättä kiipeemään

(C)Samuli Pekkanen
 Selkeesti pitäis silti alkaa treenaamaan pohkeita

(C)Samuli Pekkanen
 Booyakasha!

Rollon thin ice festarit vaan jatkuu ja jatkuu

 
Advanced approaching

Perinteiseenkin silti vielä luotetaan


Lopuksi vielä maanantain tunnelmaa Korouomasta.

12.12.2012

Mörketiden suksilla


Varmistajan rannemurtuman ja uudelleenlämmenneen pujotteluharrastuksen myötä päädyimme itsenäisyyspäivän viettoon juurikin niille mestoille, joissa olen monesti hakut kädessä kironnut sitä, miksen ole suksilla. Aiemmin ongelmina ovat siis monesti olleet liika lumi ja liian lyhyt päivä. Asiasta viisastuneena, tällä kertaa mukaan pakattiinkin kiipeilykamojen lisäksi keihäät, ja hakut pysyivätkin sitten loppuen lopuksi laukussa koko reissun.

(c)Riku Lavia

Mörketiden, eli kaamosaika, on pohjoisessa vielä vähän pimeämpää kuin Rollossa. Rollossa on peliaikaa käytännössä kuusi tuntia, Skibotnin korkeudella enää rapiat kolme tai neljä tuntia. Se riittää kuitenkin mainiosti paikan moninaisten mäkien skinautukseen. Ekana päivänä hiihtelimme Middagsfjelletin, joka kuitenkin paljastui sitten tarkemmin kartasta katsottuna Istindeniksi:

(c)Riku Lavia

Istindenillä ei toiveista huolimatta löytynyt paljoa muuta kuin tundraa spermafrostilla päällystettynä, sekä betonin kovaa korppua. Mutta toisaalta, oon aina ollut sitä mieltä että ei ole huonoa lunta, on vain huonoja laskijoita. Ja pervo kun olen, diggaan siitä ylöspäin menemisestä melkein yhtä paljon kuin alaspäin tulemisesta.

 

Seuraava päivä ilmeisen suositulla Blåbaertindenillä taas olikin sitten paljon pehmeämpi, ja yläkertaan oli tullut yllättävän paljon uutta lunta. Mitään kneedeep tai faceshot -hommia ei sielläkään kyllä tarvinnut harrastaa, mutta pääsipähän edes vähän laskemaan hanalla ja joku saattoi vähän kiljaistakin.



Rami Isfjelletin toppiharjanteella

Joku paikallinen isäntä kävi tuulettamassa topissa


Kävimme myös Otertindillä kuruhommissa. Otertind on yksi taagimman näköisistä törmistä Storfjordin pohjukassa, ja vaikka sen pohjois-/itäfeissin kiipeäminen onkin lähinnä näitä ikuisuushaave- juttuja, niin oli tosi kiva käydä katsomassa sitä ylipäätänsä vähän lähempää.

(c)Riku Lavia

Oon aina luullut, että nää puskaperseilyt olisivat pelkästään kiipeilyyn eksklusiivisesti liittyviä juttuja, mutta makkaratikkumettään pääsee siis tosiaan myös randohommissa. Priceless!

Aargh!

Ylempänä puska loppui, ja korppu taas alkoi.


Hiihtämäänkös tässä oltiin menossa?

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

Kurussa alkoi sentään keli olemaan makkeimmillaan, ja lumituisku tunneloitui mukavasti ylöspäin mennessä.

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia


Kun oli todettu korpun jatkuvan varsin ylös asti, päätimme jättää jyrkemmän pätkän odottamaan parempia kelejä ja laitoimme karvalakit päähän ja menoksi.

(c)Riku Lavia

Randohommissa tulee yllättävän vähän kuvattua alaspäin menemistä, johtuu varmaan siitä että se käsittää ajallisesti noin 5% mäelläoloajasta - tai sitten siitä, että mä en ikinä ole missään missä olisi sitä knee deeppiä.



Otertind.

Puskahommien lisäksi randohommiin, kuten kiipeilyynkin, kuuluu myös pakittaminen. Vikana päivänä kävimmekin kokeilemassa Tamokfjelletillä yhtä kurua, mutta  parin humahduksen jälkeen käännyimme hyvin pikaisesti alaspäin ja kävimme sen sijaan vetämässä kasia kassiin Mustikkamäen pusikossa. Nousut ja pakit  siis toisinsanoen 2-2, aika perussettiä jääkiipeilijälle.

4.12.2012

Epätasaista tekstiä, kivoja kuvia

(c)Samuli Pekkanen
Osallistuin Alpinistin ja Bozeman Ice Festin järjestämään kirjoituskilpailuun. Aihe oli "Why Do I Ice Climb?" ja rajana 500 sanaa. Kilpailutuotokseni oli se rallienglannista irti pyristelevä proosa, jonka tännekin tuuppasin (linkki). Se nyt ei varmaan yllätyksenä tullut, että en voittanut, mutta yritinpä, perkele, ja ylitin ehkä jonkinlaisen henkilökohtaisten kynnyksen kun uskalsin kokeilla lontoota.

Kisan varsinaiseen aiheeseen ei ollut helppo vastata kirjallisesti, enkä tiedä yritinkö sitä edes, enkä yritä sitä nyt ainakaan, mutta viime päivinä luonto on silti helpottanut vastauksen hahmottumista omassa mielessä. Kahden melkein täydellisen päivän jälkeen mulla ei ole ainakaan mitään epäselvyyttä sen suhteen, että tykkäänkö tästä, mutta itse  kysymykseen voi mun mielestä vastata vähintäänkin yhtä hyvin kuvilla kuin kirjoittaenkin.



Bella, bella! Tarviiko sitä sen kummemmin kuvailla.





Mitäköhän sitä huomenna ...

(c)Samuli Pekkanen

No kyllähän etsivä aina jotain tekemistä löytää!

(c)Samuli Pekkanen

Toinen asia, mitä olen kerennyt kamojen kuivaamisen ja glögihommien välissä kelaamaan, on se, että miksi mikstakiipeilystä pitää tehdä niin iso "issue"? Moni tuntuu käsittävän mikstakiipeilyn jonkinlaiseksi edistyneeksi jääkiipeilyksi.  Mun mielestä sitä ei kannata siten lokeroida mielessään; kiipeily ympärivuotisena harrastuksena vaan vaatii erilaisia lähestymistapoja olosuhteista riippuen - ja tietenkin muiden käyttäjien huomioonottamisen. Useimmilla ongelmana varmaan on kuitenkin se, ettei tarpeeksi helppoja mikstalinjoja "ole", vaikka helppoja jäälinjoja olisikin - tai toisinsanoen niistä helpoista mikstoista ei ole topoja - eikä mikstaa pääse samalla lailla treenaamaan kuin helppoa jäätä. Mutta ei sen mikstakiipeilyn tarvitse tarkoittaa 45 asteisella negalla figure-nelosten tekemistä.

Mä oon miettinyt usein myös sitä, että jos olisin kasvanut tynnyrissä, ja en olisi ikinä kuullut mixed-kiipeilystä, niin enkö olisi muka oman kehitykseni mukana päätynyt näille linjoille? Pitääkö ihmisille sanoa, että hakut kädessä voi kiivetä muutakin kuin jäätä? Tarkoitan, että vaikka mikstakiipeilystä, sen synnystä 80-luvulla ja muusta ei olisi ikinä kuullutkaan, niin eikö se ole kuitenkin aika intuitiivista, jos näkee tällaisia linjoja? Hakut nyt vaan sattuu olemaan se käytännöllisin tapa kiivetä yhtään mitään silloin, kun on pakkasta. 


(c)Samuli Pekkanen

Mä en halua kiivetä jäätä tai mikstaa, 


mä haluan kiivetä linjoja!


Välillä niissä voi olla jäätä,


välillä kiviä, 


välillä turvetta,



välillä vaikka muovia,

(c)Samuli Pekkanen
 ihan sama, mä kiipeän hakut kädessä mitä sattuu eteen tulemaan! 

(c)Samuli Pekkanen
  



Ja loppuun vielä iso kiitos JP:lle & Companylle siisteimpien hakkujen kokoontumisajojen järjestämisestä mihin olen ikinä osallistunut! Toivottavasti kisoista saadaan jokavuotiset karkelot.