18.4.2012

30 at 30

30 vuotta ... Ei paska. 30 vuotta.

- "Pidätkö sä juhlat?", kysyttiin.

- "Viikonloppuna on varmaan isot bilheet", arveltiin.

No kyllähän mä sitä mietin. Juhlimista ... Miten sitä voi muka juhlia? Sehän on surujuhla. Juomalla 30 lonkeroa? Siinä olis kyllä tekemistä. Mutta sen taisin tehdä jo aiemmin.

Muutoksenpaine ja ikäkriisi nosti päätään - mitä jos juoksisin 30 kilometrin lenkin syntymäpäivänä? Ei vitsi, ei mulla polvet varmaan kestä, kun en oo juossut tarpeeksi viimeaikoina. Tee jotain minkä edes jotenkuten osaat.

Kiipeä 30 pitchiä jäätä. Sitä on vielä, ja nyt riittää valoa. Joo, se toimii - 30 pitchiä jäätä, Korouomassa, ja minä liidaan kaiken. Thirty-at-thirty. Siinähän sitä on juhlaa kerrakseen - ja jos ei onnistu, niin tiedänpähän olevani valmis eläkkeelle näistä hommista.

Oikeastaan tajusin jo aiemmin kuunvaihteessa, että nyt olisivat ainakin olosuhteet otolliset tällaiseen settiin. Kävin Gorakin kanssa normaalin duunipäivän jälkeen Korolla, ja me kiivettiin Ruskea neljä kertaa ilman, että olisi tullut edes kiire pimeän suhteen. Eli 220 metriä jäätä ja 220 kilometriä ajamista, keskellä työviikkoa. C'mon, mun on pakko pystyä parempaan jos haluan, ja kelithän ne vain paranee. Ja parempi haluta, koska jos en enää haluaisi, niin eiköhän se sitten olisi siinä - ei muuta kun suoraan mahankasvatushommiin.

Kuutioin erilaisia vaihtoehtoja taktiikan suhteen, ja päädyin siihen, että kiipeän Ruskean Virran viisi kertaa, Mammuttiputouksen ja Jaska Jokusen molemmat 10 kertaa, sekä Revontuliputouksen viisi kertaa. Se tekisi laskennallisesti noin 1,1 - 1,2 kilometriä jäätä, riippuen vähän siitä, että mitä lähdettä käyttää putousten pituudelle. Yli kilometri liidiä anyhow - sepä se taisi tärkeintä olla. Kilometri oli muutenkin sellainen matka, että se oli ollut suunnitelmissa aiemmin.

En toivonut Miralta muuta syntymäpäivälahjaa, kuin pitkää pinnaa ja kärsivällistä varmistamista.

No, lauantai-aamuyönä kello soi taas neljältä, ja jaksoin hetken taas ihmetellä vapaapäivinä heräämisen helppoutta. Siis verrattuna arkiaamuihin. Kuusi jatkoa, kuusi ruuvia, pari köyttä ja enugeelejä reppuun. Särkylääkkeitä ja kuoharia. Vettä saisi putouksilta.

Kun menee kukonpieremän aikaan Korouomaan keväällä, pääsee tekemään jotain paikallisesti katsoen harvinaista - kiipeämään jäätä auringonpaisteessa. Ruskealla olisi tarvinnut aurinkolaseja, mikä tuntui epätodellista. Jää oli kuitenkin auringon takia jonkun verran paskempaa kuin mitä olisin odottanut, sillä harmillisesti  vielä pari viikkoa sitten ruuvien laatu oli ihan eri luokkaa. Oikeastaan jää oli silloin niin hyvää, ettei se siitä olisi voinut enää parantua.

Kiipeily nyt oli kuitenkin teknisesti niin helppoa kuin se kelin puolesta voi olla: pehmeää, joustavaa, loivaa ja puhkihakattua. Mun alkuperäinen suunnitelma kiivetä jokainen pitchi eri reittiä joutui nyt silti hieman joustamaan sohjojen varmistusten vuoksi. En halunnut liikoja alkaa kaivamaan ruuveja sohjon sisään, koska se oli hidasta, vaan tyydyin kiipeämään yhden linjan kahdesti. Ruskea virta oli jokatapauksessa in-the-bag reilu pari tuntia startin jälkeen, ja eväsleivät syötiin lennossa Mammutille haikatessa.

Mammutilla jään laatu oli reilusti parempi, ja sain taottua 10 pitchiä täyteen yhdeksällä eri linjalla. Mammutilla toimintaa nopeutti myös se, että mun ei tarvinnut laskeutua, vaan pikku venyttelyllä reilu 60 metrinen Jokeri riitti siihen, että Mira laski mut alas eikä mun tarvinnut rappeloida. Mammutin kymmenen liidiä tulikin täyteen nopeammin kuin Ruskean viisi.

Jaskalla alkoi pohkeessakin jo jotain tuntumaan, ja aloin selkeästi hidastumaan aina kun pääsin vähänkin jäähtymään. Aloinkin sitten liidaamaan useamman liidin putkeen, ja Mira kakkosteli vähän harvemmin (aluksi Mira tuli joka toisen liidin perässä lämpimänä pysyäkseen). Jää oli Mammutin tavoin hyvää, mutta aloin joustamaan ehkä tarpeettomankin paljon pyrkimyksestä kiivetä kaikki pitchit eri reittiä, ja käytin samoja ruuveja monesti kahteen otteeseen. Selkeästi eri linjoja kiipesin Jaskalla enää ainoastaan viisi tai kuusi, riippuu taas vähän siitä, että minkä laskee eri linjaksi. Vähän freesimpänä olisin ehkä jaksanut innostua parista jyrkemmästä linjasta, mutta oliko se sitten ikä vai mikä kun alkoi swingi hidastumaan - vaikeinta homma oli kuitenkin juuri noiden 20-25 pitchin välillä - ja menosta katosi se paras hiitti. Se löytyi kuitenkin helposti taas Revontulella, kun loppu oli jo lähellä.

Sinne saapuessa tajusin, että se ei ehkä ihan järkevin vaihtoehto ollut, mikäli tarkoituksena oli saada vaihtelua reitteihin - eihän siitä mene käytännössä kuin yksi linja ylös, kun koko putous on ehkä 10 metriä leveä. Itseasetetun etiikan taivuttelu oli kuitenkin helppoa 25 pitchin jälkeen. Tavoitteeksi muodostuikin selkeä "kunhan nyt pääsis täältä jo helvettiin", enkä alkanut enää eliminoimaan putoukseen metrin levyisiä reittejä.

30 liidin jälkeen olin kuitenkin ihan tyytyväinen siihen, että olin onnistunut kiipeämään ne pitchit noin 20:ä eri reittiä pitkin, eikä hommassa ollut mun näkökulmasta katsoen toistamisen makua liioin.

Autolle tultaessa pysäytin kisakellon aikaan 13:15, ja otin vähän buranaa polveen ja olkapäähän - oli vähän raihnainen olo, joo, mutta säästin kuoharipuudutuksen kuitenkin kämpille. Eipä se liioin fiilistä haitannut, parhaat synttärit nämä kyllä oli sitten sen kerran, kun täytin 18 ja ajoin ambulanssilla kotiin.

Jonkun verran mietin kuitenkin sitä, että kuinka paljon se helpotti, etten aivan kaikkia pitchejä kiivennyt eri reittiä. En tiedä. Tottakai se helpottaa. Seuraavan kerran mietin sitä ehkä kuitenkin vasta kymmenen vuoden kuluttua, eli kun on 40 @ 40.



Vielä jaksaa setäkin painaa!

12.4.2012

Áhkká


En mä nyt allerginen muille ihmisille ole, mutta odotin jokatapauksessa että Sarekin kansallispuiston laitamilla on vähemmän jengiä pääsiäisenä kuin Lyngenissä. Sääennusteet tekivät lähtemisestä myöskin helpompaa, vaikkeivat sitä meidän saamaa pilvetöntä taivasta luvanneetkaan. Lähimpään ennusteelliseen paikkaan, eli Ritsemiin, lupasi melkein päinvastaista keliä kuin viereiselle Stora Sjöfalletille, mutta siis huonompaa. Rintaman reuna näytti kuitenkin olevan meidän aiotun leiripaikkamme kohdalla, joten periaatteessa saumat oli 50/50 hyvälle kelille. Ja joskus näinkin, että päädyimme sille korkeapaineen puolelle.

Áhkká (2015m), eli vanha nainen på samegielli, on Ruotsin korkeimpia mäkiä jääden Kebnestä noin 100 metriä. Áhkká on kuitenkin hieman helpommin lähestyttävä, eli sen juurelle on 11 kilometriä tieltä, kun taas vastaavasti Kebnen fjällstationile saa talsia noin 19 km. Àhkkálle ei tosin tietääkseni kukaan kuitenkaan järjestä säännöllistä kopterikuljetusta, kuten Kebnelle, mutta siellä on kyllä myöskin keväisin auki oleva Fjällstugan. Ihmiskammoisina halusimme kuitenkin omaan leiriin ja järkeilimme näin lyhentävämme myös skinnausmatkoja. 

Leiri selässä kannettuna matkaan kuitenkin heilahti siis pitkä iltapäivä, josta suurin osa meni tasaisen tylsällä jäällä hiihtäen. Palkaksi vaivannäöstä saimme kuitenkin täydellisen leiripaikan kaukana muista ihmisistä ja läheisestä stugasta, joka tosin taisi olla käytännössä tyhjä sekin. Mustalaisleiri nousi noin viidensadan metrin käyrälle, mikä lupasi käytännössä 1500 verttimetrin laskuja.

Ekan pelipäivän ei ennusteenkaan mukaan pitänyt olla kovin tasainen sään puolesta, mutta kaviot kuopivat aamulla tyhjää siihen malliin että päätimme käydä hoitamassa sen pakollisen, eli Stortoppenin. Laskettelullisesti tiedossa oli loivaa losotusta, vähän jäätikköhommia ja hakku reppuun huippuharjannetta varten. Jäätikköä lukuunottamatta kiipeilykamat oli loppuen lopuksi kyllä aika overkilliä, lähinnä päivästä jäi harmittamaan se, että jätimme hätäpäissämme sukset viimeiselle harjanteelle päästäksemme nopeammin parinsadan verttimetrin päähän toppiin. 

Lumitilanne olisi hyvin sallinut koko reitin laskemisen, mutta huono näkyvyys ja tietämättömyys harjanteen helppoudesta saivat meidät menettämään monta sataa metriä tuulen hakkaamaa crustia. Lumipyryn seasta löysimme kuitenkin yhden harjalta lähtevän kurun, joka laski alas jäätikölle tuoden vähän vaihtelua nousureittiin. Lumi nyt oli tietenkin sellaista mitä se noissa tuulissa yleensä on.

Toisen päivän ambitiot olivatkin sitten enemmän pujotteluorientoituneet, ja pilvetön taivas sai vipinää kinttuihin jopa edellistä aamua tehokkaammin. Stortoppenin reitiltä bongasimme viereiseltä mäeltä, Majtoppenilta (1628m) makean näköisiä laskuja. Ja roundabout sitä ne sitten olikin. Ei jäljen jälkeä missään, ei tuulta, pikkupakkanen, kuivaa ja kevyttä mutta stabiilia lunta ja lääniä tehdä just niin leveetä kurvia kuin huvittaa. 

Se ei mulle aina ole ollut ihan täysi itsestäänselvyys, että ymmärtäisin miksi pitää lykkiä ylämäkeen tuntikaupalla niiden parinkymmenen sekuntin vuoksi, mutta joidenkin päivien jälkeen sen vaan tajuaa aina vähän paremmin.

(c) Mira

Ei siinä, ettenkö tykkäisi jo pelkästään siitä ylöspäin menemisestä. Ei kai randoilussa nyt pelkästään laskemisesta olekaan kysymys - kivaahan se on naamaa kärventää hyvässä kelissä pikkuhiellä - mutta monesti vaivanpalkkana on vaan jotain yhtä siistiä korpunnuolentaa kuin ekan pitchin puolivälistä beilaaminen.

Mutta siis, joko ne muistot kultaantuu parissa päivässä tai sitten ne käännökset vaan oli just sitä itteään - mun rajallisella kokemuksella, suomeksi sanottuna, helvetin hyvää hiihtoa.

Olisin ollut täysin tyytyväinen niiden parin päivän saldoon, mutta onneksi lähdin Samulin kanssa vielä paluupäivänä aamumäkeen, tyttöjen jäädessä nukkumaan. Nousimme auringon kanssa kilpaa, ja olimme aiotun rännin topissa juuri hetki sen käännyttyä valoon. Ainoan jäljen piirtäminen aamuauringon värjäämään maisemaan teki kolmen tunnin paluuhiihdosta kevyttä.

Siis sellaisia käännöksiä, joilla jaksaa sorvin ääressä taas hetken pidempään.

Ekana ja tokana päivä oli pikku blosis. Stortoppen on piilossa pilvien takana.


(c)Samuli Pekkanen
Miralla on jotain viidettä päivää tellut jalassa, taitaa vähän jännittää.



Stortoppenin reissulla aurinko näyttäytyi jäätiköllä hetkisen.

Ja sitten päästiinkin taas vetämään hyvässä sinkissä.


Toppiharjanteella oli keli myös kohillaan.

(c)Samuli Pekkanen
Harjanteelta lähtee montakin hyvännäköistä ränniä alas. Lumi olisi oletettavasti ollut yhtä laadukasta kaikissa.

(c)Samuli Pekkanen
Alas tultiin vähän eri reittiä kuin ylös, eli tämmöistä makeeta kanjonia jossa oli paikoin ihan hyvännäköisiä mikstalinjojakin. Vähän samanhenkinen rööri kuin Kilpparin kanjoni.

(c)Samuli Pekkanen
 

Majtoppen.



(c) Samuli Pekkanen


Samuli ottaa penaltya.







Áhkkán massiivi kauempaa.

Snövit, Stora Sjöfallet, hieman kauempaa myöskin.


(c)Samuli Pekkanen
Urheilu on pilannut monta hyvää ryyppymiestä - jouduin kantamaan viinoja myös takaisinpäin.