12.4.2012

Áhkká


En mä nyt allerginen muille ihmisille ole, mutta odotin jokatapauksessa että Sarekin kansallispuiston laitamilla on vähemmän jengiä pääsiäisenä kuin Lyngenissä. Sääennusteet tekivät lähtemisestä myöskin helpompaa, vaikkeivat sitä meidän saamaa pilvetöntä taivasta luvanneetkaan. Lähimpään ennusteelliseen paikkaan, eli Ritsemiin, lupasi melkein päinvastaista keliä kuin viereiselle Stora Sjöfalletille, mutta siis huonompaa. Rintaman reuna näytti kuitenkin olevan meidän aiotun leiripaikkamme kohdalla, joten periaatteessa saumat oli 50/50 hyvälle kelille. Ja joskus näinkin, että päädyimme sille korkeapaineen puolelle.

Áhkká (2015m), eli vanha nainen på samegielli, on Ruotsin korkeimpia mäkiä jääden Kebnestä noin 100 metriä. Áhkká on kuitenkin hieman helpommin lähestyttävä, eli sen juurelle on 11 kilometriä tieltä, kun taas vastaavasti Kebnen fjällstationile saa talsia noin 19 km. Àhkkálle ei tosin tietääkseni kukaan kuitenkaan järjestä säännöllistä kopterikuljetusta, kuten Kebnelle, mutta siellä on kyllä myöskin keväisin auki oleva Fjällstugan. Ihmiskammoisina halusimme kuitenkin omaan leiriin ja järkeilimme näin lyhentävämme myös skinnausmatkoja. 

Leiri selässä kannettuna matkaan kuitenkin heilahti siis pitkä iltapäivä, josta suurin osa meni tasaisen tylsällä jäällä hiihtäen. Palkaksi vaivannäöstä saimme kuitenkin täydellisen leiripaikan kaukana muista ihmisistä ja läheisestä stugasta, joka tosin taisi olla käytännössä tyhjä sekin. Mustalaisleiri nousi noin viidensadan metrin käyrälle, mikä lupasi käytännössä 1500 verttimetrin laskuja.

Ekan pelipäivän ei ennusteenkaan mukaan pitänyt olla kovin tasainen sään puolesta, mutta kaviot kuopivat aamulla tyhjää siihen malliin että päätimme käydä hoitamassa sen pakollisen, eli Stortoppenin. Laskettelullisesti tiedossa oli loivaa losotusta, vähän jäätikköhommia ja hakku reppuun huippuharjannetta varten. Jäätikköä lukuunottamatta kiipeilykamat oli loppuen lopuksi kyllä aika overkilliä, lähinnä päivästä jäi harmittamaan se, että jätimme hätäpäissämme sukset viimeiselle harjanteelle päästäksemme nopeammin parinsadan verttimetrin päähän toppiin. 

Lumitilanne olisi hyvin sallinut koko reitin laskemisen, mutta huono näkyvyys ja tietämättömyys harjanteen helppoudesta saivat meidät menettämään monta sataa metriä tuulen hakkaamaa crustia. Lumipyryn seasta löysimme kuitenkin yhden harjalta lähtevän kurun, joka laski alas jäätikölle tuoden vähän vaihtelua nousureittiin. Lumi nyt oli tietenkin sellaista mitä se noissa tuulissa yleensä on.

Toisen päivän ambitiot olivatkin sitten enemmän pujotteluorientoituneet, ja pilvetön taivas sai vipinää kinttuihin jopa edellistä aamua tehokkaammin. Stortoppenin reitiltä bongasimme viereiseltä mäeltä, Majtoppenilta (1628m) makean näköisiä laskuja. Ja roundabout sitä ne sitten olikin. Ei jäljen jälkeä missään, ei tuulta, pikkupakkanen, kuivaa ja kevyttä mutta stabiilia lunta ja lääniä tehdä just niin leveetä kurvia kuin huvittaa. 

Se ei mulle aina ole ollut ihan täysi itsestäänselvyys, että ymmärtäisin miksi pitää lykkiä ylämäkeen tuntikaupalla niiden parinkymmenen sekuntin vuoksi, mutta joidenkin päivien jälkeen sen vaan tajuaa aina vähän paremmin.

(c) Mira

Ei siinä, ettenkö tykkäisi jo pelkästään siitä ylöspäin menemisestä. Ei kai randoilussa nyt pelkästään laskemisesta olekaan kysymys - kivaahan se on naamaa kärventää hyvässä kelissä pikkuhiellä - mutta monesti vaivanpalkkana on vaan jotain yhtä siistiä korpunnuolentaa kuin ekan pitchin puolivälistä beilaaminen.

Mutta siis, joko ne muistot kultaantuu parissa päivässä tai sitten ne käännökset vaan oli just sitä itteään - mun rajallisella kokemuksella, suomeksi sanottuna, helvetin hyvää hiihtoa.

Olisin ollut täysin tyytyväinen niiden parin päivän saldoon, mutta onneksi lähdin Samulin kanssa vielä paluupäivänä aamumäkeen, tyttöjen jäädessä nukkumaan. Nousimme auringon kanssa kilpaa, ja olimme aiotun rännin topissa juuri hetki sen käännyttyä valoon. Ainoan jäljen piirtäminen aamuauringon värjäämään maisemaan teki kolmen tunnin paluuhiihdosta kevyttä.

Siis sellaisia käännöksiä, joilla jaksaa sorvin ääressä taas hetken pidempään.

Ekana ja tokana päivä oli pikku blosis. Stortoppen on piilossa pilvien takana.


(c)Samuli Pekkanen
Miralla on jotain viidettä päivää tellut jalassa, taitaa vähän jännittää.



Stortoppenin reissulla aurinko näyttäytyi jäätiköllä hetkisen.

Ja sitten päästiinkin taas vetämään hyvässä sinkissä.


Toppiharjanteella oli keli myös kohillaan.

(c)Samuli Pekkanen
Harjanteelta lähtee montakin hyvännäköistä ränniä alas. Lumi olisi oletettavasti ollut yhtä laadukasta kaikissa.

(c)Samuli Pekkanen
Alas tultiin vähän eri reittiä kuin ylös, eli tämmöistä makeeta kanjonia jossa oli paikoin ihan hyvännäköisiä mikstalinjojakin. Vähän samanhenkinen rööri kuin Kilpparin kanjoni.

(c)Samuli Pekkanen
 

Majtoppen.



(c) Samuli Pekkanen


Samuli ottaa penaltya.







Áhkkán massiivi kauempaa.

Snövit, Stora Sjöfallet, hieman kauempaa myöskin.


(c)Samuli Pekkanen
Urheilu on pilannut monta hyvää ryyppymiestä - jouduin kantamaan viinoja myös takaisinpäin.

3 kommenttia:

bone kirjoitti...

Teillähän oli nätit kelit. Ite oon kerran myös mennyt Ritsemin kohalta yli, ja bivyttänyt Akan alla 4 päivää kunnes hiihtäny takas. Kuulemma siellä ylhäällä on ihan hienoa, mutta bivikin oli hyvä.

Ilkka Kauppinen kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ilkka Kauppinen kirjoitti...

Mekin tehtiin kerran sama, se oli mahtavuutta! Kuka siellä mäjessä viittii aikaansa viettää.