7.5.2012

Suentassu, now and then

Sain iloisen viestin pari viikkoa sitten - Aki oli kiivennyt Suentassun.

Sotkamon syövereissä lymyilevä Suentassu oli aikanaan Suomen vaikein mikstalinja, ja se on edelleen varmasti yksi parhaista. Mankisen Antin '04 ensinousema reitti on tyly, nätti ja just sellainen, kuin mikstalinjan pitääkin olla: ensin hiivitään ohuella jäällä valtavan nelivitosen hänkin alle, jonka jälkeen vedetään  hänkki kaasu pohjassa, pumppua pakoon juosten kohti lippaa, jossa odottaa säälittävä räkä, joka joskus jääpuikoksikin muodostuu. Lipan yli mennään laatta suussa maistuen. Mistä tahansa tippuessa ei osu mihinkään - ja kyllä sieltä suurin osa ukoista ja akoista varmasti ainakin parit lennot ottaa.

Otin Akin kanssa lentoja siellä ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten, ja mun edellisestä visiitistäkin on jo kuusi vuotta. Kiipesin sen itse silloin, ja Aki kiipesi sen käytännössä kanssa.

No, sanon käytännössä siksi, että olihan se selvää, että Aki ei sitä silloin kiivennyt: mieshän roikkui köydessä ylösalaisin ja kirosi itselleen epätyypilliseen tapaan. Mutta "käytännössä" siksi, että Aki olisi kaikinpuolin ansainnut seistä sen topissa.

Akin yrkissä oli ollut sanalla sanoen sielua, jotain mitä ihailin silloin ja ihailen edelleen. Vetäminen oli isoa, tunteikasta ja käsittämättömän viihdyttävää seurattavaa. Mulla ei ollut silloin hajuakaan siitä, mitä yrittäminen oikeasti tarkoitti, mutta tajusin sen vähän paremmin kun katoin Akin ottavan yrkkiä, rannaavan koko ajan lisää ja pannuttavan koko ajan pidemmälle ja komeammin.

Mutta ... niillä yrkillä Akin frontpointti jäi sentin päähän viimeisestä jalkaotteesta. Se oli ote jääpuikossa, joka toi ruumiin painopisteen pois katon alta ja otti ison osan painosta pois käsiltä. Se oli mun mielestä ns. viimeinen oikea muuvi, jonka tehtyäni tiesin itse kiipeäväni sen. Mutta kun Akin frontpointti nyt vaan ei sattunut menemään sinne - se nyt kun on vähän tuuripeliä toi mikstakiipeily joskus. Joskus pysyy, joskus ei. Mulla se frontpointti nyt vaan sattu sujahtamaan sinne reikään, mutta asetelmat olisivat yhtä hyvin voineet olla toisinpäin.

Mua harmitti Akin puolesta se silloinen huono onni, ja mietinkin monesti vuosien varrella että palaakohan se sinne ikinä. Tiedän, että "liian lähellä" epäonnistuminen voi olla  kiipeilyssä joskus iso kynnys ylittää, enkä tiedä olisiko oma hermo riittänyt siihen, että olisin palannut.

Tokihan Suentassu taipui Akilta nyt vuonna 2012 heleposti, mutta en nyt malta olla muistelematta vähän noita männävuosia, jolloin Akillakin vielä saattoi ajoittain hapottaa, ja meikä mikstaili vaelluskengissä.

Meikä yrkkää 2006, (c) Aki Hämäläinen

En nyt muista, että miltä se ekoilla työstöillä tuntui, mutta olin ekalla reissulla aika untuvikko hakkujen kanssa ja miltei suoravartinen Quarkki ei ehkä ollut parhaimmillaan sellaisella hänkillä. Jokatapauksessa muistan sen, että seuraavalla reissulla hakut olivat vaihtuneet Ergoiksi, ja otettuani pari loppuun-asti yrkkää ja tiputtuani lipalta olin todella lähellä heittää kunnon laatat - ihan vaan hapotuksesta. Jyrkässä mikstassa on mun mielestä se älyttömän siisti piirre, että koko kroppaa hapotetaan, eikä pelkkiä kyynärvarsia kuten kaltsilla, ja se saa mahanesteet välillä kunnolla liikkeelle. Taisiis, vaikka kiipeäisit kattoa kesällä vapaasti, sä tiput jokatapauksessa ennenkuin sun kaikki muut lihakset on yhtä hapoilla kuin forkut - mutta hakuissa jaksaa roikkua tarpeeksi kauan siihenkin.

Hiitti kiivetä Suentassu oli ajoittain sinä vuonna kova, jopa niin kova että päädyin sinne Akin kanssa yli 30 asteen pakkasella. Kyllä mä silloin tiesin jo takakontista herätessä, että nyt tuli ehkä tehtyä pieni virhearvio, mutta kun oli sinne asti ajanut, niin pakkohan se oli käydä yrkkäämässä.

Parin tunnin pimeässä skutsissa navigoinnin päätteeksi olimme taas tutuilla mestoilla, ja aloimme vetelemään kamppeita ja villahousuja päälle. Tässä vaiheessa Aki ilmoitti unohtaneensa jääraudat autoon, mutta asiasta turhia stressaamatta päätti työstää reittiä ilman rautoja.

No ei tullut munkaan yrkistä oikein lapasta eikä pastaa, sillä olin aika vannoutunut sen suhteen, että voin kiivetä ainoastaan ohuilla puutarhahanskoilla mitään vaikeampaa - ja mikään muu hanska ei tullut siis kysymykseenkään, eikä täten reppuunkaan. Ihonmyötäisten vuorettomien nahkahanskojen lisäksi ainoat kinttaat olikin sitten varmistamiseen tarkoitetut no-can-do -räpylät, joita ei Ergon kahvaan saanut mahtumaan, hyvä jos edes viereen. Tunnoton käsi pysyi dekkiteipillä vuoratussa Ergossa yhtä hyvin kuin Dartit vaelluskengissä, ja pikkuhiljaa aloin kelailemaan, että jos ylipäätänsä auto vielä starttaa, oon ihan tyytyväinen tähän keikkaan.

Aslakillakin tuli vilu.

Meikä työstää '05.

Jomppis työstää '06.

Akin lähes kiivettyä reitin seuraavalla reissulla keväämmällä, olin itsekin pannuttanut pari kertaa lipalta ja mulla oli se mahtava mutta samalla jännittävä tunne siitä, että tiedän pystyväni  kiipeämään jotain - kunhan vaan pääsen freesinä mestoille.

Aki taasen oli sitä seuraavan viikonlopun kiinni jossain, mutta mulla oli valtava kuumotus siitä, että aika loppuu kesken - kuukausi oli vaihtumassa huhtikuuksi, ja lämmöt oli korkealla.  En uskaltanut odottaa kahta viikkoa: alaosan starttijäällä ei varmaankaan olisi hätää, eikä se välttämättä olisi kriittinenkään, mutta yläosan lipan oli pakko olla jäässä, että hakut pysyy siinä ja topituksen pystyy tekemään.

Sain kuitenkin agitoitua Johanin messiin, ja olimme takaisin mestoilla seuraavana lauantai-aamuna. Vein jatkot ja kiipesin reitille toistonousun heti aamupäivästä, jonka jälkeen mun kuumotukset kelin lämpenemisestä osoittautuivat aiheellisiksi - kevätaurinko sulatti topin siihen kuntoon, ettei siinä pysynyt enää ylärilläkään. Johan kiroili naama mudassa, mä lupauduin lohdutukseksi maksamaan bensat.

Kotiin päästyäni olin niin liekeissä koko paikasta, että olin lähdössä sinne heti seuraavana syksynä työstämään uusia linjoja. Syksyn tullen hyviä reitti-aihioita löytyi kuitenkin sen verta lähempää, että Kuikkaportti sai jäädä rauhaan - eikä niitä innokkaita lähtijöitäkään liiemmin oikein ollut.

Silloin tuo 350 kilometrin lähestyminen tuntui valtavalta etäisyydeltä, mutta nyt kun on kasvattanut useamman vuoden toleranssia ajamisen suhteen, niin ei kuulosta huonolta idealta enää ollenkaan lähteä piipahtamaan sielläkin joku viikonloppu.