20.3.2012

Korouoma Derby 2012


Ajatus kaikkien Korouoman putousten kiipeämisestä putkeen ei ole uusi - me kokeiltiin sitä osamatkalta jo noin viisi vuotta sitten, minä Denniksen kanssa ja Aki Rikun kanssa. Taktiikka oli tuolloin tämä: auto perus-talviparkkikselle, lähestyminen Jäämorsiamelle metsäautotietä pitkin, ja sitten uoman pohjaa pitkin kohti Enkeliputousta, kiiveten kaikki vastaan tulevat putoukset. Tällöin homma onnistuikin ihan hyvin - kaikki putoukset em. putousten väliltä kiivettiin, eli Jäämorsian, Timanttikouru, Revontuli, Tuulentie, Jaska, Mammutti, Ruskea virta ja Enkeliputous. Se oli mulle ainakin hyvin ikimuistoinen päivä, ei vähiten sen takia että liidasin kaiken, vaan myös siksi että tajusin itsensä kiusaamisesta paljon hyviä puolia: eihän sitä oikeasti omaa kroppaansa ja kupoliansa tunne, jos ei ole joskus ollut niin väsynyt, että tekisi vain mieli käydä hankeen makaamaan.

Heti edellisen kerran ollessa jo ohi, mulla syttyi ajatus siitä, että sen pystyy tekemään paremmin, ja kiipeämään oikeasti kaikki jääputoukset putkeen - kaikki noin 14 - mutta silloin me rajattiin rundi loppumaan Enkeliputoukseen. Osin kai siksi, että Sininen ajateltiin silloin niin vaikeaksi, että sen mahduttaminen koko rundiin ei onnistu, ja osin siksi, että ei meillä olisi silloin aika enempään riittänytkään, kuin niihin kahdeksaan jotka kiivettiin.

Nyt olin kuitenkin saanut kypsytellä ajatusta lisää, ja olin tullut siihen tulokseen, että se onnistuu - ja mulla oli yksi syy lisää yrittää. Syy oli se, että halusin jotenkin myös muistaa sitä, mitä viisi vuotta sitten viikko meidän reissua myöhemmin tapahtui. 

Olin silloin juuri tullut Niemiselistä, kauden ekat sporttikiipeilyt takana, ja jääkiipeily oli enää muisto vain. Me grillattiin kevään ekassa lämpimässä illassa, ja soitin Johanille kysyäkseni siltä jotain, todennäköisesti kiipeämään ulos seuraavana päivänä. Pitkän pirinän jälkeen Johan vastas, ja mumisi jotain todella väsyneen kuuloisesti. En tahtonut oikein saada selvää, mutta sen tajusin, että sillä oli dehis päällä, koska se kuulosti aina samalta silloin,  kun sillä oli dehis päällä. Soitin toisen puhelun muualle, varmistaakseni että kuulinko oikein mitä Johan oli yrittänyt sössöttää - ja kyllä, se oli just tehnyt saman kuin me viikkoa aiemmin, mutta yksin, kun ei ollut saanut ketään kaveriksi! Olo oli todella ounattu, mutta hyvällä tavalla, koska Johan teki sen niin hyvällä tyylillä - ei paljoa hehkutellut, tai edes kertonut kellekään - painui vain itsekseen mettäsuksien kanssa Posiolle, ja alkoi takoa. Ja takoi niin kauan, että putouksia oli mittarissa saman verran kuin meillä. 

Mä olin silloin fiiliksissä siitä, ja oon edelleen fiiliksissäni siitä - ja halusin jotenkin yrittää "kehittää" koko ajatusta, jos ei muuten, niin ihan vain Jomppiksen muistolle. 

Mulle luonnollinen tapa yrittää parantaa sitä edellistä suoritusta oli yrittää kiivetä enemmän putouksia. Niitä putouksia kuitenkin riittää, niin miksi tyytyä vähempään kuin kaikkiin. Jotenkin nekin pitää kuitenkin rajata, joten käytimme tällaista määritelmää: kaikki ne putoukset pitää kiivetä, jotka on kiivettävissä jäävarmistuksilla, ja jotka on "vakiintuneita" - eli eivät ole jotain satunnaisia kerran sadassa vuodessa muodostuvia liruja. Tällä tavalla ajatellen Korouomassa on 14 selkeää linjaa, mutta täysin mustavalkoinen tämäkään ajattelutapa ei ole. 

Ensinnäkin: osa on todella helppoja. Jäämorsian, Timanttikouru ja Big Boy / Blue boy -putoukset on myöhään keväällä varmaan maksimissaan jotain kakkosta. Mutta toisaalta, jos sille linjalle lähtisi, että liian helpot ei kuulu tähän, saisi äkkiä kyllä rankata pois Mammutinkin. Mutta taas toisaalta, edellämainittuja helpompiakin mäkiä myös löytyy - niitä ei onneksi kukaan kuitenkaan "kiipeile".  

Toiseksi: vakiintuneita putouksia on enemmän, kuin mitä monesti ajatellaan. Leo Määttälän vanha topo nimeää 11 putousta ja mainitsee yhden nimeämättömän ja kiipeämättömän putouksen, joka tosin ei ole enää kiipeämätön ja nimeämätön. Itseasiassa se on koko kanjonin paras putous, mutta muodostuu aika harvoin ja vaatii jo vähän enemmän vaivaa että sen luokse pääsee - kuten kunnon karaktäärin omaavalta reitiltä voi odottaakin. 

Edellämainittujen lisäksi Sinisen ja Enkeliputouksen väliin muodostuu välillä tämä putous: 

Kuva vuodelta 2009.

Ja Mammutin ja Jaskan väliin muodostuu taas tämä putous:

Kuva vuodelta 2008.

Näiden lisäksi oon yhtenä kautena nähnyt ja kiivennyt Revontulen ja Jaskan väliin tulevan putouksen, mutta se taisi olla aika ainutkertainen kausi, ja toisekseen, tässä taisi tarvita jo kalliogearia:

Kuva vuodelta 2009.

Jokatapauksessa, linjan vetäminen siihen, mitkä on vakiintuneita jääputouksia ja mitkä ei, on yllättävän vaikeeta. Ei meilläkään ole kuitenkaan hajua kuin suurinpiirtein viimeisen kymmenen vuoden jäistä, ja tarkkaa tietoa löytyy vain viimeiseltä viideltä vuodelta. 


No, määriteltiin miten määriteltiin, niin lauantai-aamuna ennen kahdeksaa me oltiin jo Sikariportaalla, jossa ei näkynyt pisaran pisaraa vettä. Ei se nyt varsinainen yllätys ollut, olin ollut siellä suunnalla jo aiemmin joulukuussa ja todennut saman - ja myös viereinen "nimeämätön putous" oli silloin rutikuiva. Me oltiin kuitenkin tehty periaatepäätös, että lenkkiä ei keskeytetä, vaan huonossa kondiksessa olevat putoukset vaan kylmästi skipataan. Ihan hyvä niin, muuten olisi nimittäin jäänyt päivä huomattavasti lyhyemmäksi, koska Sininen putous oli yhtä tylyllä tuulella. Jäätä kyllä oli, mutta se puikko ei kantanut alhaalta, vaan roikkui ylhäältä asti vapaasti.  Kiipesin kallion puolella niin ylös, että olisin joutunut siirtymään pilariin päästäkseni ylemmäs, mutta huomattuani koko roskan olevan halki, päätin jättää arpaonnen käyttämisen niihin hetkiin kun sitä oikeasti tarvitaan.

Taktiikkaan oli myös tehty muutos edelliseltä kerralta: koska nyt oli tarkoitus kiivetä kaikki mahdolliset putoukset, niin me lähdettiin liikkeelle alajuoksulta ylöspäin, eli toisinpäin kuin ekalla kerralla. Tällä tavalla vaikeimmat tulisivat ensin, ja periaatteessa putoukset helpottuisivat loppua kohden. Mutta koska me oltiin liikenteessä yhdellä autolla, niin me jouduttiin kävelemään ensin "starttiin", eli Pirunkirkolle ja vähän siitä vielä ohikin. Tämä huomioonottaen herätyskello oli laitettu soimaan kolmelta aamulla, ja me oltiinkin jo ennen kuutta tetsaamassa alavirtaan. Koska matkaa tulisi tällä kerralla reilusti enemmän kuin edellisellä, arvelimme toisillemme lähtiessä paluuaikoja. Ville veikkasi 19:30, Riku veikkasi 20:15. Minä veikkasin 21:00. No, kukaan ei ollut oikeassa.

Vaikka alkupäästä jäikin siis Nimetön ja Sininen väliin, oli Ruskealla virralla kuitenkin vielä tosi hyvä fiilis päällä - me oltiin pari putousta jo kiivetty, kävelty umpihangessa yli 10 kilometriä, ja Ruskealta eteenpäin kaikki putoukset olisivat todennäköisesti kunnossa, ja me päästäisiin mättämään jäätä urakalla. Kanssakiipeilijöiltä kuultiin tosin huhu, että Tuulentie on heikossa hapessa. Ja niin se kyllä olikin, normaalikokoisten Mammutin ja Jaskan jälkeen se näytti melkein anorektiselta, eikä siellä näyttänyt liiemmin toimintaa olleen koko kautena. Massiiviset määrät lunta hyllyillä nosti epämukavuustasoja huolella, koska olin liikkeellä fast, light & miserable: ilman kuorta, eli pelkkä aluspaita kiipeilyyn ja haikkaamiseen, ja kevyt kuiturotsi varmistamiseen. Toimii todella hyvin, niin kauan kuin kiuas on kuuma - ja toimii todella huonosti, jos möngit metrisen lumipatjan läpi mahallaan.

Märkänä ja hieman jo väsyneempänä varmistin pojat Tuulentien toppiin, ja en oikein tiennyt enää, että onko tää niin siistiä - vaikea kiipeily oli kyllä tässä vaiheessa jo hoideltu, mutta takana oli melkein 12 tuntia aktiivista touhuamista, ja edessä oli vielä aivan perkeleelliseltä tuntuva määrä umpihangessa lumikenkäilyä ja lisää kiipeilyä. Niistä ajatuksista kai tietää yleensä sen, milloin se varsinainen "suoritus" vasta alkaa. Silloin kai pitää vain todeta itselleen, että hoitaa nyt sen loppuun, minkä on aloittanutkin, riippumatta siitä, kuinka paljon vituttaa tai sattuu. Niitä, jotka diggaa tehdä sitä joka viikonloppu  sanotaan kai seikkailu-urheilijoiksi?

Meillä ei kovin seikkailullinen fiilis kuitenkaan ollut, etenkään kun Dennis ilmoitti topissa, että kyynerpää oli nyt siinä kunnossa, että sillä ei jäljellä olevia putoksia enää liidattaisi. Me oltiin liidailtu kukin vuorollamme, jotta kolmas pyörä pystyi aina huoltamaan itseään, mutta loput saisimme hoitaa nyt ilman Dennistä. Suorituksen kannalta tällä ei ollut kuitenkaan enää niin paljoa merkitystä: jäljellä oli Revontuli, Timanttikouru ja Jäämorsian, ja sovin Gorakin kanssa liidaavani vielä Revontulen niin hän hoitaa kaksi viimeistä.

Kilometrit taittuivat hitaasti mutta varmasti, ja lopulta olimme Pajupuron autiotuvalla, Jäämorsiamen vieressä. Oli vain yksi ongelma: oli säkkipimeää, ja meillä ei ollut mitään hajua siitä, että missä se putous on. Olin kiivennyt sen kerran, silloin viisi vuotta sitten, mutta siitä ei ollut mitään muistikuvaa - silloin se löytyi tietenkin, koska aloitimme tästä päästä, ja putouksenhan näkee kämpältä. Mutta nyt jonkun lumisen rännin etsiminen lumituiskussa, säkkipimeässä metsässä ilman mitään käryä siitä, että onko se sadan vai viidensadan metrin päässä, ei oikein ottanut onnistuakseen. Löysäsin kenkiä ekan kerran Sikariportaalta lähdön jälkeen, ja totesimme, että on tässä vielä tekemistä ennenkuin autolla ollaan.

Loputtomalta tuntunut metsäautotie eteni vartin etapeissa, jolloin aina join, heitin fruktoositabletin suuhun, ja aloin odottamaan seuraavan vartin päättymistä ja uutta fruktoositablettia. Autolla kello pysähtyi aikaan 16½ tuntia, ja takapenkillä kalja rasahti auki. Pyysin Rikua olemaan avaamatta omaa kaljaansa, koska en ollut ihan niin varma enää, että haluanko aina ajaa itse kaikki matkat, kun on mun autosta kyse.

Väliin jääneistä putouksista huolimatta en pidä tätäkään reissua epäonnistuneena, koska tällaisista päivistä oppii aina niin paljon. Mutta haave kaikkien putousten kiipeämisestä putkeen elää yhä - ja nyt me ollaan taas vähän viisaampia sen suhteen, että kuinka se kannattaa tehdä, ja miten siinä voi taktikoida. Valitettavasti ulkona harrastamisessa on kuitenkin se puoli, että se ei tietenkään ole varmaa, että milloin se kausi tulee kun kaikki putoukset on kunnossa. Etenkin alajuoksun putoukset on harvoin kondiksessa - siitäkin on jo kolme tai neljä kautta, kun se "iso" Nimeämätön oli kiivettävissä.

Summa summarum, yhden auton taktiikalla Korouoma Derby 2012 eteni siis reittiä Saukkovaaran parkkis - Pirunkirkko - 180 asteen käännös - ylävirtaan Pajupurolle asti - metsäautotietä takaisin Saukkovaaran parkkikselle. Hyvin karkeasti arvioiden 25 kilometriä lumikenkäilyä, josta osa umpihangessa, osa kovalla polulla. Matkaa on vaikea arvioida siksi, että polku mutkittelee valtavasti uoman pohjalla, emmekä edenneet aina retkeilyreittiä - sen lisäksi reitiltä piti nousta aina putouksille. Kesäpolkua pitkin Koivuköngäs - Pajupuro    on 12 km suuntaansa (joka siis piti kävellä kumpaankin suuntaan). Kokonaisaika 16½ tuntia, Rollosta Rolloon 20½ tuntia, ja kahdeksan kiivettyä jääputousta: Big Boy/Blue Boy, Enkeliputous, Ruskea Virta, Mammuttiputous, Jaska Jokunen, Tuulentie, Revontuli ja Timanttikouru. Jääputousten määrässä laskien ei siis parannusta entiseen ... Mutta saatiinpahan lähestyä enemmän. Se on myös se tekijä, joka tällaisesta tekee erituntuisen kuin vaikka pitkästä reitistä: kiipeilyähän tässä tulee kuitenkin todella vähän suhteessa lähestymiseen. Henkisesti helpompaa, tai ainakin vähemmän stressaavaa ja pelottavaa kuin reitillä, mutta fyysisesti aika erilaista ja omalla tavallaan raskaampaa, koska kunnon taukoja ei tule ollenkaan, ja kokoajan mennään ns. rasvanpolttosykkeellä.

Ensi kaudella uudestaan, ja toivottavasti tulee enemmän kiivettyjä putouksia.

Alussa olevassa kartassa on sinisellä värillä kiivetyt putoukset ja punaisella "pummit".


Jonkun Derby meni vielä huonommin.

Enkeliputouksella oli vielä stimmunkia.

15h takana, enää kävely autiotuvalta takaisin autolle jäljellä.

14.3.2012

Ruotsinkielisiä mikstalinjoja ja Kittelfjällin korppua


Koska osa porukasta sairastui jo ennen reissua, ja osa päätti olla lähtemättä, meitä ei lopulta päätynyt Kittelfjälliin kiipeämään muita kuin minä, Matti ja Dennis. Suunnitelmat menivät moneen kertaa uusiksi jo ennen kuin auto edes oli pakattu, mutta osa tän touhun taitamista taitaa olla nimenomaan tilanteisiin sopeutuminen - oli se sitten reitillä tai jo ennen reittiä. Sääennuste näytti kuitenkin lupaavalta alkuviikolle, joskin se osoitti olevansa hyvin pitkälti pelkkä ennuste muuttumalla aina pari kertaa vuorokaudessa.

Käytimmekin surutta ensimmäisen päivän kokonaan scouttaamiseen, ja Matti bongasi hyvännäköisen kiipeämättömän linjan Borkafjällin isolta seinältä. Päätimme aloittaa siitä seuraavana päivänä.



(c)Matti Kivinen
(c)Matti Kivinen


(c)Matti Kivinen

Reitillä oli paljon lumikiipeilyä isolla ällällä, eli ei varsinaisesti mun rakkainta touhua, mutta suhtaudun siihen kai vähän niinkuin ylinopeuden ajamiseen - eli en mä sitä kellekään suosittele, ja se lähtee aika helposti lapasesta jos tien pinta ei ole kunnossa, mutta selkeesti isoin ongelma on varmasti se etten osaa ajaa lujaa. Kuumottavinta oli nyt kuitenkin onneksi ainoastaan Denniksen alla humahtanut lumikenttä, joka kuitenkin päätti pysyä seinällä.

Pikkuhiljaa yltynyt lumentulo sen sijaan pisti meidät 5. pitchin päällä mietteliääksi, koska Dennis oli vierestä seurannut kuinka aikomastamme rööristä ylempää tuli kohtuullisen iso setti lunta alas. Katselin sitä katon alta turvassa, ja sen ohittaessa mut mietin, että olisinko pysynyt seinässä kiinni jos olisin ollut liidissä sen tunkeutuessa paineella alempaan ränniin.

Samaiselta ankkurilta havaitut lumilipat saivat meidät äänestämään 3-0 alasmenemisen puolesta ja haaveilemaan paremmasta kelistä. Hakkasin Spectren kunttaan ja kerroin pojille lohdutukseksi sitovani köydet alempaan ankkuriin.



Epävakainen keli piti meidät myös seuraavana kiipeilypäivänä poissa isolta seinältä, ja keskityimme lyhyempään mutta silti hyvin mielenkiintoiseen Borkafjällin länsipäätyyn. Varsinaisen Borkafallet:n jääputouksen (WI4-5, 3kp) lisäksi siellä ei ole muita reittejä kuin ne pari kahden pitchin mikstaa, jotka teimme viime vuoden keväällä. Olin scouttausreissulla kuitenkin bongannut laidempaa yhden kutsuvan näköisen chimneyn, johon tunkeuduin innolla voitettuani KPS-matsin. Reilut pari pitchiä toi meidät toppiin, josta olimme kerrankin hyvissä ajoin juomassa kakkoskaljaa. Hyvillä mielin annoimme reitille nimeksi Skattkammarsön, M5+ (2kp).

(c)Matti Kivinen
Tapsa rännittää.


Dennis rännittää.


(c)Ville Vepsäläinen
Matti rännittää.

Dennis rännittää vielä vähän lisää.





Kiipeilyn vastapainoksi olimme kutakuinkin joka toinen päivä suksilla. Kittelfjällistä olin kuullut sanottavan, että se on huonolla lumella aika huono hiihtokohde, ja en voi ehkä oikein kieltääkään. Korppua löytyi ihan kiitettävästi, kun lunta ei vissiin käytännössä ollut tullut loppiaisen jälkeen ja edellisellä viikolla oli satanut vettä. Randoilu on mun mielestä kivaa kuitenkin ylösmennessäkin, etenkin kun onnistuttiin käyttämään ne kirkkaan kelin päivät sitten hiihtämiseen.  

Iltapäivät oli onneksi niin lämpimiä, että läheisen Daevvnen puurajasta löytyi yllättävän pehmeitä käännöksiä. Daevvne on ehkä vartin ajon päässä Kittelistä, ja oli käytännössä jäljetön - mikä tuntui vähän erikoiselta kun Kittelin bäkkäri oli kuitenkin sohittu täysin puhki. Jos jaksaa skinnata sen vajaan tonnin, niin luulis jaksavan myös ajaa 15 minuuttia?



Matin randoeväät oli alumiiniputkilossa.

K2 Koivuniemi ja oletettavasti viikon parhaat käännökset.

Kävimme myös nauttimassa vakka-suomalaisesta vieraanvaraisuudesta.


Viimeinenkään kiipeilypäivä ei tuonut keliin toivottua parannusta, ja hautasimme haaveet päästä hakemaan rappelikiiloja isolta seinältä. Käännyimme jälleen länsipäädyn suuntaan, ja otimme karkeasti arvioiden kohteeksi sen korkeimman kohdan. Vaihtoehtoina näkyi olevan parikin dihedraalia, jotka molemmat loppuivat pieneen kattoon. Valitsin sen näköisen katon kohteekseni, jonka oletin pystyväni kiertämään alakautta. Hyvä kaartuva vitosen pitchi toi mut katon alle, ja sain ilokseni jatkaa liidaamista. 

Ohitin katon 180 astetta eri suunnasta kuin olin kuvitellut, mutta pystyin jokatapauksessa kiertämään jyrkimmän kiipeilyn. Kiroilematta ei vaikeimmat pätkät kuitenkaan menneet, ja lennosta laitettu peckeri kohotti tunnelmaa juuri sen verran, että hannasin yrittää vapaasti ohuen oloisia torkkauksia. Peckeri-hommista huolimatta molemmat alapitchit olivat ihan hyvin varmistettavaa ja kivaa turffimikstaa, vähän niinkuin jotain sellaista missä tunnen olevani kotonani. Mulla tuli itseasiassa mieleen, että Borkafjäll on paikoin vähän niinkuin Korouoma-on-steroids: likaista, irtonaista, pystyyn jäätynyttä paskaa, jonka kiipeämisestä mä todella tykkään.

(c)Matti Kivinen
(c)Matti Kivinen






Neljännen pitchin alla Borka alkoi antamaan rahoille vastinetta, ja pimenevä ilta toi mukanaan todella rajuja tuulia ja umpeenkasvavaa keliä. Olin Denniksen kanssa kuitenkin aika hyvässä suojassa kaikelta, toisin kuin Matti joka liidasi meidän yläpuolella kännykkä suussa - otsalamppu oli nimittäin alhaalla. Mahtava liidi, en mä oikein muuta osaa sanoa - tilanteisiin sopeutumista!

Ristimme päivän tuotoksen knapsusti Smyckegubben:ksi, M6 (4kp). 

Det blåser lite nu.