22.2.2012

Snövit

Niinkuin jo kerkesin oman näkemykseni aiemmin jakamaan, niin jääkiipeily ei tosiaan ole hätäsen miehen hommaa. Asiat tapahtuu kiivetessäkin hitaasti, ja joskus olosuhteita ja muita muuttujia voi joutua odottamaan vuosia. Viime perjantaina planeetat olivat kuitenkin kohdillaan ja miehet tarpeeksi kypsiä - ja sain Sakun kanssa kiivettyä yhden reitin pois alta, joka oli ollut kiikarissa jo useamman kauden, ja jolla olin ollut jo kahdesti aiemmin.

Jos jätetään reitin esteettisyys huomiotta, niin Snövit ei paperilla sinänsä ole mitään erityistä: 350 metriä ja WI4. Noitahan nyt soolotaan menemään varmaan harvase päivä jossain alppikylässä. Mutta nyt onkin kyse jääkiipeilystä, ja reitit on kunnossa silloin kun ne on kunnossa - tai sitten ne ei ole kunnossa! Henkilökohtaisesti en ole Snövit:ä ikinä nähnyt topon kuvailemassa WI4 paksuudessa, sen sijaan olen kolmesti saanut upottaa kalliogearia ekoille pitcheille ja hakata teriä paskaksi. Mutta alhaalta on kuitenkin aina nähnyt, että reitin jakavan lumihyllyn yläpuolinen osa reitistä on suht-koht paksun näköinen - eli jos alapitchit pääsee läpi, niin on erittäin hyvät saumat kiivetä koko reitti.

(c) Saku

Google, tämä nykyajan kiipeilijän ensisijainen tietolähde, tietää kertoa reitistä lähinnä sen, että se on todistettavasti ollut kunnossa ainakin kahdesti: 1992, kun se ensinoustiin, ja 2007, kun Kiirunan natiivi McGregor kävi kiipeämässä sen vuosien odottelun jälkeen.

Mä en siis ite ollut nähnyt sitä ikinä kondiksessa - lähinnä tiesin sen, mitä olin kahtena edellisenä kautena käynyt raapimassa. Ekalla kerralla olin liikenteessä Rikun ja Denniksen kanssa, ja marraskuinen talvipäivä loppui kahden pitchin ja noin neljän tunnin jälkeen pimeään. Olin kiivennyt yhden todella henkisen oloisen thin-ice pitchin parilla peckerillä ja liian pitkillä baby-ruuveilla, ja toisen pitchin jossa stemmasin jääpuikon ja kallion välissä välillä naama ulospäin. Mulla ei itseasiassa pakittaminen harmittanut tällöin ollenkaan, pitchit olivat olleet ihan mahtavia ja olin aika naatti. Tiesin, että tuun kyllä uudestaan - ja ehkä tärkeimpänä tiesin myös sen, että mä pystyn kiipeämään sen, vaikka se ei olisi kunnossa alkuunkaan.

Toisella kerralla olin Miran ja Denniksen kanssa, ja päivä ei ollut joulukuussa yhtään pidempi kuin vuotta aiemmin marraskuussa. Lähestymisellä harrastetusta optimismista huolimatta jouduin vähän pettymään, kun tajusin että jäätä on ekoilla pitcheillä tasan yhtä vähän kuin vuotta aiemmin.

Tosin tiesin silloin jo tokalle pitchille lähtiessäni, että kiipeän kyllä taas sen puikkovirityksen, mutta meidän ei siitä kyllä yksinkertaisesti ole mitään järkeä jatkaa - silloin on jo pimeetä, ja jäljellä olisi vielä 100 metriä tuntematonta lumikiipeilyä ja oletettavasti noin viisi pitchiä osin hyvin jyrkkää jäätä. Mukavuudenhalu vei äkkiä voiton, ja koska me ei kolmistaan todellakaan olla mikään maailman nopein jääkiipeilyköysistö, me lähettiin taas alas samasta kohtaa kuin vuotta aiemmin.  Olin kuitenkin kiivennyt ekan pitchin vähän eri kohdasta, ja vaikka se olikin edelleen aika tricksy, se oli jokatapauksessa suoraviivaisempi ja nopeampi kuin aiempi linjavalinta.

Näiden kertojen välissä myös Johan-vainaa kävi kääntymässä alapitcheillä, ja kertoi jälkikäteen mm. joutuneensa ottamaan hanskat pois, jotta sai parempia käsijammeja kehiin. Not your ordinary WI4, would you say?

Toisella kerralla toinen pitchi oli jokatapauksessa lähes identtinen edelliseltä yritykseltä: kruksi muodostui ysikymppisestä kallio-cornerista, josta tultiin ohuelle pystylle jäälle ja samalla varottiin, ettei reppu katkaise köysien päälle kohtuullisen kokoista puikkoa. Uskalsin stemmata puikkoa vasta sen lipalla. Mutta toisaalta varmistaminen oli nyt helpompaa: cornerissa oli yksi pitoni valmiina edelliseltä kerralta, ja tiesin, että kalliossa on noin viiden metrin korkeudessä lautasen kokoinen hylly piilossa, joka kerää jäätä päälleen: siihen todennäköisesti saisi hyvän 9cm ruuvin.

Kallion lipalle sain porattua jo totutusti toisen lyhyen ruuvin, joka jäi mielestäni saman pari senttiä vajaaksi kuin vuotta aiemminkin. Tuli melkein tunne, että eihän tässä ole mitään hätää -  tuttua hommaa kaikin puolin! Jos oon nämä muuvit onsaitannut aiemmin, kyllähän ne nyt uudelleen tekee. Oon jossain määrin sitä mieltä, että muistan kinkkiset kohdat reiteistä aika tarkasti, ja aika pitkään, ja olin hyvin iloinen että asia näin tuntui tosiaan olevan.

Loivemmalla maastolla rentoutuessani mietin jostain syystä ihan positiivisia ajatuksia, vaikka tiesin, että me lähdetään puolen tunnin sisään takaisin alas - taas samasta paikasta. Ehkä se oli se varmuus siitä, että tiesin pystyväni kiipeämään nämä reitin selkeästi vaikeimmat pitchit, vaikka mikä olisi. Kolmas kerta tulisi olemaan oikeasti helppo.

Kolmas kerta oli viime viikon perjantaina, ja useimmat muuttujat olivat hyvällä mallilla: sääennuste lupasi puolipilvistä pikkupakkasta, päivällä oli jo pituutta, ja mulla oli vittuilunkestävä varmistuskone ekoille pitcheille.

Tiesin, että jos me päästään ekojen pitchien yläpuolisen lumikentän yli turvallisesti, niin me kiivetään loputkin. Itseasiassa ainut asia, mikä mua epäilytti, oli nimenomaan se satametrinen lumikenttä - en halunnut sille missään nimessä, jos siitä ei olisi stabiilia linjaa ylös. Aivan sama, vaikka se olisi tarkoittanut taas beilaamista samasta paikasta, mutta olin tehnyt hyvin tyytyväisen sopimuksen itseni kanssa, että en päästä meitä rannaamaan lumelle jos se ei vakuuta mua 100%:sti.

Olin myös sanonut Sakulle aiemmin viikolla meilissä, että kiipeän niitä kahta ekaa pitchiä kaksi tuntia.

Starttasin ekan pitchin liidiin 9:40 ja toisen pitchin ständi oli valmis 11:44. Tiesin tasan tarkkaan mitä ottaa pitcheille mukaan ja mihin ne menee: heksut ekaan ständiin, ykkösen ja kakkosen kamut tokalle pitchille,  kiilanippu, ja ruuveja tietenkin aina kun sai. Kruksien muuvit tuli kanssa melkeen jo liukuhihnalta, vaikka jää tuntuikin selvästi jo vanhemmalta eikä ollut enää sitä alkukauden sitkasta tavaraa.

Ainoastaan neljän minuutin myöhästyminen omasta arviosta oli kuitenkin jotain mistä olin vähän ylpeä, ja luovutin liidivuoron tyytyväisenä Sakulle. Sakun huuteluista lumikentältä ymmärsin, että kaikki vaikutti varsin lupaavalta. Olinkin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt, kun saavuin yläköydellä lumikentälle, jonka vasenta laitaa koristi vähäluminen kiviharjanne, jota pitkin pääsisimme turvallisesti pääputouksen juurelle.

Pääputous olikin sitten sitä tuttua ja turvallista WI4:sta, ja sitä sitten riitti. Pitchitimme vuorotellen ja yritimme parhaamme mukaan löytää pohkeita vähiten rasittavan reitin ylös. Pitkä päivä jäällä on kuitenkin pitkä päivä jäällä, ja aloin jossain vaiheessa kärsiä oikeastaan ainoasta asiasta, minkä olisin toivonut olevan toisin: oma valmistautuminen.

Lähtökohtaisesti mä kyllä kyllä tiedän, miten tällaiseen päivään valmistaudutaan: syödään hyvin, juodaan hyvin, ja ollaan levänneitä. En tiedä mikä oli syynä, arkielämän aiheuttama angstisuus vai väsymys, mutta mua ei olisi voinut perjantaina aamuyöllä vähempää kiinnostaa tankkaaminen. Söin aamiaiseksi paketin nuudeleita ja kaksi leipää pelkällä levitteellä - ja join sen mitä sattui sulana olemaan. Kai mä ajattelin, että se on ihan sama, ei se siitä tule jäämään kiinni, että olenko mä kuinka energioissani tai nesteytettynä. No oikeassahan mä olin, eihän se siitä kiinni jäänytkään, mutta tiesin kyllä että ongelmia voi jossain vaiheessa tulla, kun kusin umpikeltaista nestettä jo autosta pois lähtiessä.

Pikkudehiksen aiheuttama maha- ja pääkipu nyt oli kuitenkin korkeintaan ärsyttävää. Sekin, että olin väsynyt ja nälkäinen iltakymmeneltä, ei ollut kummoinen ongelma, koska Sakulla tuntui olevan hyvä stimmunki päällä ja annoin Sakun mielihyvin mennä keulilla kahden ekan rappelin jälkeen.

Kerkesin alasmennessä jokatapauksessa nukahtamaan lumikentälle, kun tuijotin sitä risua mistä Saku rappeloi, ja sitä hakkua, joka oli backuppina lumessa. Oman turvallisuuteni nimissähän en ollut itse missään kiinni. Mietin vain, että miksi ne hedelmäsokeritabletit, jotka mulla on näitä tilanteita varten aina reisitaskussa, ja mä tarkoitan aina - siis niinkuin Korolla päiväretkilläkin -  oli nyt kuitenkin autossa?

No, viilakin oli autossa, ja olin kuitenkin tyytyväinen siihen että homma pysyi 100% hanskassa, vaikka olisin omasta mielestäni voinut olla vähän virkeämpi paremmalla valmistautumisella. Itseasiassa, parasta mun mielestä oli kokonaisuudessaan se, kuinka hallitusti me se mun mielestä kiivettiin - ei mitään yllättäviä ongelmia, ei minkäänlaista epikointia tai evotusta, ja koin omassa mielessäni, että ainakin suurin osa muuttujista oli meillä koko ajan hanskassa. Se tuntui mun mielestä turvalliselta koko ajan, ja siksi mä olin meidän nousuun niin tyytyväinen: mä haluaisin, että se olisi tällaista. Mä haluaisin pitää "langat käsissäni" ja kokea olevani se, joka ratkaisuja tekee, eikä arpaonni.

Ja juuri siksi mua ei alunperinkään harmittanut tältä reitiltä pakittelu - tiesin, että kun pelaan oikein, niin mulla on aikaa, ja kun aika on oikea, niin mä kiipeän sen - kyllä ne reitit jaksaa odottaa. Ja se reitin kondis on ainoastaan yksi muuttuja muiden merkitsevämpien joukossa.

Reitin huonon kunnon voi aina kompensoida omalla hyvällä kunnolla, mutta jos näiden pientenkin vuorten olosuhteisiin suhtautuu ylimalkaisesti, niin silloin tarvitaan valitettavasti aina myös vähän onnea.


(c) Saku
(c) Saku
 



(c) Saku
Me pidettiin seikkailullista imagoa yllä nukkumalla yks yö teltassa. 


(c) Saku
(c) Saku
 


---

Verkosta löytyvä Snövitin topokuvaus on parhaimmillaankin epäselvä. Se kertoo näin:


Pitches 1 and 2 are 75-80 degrees; pitch 3 crosses a small snow field and then continues up into a narrow ice groove; pitch 4 follows the groove to a larger snow field; pitch 5 crosses the snow field. N.B.: the snow field may avalanche. Pitch 6 continues up a wide ice wall, offering plenty of route choice; pitch 7 continues up two small ice walls to the top.


Mä oon yrittänyt tätä hahmottaa sille reitille siinä kovin hyvin onnistumatta (ja me oikeasti oltiin oikealla reitillä!). P1-4 on kyllä mun mielestä "oikein", jos kiipeää puolet lyhyempiä pitchejä alussa kuin me. Mutta miten ton kuvauksen viides pitchi (seitsemästä) voi olla iso lumikenttä, kun autostakin näkee että lumikentän jälkeen on tuplasti saman verran kiipeilyä jäljellä kuin ennen tuota lumikenttää? Ja sitten topon mukaan lumikentän jälkeen 2 pitchiä ylös? 2 pitchiä ja ainakin 200 metriä? 


Silleen ymmärrän kyllä, että jos pitchillä ei tarkoiteta tuossa yhteydessä korkeintaan 60 metristä pätkää - vaan sellaista pätkää, jossa maasto pysyy samanlaisena. 


No anyway, jos joku on menossa, niin mun versio on: P1-P2 n. 100 metriä, vaikeempaa, P3-4 lumikenttä n. 100 metriä, P5- n.P9 n. 200 metriä jäätä, alkaa jyrkkänä, loivenee lopussa.

7 kommenttia:

juse kirjoitti...

Hieno suoritus!

Kiipesittekö vielä sen Adel har kastat vattenin? Ei sekään ihan simppeliltä näytä.

Nii ja mites lumitilanne ja lähestymiset muuten? Veinattiin parin viikon päästä käydä Greveniä ja Grevinnania koputtelemassa.

saku kirjoitti...

Siis sä oikeesti nukuit siellä?? No mä ihmettelin että mikä siellä kestää.

tapsa kirjoitti...

nokun jäi päiväunet väliin, oon kuitenkin tottunu niihin.

joo juse kiivettiin, ruskeiden jäiden oikea laita. sakun blogin kuvasta näkee vähän selkeemmin. se oli makee.

lumitilanne oli sillon tosi jees, siis niinkuin kiipeilyn kannalta, ei laskemisen. tuleva 10päivän ennuste näyttäis muuttavan tilannetta.

juse kirjoitti...

Joo Saku jo tuossa omassa blokissaan kommentoiki ja ehin siltäki jo kysyä tuota Adelin nousua ;)

Täytyy varmaan lumikengät ottaa ettei tarvii vyötäröä myöten tarpoa. Eiköhän se meidän tuurilla vielä tärräytä kunnon pakkaset sillon niin ei tarvii lähteä urheileen.

Käytättekö muuten tuota yr.no säätä vai jotain muuta?

tapsa kirjoitti...

joo yrriä tulee paljon tsiikattua. storm.no kanssa. oikeestaan kaikkia mahollisia ja niistä valittee sitte parhaan ennusteen:)

Anonyymi kirjoitti...

niin alppikylissä on ihan kovia kiipeilijöitä, jopa kovempia kuin rollossa tai uumajassa.

Anonyymi kirjoitti...

Ja kaikkein kovimpia tyyppejä ovat anonyymisti kirjoittelevat näppissankarit. Lajista ja asuinpaikasta riippumatta he ovat aina parhaita, taitavimpia ja älykkäimpiä. Ihan kaikessa. Ja heidän kaverinsa ovat yleensä vähintään yhtä hyviä.

Pauli