5.9.2012

Geek spray


Teltta oli kuivattu, ja bensakeittimen holtittoman sisäkäytön polttamat reiät paikattu. Kattilat oli pesty ja suurin osa lusikoistakin. Autoon oli laitettu laakeria, kallistuksenvakaimia ja muita vimpaimia, jotka nähtävästi jäivät edelliseltä reissulta jonnekin Vittulanjängän tienoille. Vaikka yleensä valitankin, että Ruotsissa asiat on paremmin, niin tietyöt siellä ei ainakaan toteudu yhtään sen nopeammin kuin Rollossakaan.


Kun ekan kerran kysyin lyhennettyä työviikkoa, alkureaktio oli tyrmäävä.

"Onko sulla toinen työ?"

"Ei", vastasin. "Haluan treenata enemmän".

Oikeasti halusin levätä enemmän, jotta jaksaisin satsata harrastamiseen enemmän. Mutta ajattelin sen menevän turhan monimutkaiseksi, jos yrittäisin selittää siinä tilanteessa, että lepääminen on vähintään yhtä tärkeää kuin itse treenaaminenkin.

Esimiehen reaktio oli kuitenkin lievimmästä päästä. Suomalaiseen kulttuuriin on iskostettu hämmästyttävän syvälle se ajatus siitä, että töitä pitää tehdä hinnalla millä hyvänsä. Ikäänkuin tässä oltaisiin maksamassa jotain kunniavelkaa menneille sukupolville tai pelastamassa Eurooppaa. Ja se näkyy muiden ihmisten ihmetyksessä. Suurin osa tuntuisi olevan innokkaita tekemään töitä vähintään kuusi päivää viikossa jos saisivat. 

Mutta kun mä en oo ostanut kahdensadan neliön kämppää, enkä osta. Jos pesukone hajoaa, niin ei meillä ole varaa uuteen. Paskat, ne rahat on aina lopussa täysin riippumatta siitä, että paljon sitä hilloa sinne tilille kilahtaa. 

"Tajuatko sä että 80% työaika tarkoittaa 80% palkkaa?", kysyi palkanlaskija.

"Tajuan", ja olisin halunnut jatkaa: "tajuatko sä, että se tarkoittaa tarvittaessa kerran kahdessa viikossa 100% pidempää viikonloppua, eli neljää päivää, ja silloin mä voin mennä, ja silloin mä voin vetää. Ja mä haluan vetää!!!"

Mulle on "jotenkin" vuosien varrella kasvanut semmoinen uskomus, että mä tuskin tulen vanhana katumaan sitä kuinka vähän mä toimistolla olen ollut. Viimeisen vuoden ajalta kirkkaimmin mulla on mielessä ne pari hyvää hetkeä terävässä päässä, eikä suinkaan ne reilut 1600 tuntia näppäimistön varressa. Hyviä hetkiähän sielläkin on ollut, en mä sitä kiellä - mutta kyllä mä monesti kadehdin niitä jotka tekevät elantoaan intohimosta. Ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin; tai olettaa etten tykkäisi työstäni - mutta mun on pakko päästä niitä bittejä säännöllisesti pakoon, jonnekin jeeraan missä saa syödä Tarzan-ruokaa ja megatavut ei lennä.

Oonko mä sitten jonkinlainen aikakauteni tuotos siinä mielessä, että mun usko työntekijän arvoon muuna kuin korvattavana hyödykkeenä on aika olematon? Pitäisikö työsopimuksiin suhtautua työntekijän asemassa jonain muuna kuin kaupankäyntinä? Niin, oliko tää joku kiipeilyblogi, vai oliko mun tarkoitus purkaa tänne jotain keskiluokkaistumis-angstia?

No, kiipeilyyn ja ylipäätänsä mäkisessä maastossa liikkumiseen voi suhtautua aika isolla skaalalla. Se voi lähteä tietenkin siitä, että käyt kerran viikossa keivillä ja that's it - uudet tossut joka toinen vuosi, ja pelastusrengas pysyy ehkä jotenkuten aisoissa jos ei mee joulu ihan överiksi. Hyvä jos riittää, mutta kun se voi lähteä sitten tietysti lapasestakin ja lapasilla on tapana hukkua häviämisen jälkeen: häiden ajankohta - priorisoi siten, että ei mene kesä- eikä talvikaudesta viikonloppuja hukkaan - melonta - älä edes kokeile, ettet innostu jostain uudesta, ja menee taas viikonloppuja hukkaan - elämä - hommaa sellainen emäntä, ettei mene viikonloppuja Ikean keikkaan.

Sille kaikelle tulee tietenkin täysin sokeaksi, koska suurin osa kavereista on yhtä sekaisin. 

Kerran tuli tilaisuus ottaa vähän miestä väkevämpää yhden tuoreemman kaverin seurassa, ja en voinut muuta kuin kuunnella monttu auki kun tajusin, että tämä aikuinen mies tosiaan selitti taljaamisesta ja jumaroinnista sellaisella tarkkuudella, että se ei varmasti kelannut yhtään mitään muuta sängyssäkään kuin sitä, että mitä erilaisia tapoja on pelastaa liidaaja multipitchillä. Ja se kaikki hämmästys oli ennenkaikkea positiivista: tajusin, että jes, aikuisetkin voi olla noin sekaisin ja tästä kaikesta ei ehkä tarvitsekaan parantua.

Mitä mä haen takaa? En muista enää. Mutta varsinkin talvisin on oikeasti kiva käydä töissä palautumassa, jos on ollut jäykempi reissu. Sitä on omalla tavallaan, ja niin elitismiltä kuin se taas kuulostaakin, vapauttavaa kuunnella kuinka pienistä asioista ihmisillä tuntuu elämä murenevan käsiin. Ja mulla ei ainakaan pysyis asiat missään perspektiivissä jos en kävis ärjänteellä, vaan varmaan puolessa vuodessa alkais kaikenlaiset bittimaailman ongelmat vaikuttamaan siltä, niinkuin olisi vakavastakin asiasta kysymys. 


Senterlinja (7-, 5kp), Haugfjell. 

Kreikkalainen (!) partio perässä.

Hihi, kyllä mullakin hymyilyttäisi jos olisin osannut kävellä sen släbikruksin yhtä nätisti.


Storveggen, Haugfjell. Senterlinja on, no arvannette varmaan missä.

Kun tässä tuli nyt jo puhuttua vähän politiikkaakin, niin kai tänne pari fillarikuvaakin voi tunkea.

Björkliden - Loktajokka fjällstugan: 750 verttimetriä alamäkeä tiedossa.



Pyöräilyyn näyttää pätevän sama kuin lasketteluunkin: itse noustut metrit maistuu paremmalta.