22.11.2012

Type B:n, T:n ja O:n ero


Teknisissä hakuissa on käytännössä kahdenlaisia teriä: CEN-T ja CEN-B sertifioituja. Ylläolevassa kuvassa on statistiikkaa niiden eroista käytännössä - vasemmalla puolella olevat ovat Type T:tä (BD Fusion) ja oikealla puolella Type B:tä (BD Laser). 

Tässähän ei mitään uutta tai yllättävää ole, ja noinhan sen voisi olettaakin menevän. Mutta se fakta, etten ole ikinä saanut Type T:tä hajalle, saa kyllä harkitsemaan siirtymistä kokonaan niihin. Nythän tykkään käyttää noita Lasereita jäällä paremman penetroitumisen toivossa, mutta niitä on hajonnut vähintään yksi per vuosi. Sehän ei sinänsä ole paljoa tai kallista, mutta onko se Fusion nyt sitten niin paljon huonompi jäällä, jos se kuitenkin kestäisi enemmän käyttöä? Viimeisin Laser joka hajosi, oli käytännössä uusi: melko varmasti alle 10 päivää ollut käytössä, ja sitä oli viilattu ehkä kerran tai kaksi.

Petzlillä on nykyään sekä jää- että kiviterä (Ice ja Dry) molemmat T:tä, kun taas aiemmin jääteräksi tarkoitettu Cascade oli myös Type-B:tä. Cascadeita sain taivutettua pysyvästi kaksi kappaletta - mutta ne eivät kuitenkaan katkenneet, minkä voi mun mielestä kyllä laskea niiden eduksi. Edellämainittujen luokituksien lisäksi voin suositella kaikille Type-O :ta tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Teknisten hakkujen varrethan on kai poikkeuksetta Type T:tä, mutta eipä sekään sitä tarkoita että ne ikuisesti kestäisivät. Black and Deckerin päät (tai satulat, tai miksi niitä nyt sanotaankaan) on selvästi kovempaa (=hauraampaa?) terästä kuin Petzlin, ja terän kiinnitys on myös selkeästi heppoisempi. Siksi ei ollutkaan kovin mieluisa yllätys löytää omasta hakusta lohjennut pala tuosta terää asennossa pitävästä kiskosta (se uppoaa terässä olevaan uraan, niille tiedoksi joilla ei BD:tä ole).


 Vasemmalla ehjä kisko, oikealla lohjennut. 

Hakut on kuitenkin kulutustavaraa ja näillä on kiivetty jo 140 päivää ulkona (ja aika paljon myös sisällä). Siihen en ota kantaa, että kuinka paljon tuollaisesta murtumasta kannattaisi olla huolissaan - eihän se isolta näytä, mutta tiedän että se tulee mieleen todennäköisesti juuri silloin, kun sitä vähiten kaipaa.

Lopuksi kuvia, joita et Haukkarissa nähnyt, sekä pari samaa.


(c)Saku Korosuo
Uutta linjaa kattilamestaan, eli tänne. Vielä pääsee autolla viereen, mutta kohta joutuu hiihtämään päätieltä. Täällä käytiin myös viime kaudella, mutta pikkaisen täytyy ottaa sanoja takaisin paikan potentiaalista. Nyt kun oli enemmän jäätä, niin kaikki ei ihan niin makeelta enää näyttänytkään ja vuoden takainen vielä vähäisempi lumimäärä sai paikan myös vaikuttamaan isommalta. 

(c)Saku Korosuo

(c)Saku Korosuo

Saku on parempi editoimaan, joten kannattaa katsoa kuvat myös Haukkarista


Karnjelapakte, 3h umpihangessa mönkimistä ja 4 pitchiä jäätä alla: Saku pääsee lopultakin lyömään pitoneita Cobrillaan (sekä yhden epäilyttävän härpäkkeen, josta on vähän vaikea sanoa muuta kuin että helvetin vaikea irrottaa).


Pari pitchiä ylempänä pääsin lopultakin roikkuständiin ja ottamaan kiipeilykuvia, harmi vaan että kerkesi tulemaan jo pimeää. Pitkillä reiteillä on monesti tehtävä vakavia päätöksiä: valittava joko mukava ständipaikka, tai sitten hyvät kakkostelukuvat. Molempia ei kovin helposti saa.



Mukavin paikka kuvata lienee silti auto.

15.11.2012

Of mammal fats and alcohol


The text below is written in English for a special purpose, and for me try out some new things. Writing in English proved to be as hard as expected and I intend not to continue. Whether you like it or not, I didn’t want to leave it on my HD after all the time spent on it. It’s a bit more artsy than what I write in Finnish, but Rollomixed revolves pretty much around these same topics year after year. This text originated as a translation from the last post written in Finnish, but ended up somewhat different.




Shit, I never said I liked ice climbing.

I just thought I liked bacon and near-frozen red wine.

But finding myself in these nicotine shortage -like symptoms, tapping my fingers on the table, staring out of the window and grinding my teeth, I began to suspect my appetite for mammal fats and alcohol.

My mind wanders out of our warm home, into the dark but now white forest, and I imagine the icefall already forming.

It grows slowly but steady, drip by drip, changing the waterdrop's states from liquid to rigid, and reaching further and further.

As it gains mass, it starts to apply pressure on my cortex. It feels like if it would be in between my brain and skull.

I wonder, do I think about it too much, is it weird, or is it more weird that I write about it and somebody else reads it on the Internet.

I get up, go to the mirror and stare the eyes in it. I wonder do my eyes look like some of those that I've seen – hungry, concentrated, and willing to sacrifice a lot. Those kind of eyes, that stare back into you deep, and evaluate your capability of sacrifing - while most of them, who are looked, consider the beholder just as an adult with no real life.

I wonder, which one I am, the one who has no real life, or the one who had it, but lost it for the sake of climbing – or lost something else in the name of employment.

I spend a moment to recall the choices made, and consider them mediocre, but in a good way – considering the one who was making them. Having chosen differently, I wouldn’t be looking at the eyes I’m looking now.

I know these eyes, because I’ve seen them filled with fear, as well as delight. And I know by looking when something’s wrong.

And after all these years, I now see something new in them - a hint of fatigue – they look like they’re tired for all this, and want something completely different.

And I can’t blame her. The never-ending driving, the cold, the discomfort of it all - and in addition to her own disappoinments and setbacks, she has to cope with mine as well – you know, all that shit that explodes when the front door closes behind us.

I always said that it’s just as good for you as the successes, that it gives you perspective. How could you value good times without knowing the bad? She usually claimed to agree while I wasn’t so sure about myself.

But watching her roping up, I know there’s still the hunger, and the willing. And it’s liberating to know it’s there.

Because when I see her eyes lit up like that again, I know that she, too, likes bacon.


Posted in