22.2.2012

Snövit

Niinkuin jo kerkesin oman näkemykseni aiemmin jakamaan, niin jääkiipeily ei tosiaan ole hätäsen miehen hommaa. Asiat tapahtuu kiivetessäkin hitaasti, ja joskus olosuhteita ja muita muuttujia voi joutua odottamaan vuosia. Viime perjantaina planeetat olivat kuitenkin kohdillaan ja miehet tarpeeksi kypsiä - ja sain Sakun kanssa kiivettyä yhden reitin pois alta, joka oli ollut kiikarissa jo useamman kauden, ja jolla olin ollut jo kahdesti aiemmin.

Jos jätetään reitin esteettisyys huomiotta, niin Snövit ei paperilla sinänsä ole mitään erityistä: 350 metriä ja WI4. Noitahan nyt soolotaan menemään varmaan harvase päivä jossain alppikylässä. Mutta nyt onkin kyse jääkiipeilystä, ja reitit on kunnossa silloin kun ne on kunnossa - tai sitten ne ei ole kunnossa! Henkilökohtaisesti en ole Snövit:ä ikinä nähnyt topon kuvailemassa WI4 paksuudessa, sen sijaan olen kolmesti saanut upottaa kalliogearia ekoille pitcheille ja hakata teriä paskaksi. Mutta alhaalta on kuitenkin aina nähnyt, että reitin jakavan lumihyllyn yläpuolinen osa reitistä on suht-koht paksun näköinen - eli jos alapitchit pääsee läpi, niin on erittäin hyvät saumat kiivetä koko reitti.

(c) Saku

Google, tämä nykyajan kiipeilijän ensisijainen tietolähde, tietää kertoa reitistä lähinnä sen, että se on todistettavasti ollut kunnossa ainakin kahdesti: 1992, kun se ensinoustiin, ja 2007, kun Kiirunan natiivi McGregor kävi kiipeämässä sen vuosien odottelun jälkeen.

Mä en siis ite ollut nähnyt sitä ikinä kondiksessa - lähinnä tiesin sen, mitä olin kahtena edellisenä kautena käynyt raapimassa. Ekalla kerralla olin liikenteessä Rikun ja Denniksen kanssa, ja marraskuinen talvipäivä loppui kahden pitchin ja noin neljän tunnin jälkeen pimeään. Olin kiivennyt yhden todella henkisen oloisen thin-ice pitchin parilla peckerillä ja liian pitkillä baby-ruuveilla, ja toisen pitchin jossa stemmasin jääpuikon ja kallion välissä välillä naama ulospäin. Mulla ei itseasiassa pakittaminen harmittanut tällöin ollenkaan, pitchit olivat olleet ihan mahtavia ja olin aika naatti. Tiesin, että tuun kyllä uudestaan - ja ehkä tärkeimpänä tiesin myös sen, että mä pystyn kiipeämään sen, vaikka se ei olisi kunnossa alkuunkaan.

Toisella kerralla olin Miran ja Denniksen kanssa, ja päivä ei ollut joulukuussa yhtään pidempi kuin vuotta aiemmin marraskuussa. Lähestymisellä harrastetusta optimismista huolimatta jouduin vähän pettymään, kun tajusin että jäätä on ekoilla pitcheillä tasan yhtä vähän kuin vuotta aiemmin.

Tosin tiesin silloin jo tokalle pitchille lähtiessäni, että kiipeän kyllä taas sen puikkovirityksen, mutta meidän ei siitä kyllä yksinkertaisesti ole mitään järkeä jatkaa - silloin on jo pimeetä, ja jäljellä olisi vielä 100 metriä tuntematonta lumikiipeilyä ja oletettavasti noin viisi pitchiä osin hyvin jyrkkää jäätä. Mukavuudenhalu vei äkkiä voiton, ja koska me ei kolmistaan todellakaan olla mikään maailman nopein jääkiipeilyköysistö, me lähettiin taas alas samasta kohtaa kuin vuotta aiemmin.  Olin kuitenkin kiivennyt ekan pitchin vähän eri kohdasta, ja vaikka se olikin edelleen aika tricksy, se oli jokatapauksessa suoraviivaisempi ja nopeampi kuin aiempi linjavalinta.

Näiden kertojen välissä myös Johan-vainaa kävi kääntymässä alapitcheillä, ja kertoi jälkikäteen mm. joutuneensa ottamaan hanskat pois, jotta sai parempia käsijammeja kehiin. Not your ordinary WI4, would you say?

Toisella kerralla toinen pitchi oli jokatapauksessa lähes identtinen edelliseltä yritykseltä: kruksi muodostui ysikymppisestä kallio-cornerista, josta tultiin ohuelle pystylle jäälle ja samalla varottiin, ettei reppu katkaise köysien päälle kohtuullisen kokoista puikkoa. Uskalsin stemmata puikkoa vasta sen lipalla. Mutta toisaalta varmistaminen oli nyt helpompaa: cornerissa oli yksi pitoni valmiina edelliseltä kerralta, ja tiesin, että kalliossa on noin viiden metrin korkeudessä lautasen kokoinen hylly piilossa, joka kerää jäätä päälleen: siihen todennäköisesti saisi hyvän 9cm ruuvin.

Kallion lipalle sain porattua jo totutusti toisen lyhyen ruuvin, joka jäi mielestäni saman pari senttiä vajaaksi kuin vuotta aiemminkin. Tuli melkein tunne, että eihän tässä ole mitään hätää -  tuttua hommaa kaikin puolin! Jos oon nämä muuvit onsaitannut aiemmin, kyllähän ne nyt uudelleen tekee. Oon jossain määrin sitä mieltä, että muistan kinkkiset kohdat reiteistä aika tarkasti, ja aika pitkään, ja olin hyvin iloinen että asia näin tuntui tosiaan olevan.

Loivemmalla maastolla rentoutuessani mietin jostain syystä ihan positiivisia ajatuksia, vaikka tiesin, että me lähdetään puolen tunnin sisään takaisin alas - taas samasta paikasta. Ehkä se oli se varmuus siitä, että tiesin pystyväni kiipeämään nämä reitin selkeästi vaikeimmat pitchit, vaikka mikä olisi. Kolmas kerta tulisi olemaan oikeasti helppo.

Kolmas kerta oli viime viikon perjantaina, ja useimmat muuttujat olivat hyvällä mallilla: sääennuste lupasi puolipilvistä pikkupakkasta, päivällä oli jo pituutta, ja mulla oli vittuilunkestävä varmistuskone ekoille pitcheille.

Tiesin, että jos me päästään ekojen pitchien yläpuolisen lumikentän yli turvallisesti, niin me kiivetään loputkin. Itseasiassa ainut asia, mikä mua epäilytti, oli nimenomaan se satametrinen lumikenttä - en halunnut sille missään nimessä, jos siitä ei olisi stabiilia linjaa ylös. Aivan sama, vaikka se olisi tarkoittanut taas beilaamista samasta paikasta, mutta olin tehnyt hyvin tyytyväisen sopimuksen itseni kanssa, että en päästä meitä rannaamaan lumelle jos se ei vakuuta mua 100%:sti.

Olin myös sanonut Sakulle aiemmin viikolla meilissä, että kiipeän niitä kahta ekaa pitchiä kaksi tuntia.

Starttasin ekan pitchin liidiin 9:40 ja toisen pitchin ständi oli valmis 11:44. Tiesin tasan tarkkaan mitä ottaa pitcheille mukaan ja mihin ne menee: heksut ekaan ständiin, ykkösen ja kakkosen kamut tokalle pitchille,  kiilanippu, ja ruuveja tietenkin aina kun sai. Kruksien muuvit tuli kanssa melkeen jo liukuhihnalta, vaikka jää tuntuikin selvästi jo vanhemmalta eikä ollut enää sitä alkukauden sitkasta tavaraa.

Ainoastaan neljän minuutin myöhästyminen omasta arviosta oli kuitenkin jotain mistä olin vähän ylpeä, ja luovutin liidivuoron tyytyväisenä Sakulle. Sakun huuteluista lumikentältä ymmärsin, että kaikki vaikutti varsin lupaavalta. Olinkin enemmän kuin positiivisesti yllättynyt, kun saavuin yläköydellä lumikentälle, jonka vasenta laitaa koristi vähäluminen kiviharjanne, jota pitkin pääsisimme turvallisesti pääputouksen juurelle.

Pääputous olikin sitten sitä tuttua ja turvallista WI4:sta, ja sitä sitten riitti. Pitchitimme vuorotellen ja yritimme parhaamme mukaan löytää pohkeita vähiten rasittavan reitin ylös. Pitkä päivä jäällä on kuitenkin pitkä päivä jäällä, ja aloin jossain vaiheessa kärsiä oikeastaan ainoasta asiasta, minkä olisin toivonut olevan toisin: oma valmistautuminen.

Lähtökohtaisesti mä kyllä kyllä tiedän, miten tällaiseen päivään valmistaudutaan: syödään hyvin, juodaan hyvin, ja ollaan levänneitä. En tiedä mikä oli syynä, arkielämän aiheuttama angstisuus vai väsymys, mutta mua ei olisi voinut perjantaina aamuyöllä vähempää kiinnostaa tankkaaminen. Söin aamiaiseksi paketin nuudeleita ja kaksi leipää pelkällä levitteellä - ja join sen mitä sattui sulana olemaan. Kai mä ajattelin, että se on ihan sama, ei se siitä tule jäämään kiinni, että olenko mä kuinka energioissani tai nesteytettynä. No oikeassahan mä olin, eihän se siitä kiinni jäänytkään, mutta tiesin kyllä että ongelmia voi jossain vaiheessa tulla, kun kusin umpikeltaista nestettä jo autosta pois lähtiessä.

Pikkudehiksen aiheuttama maha- ja pääkipu nyt oli kuitenkin korkeintaan ärsyttävää. Sekin, että olin väsynyt ja nälkäinen iltakymmeneltä, ei ollut kummoinen ongelma, koska Sakulla tuntui olevan hyvä stimmunki päällä ja annoin Sakun mielihyvin mennä keulilla kahden ekan rappelin jälkeen.

Kerkesin alasmennessä jokatapauksessa nukahtamaan lumikentälle, kun tuijotin sitä risua mistä Saku rappeloi, ja sitä hakkua, joka oli backuppina lumessa. Oman turvallisuuteni nimissähän en ollut itse missään kiinni. Mietin vain, että miksi ne hedelmäsokeritabletit, jotka mulla on näitä tilanteita varten aina reisitaskussa, ja mä tarkoitan aina - siis niinkuin Korolla päiväretkilläkin -  oli nyt kuitenkin autossa?

No, viilakin oli autossa, ja olin kuitenkin tyytyväinen siihen että homma pysyi 100% hanskassa, vaikka olisin omasta mielestäni voinut olla vähän virkeämpi paremmalla valmistautumisella. Itseasiassa, parasta mun mielestä oli kokonaisuudessaan se, kuinka hallitusti me se mun mielestä kiivettiin - ei mitään yllättäviä ongelmia, ei minkäänlaista epikointia tai evotusta, ja koin omassa mielessäni, että ainakin suurin osa muuttujista oli meillä koko ajan hanskassa. Se tuntui mun mielestä turvalliselta koko ajan, ja siksi mä olin meidän nousuun niin tyytyväinen: mä haluaisin, että se olisi tällaista. Mä haluaisin pitää "langat käsissäni" ja kokea olevani se, joka ratkaisuja tekee, eikä arpaonni.

Ja juuri siksi mua ei alunperinkään harmittanut tältä reitiltä pakittelu - tiesin, että kun pelaan oikein, niin mulla on aikaa, ja kun aika on oikea, niin mä kiipeän sen - kyllä ne reitit jaksaa odottaa. Ja se reitin kondis on ainoastaan yksi muuttuja muiden merkitsevämpien joukossa.

Reitin huonon kunnon voi aina kompensoida omalla hyvällä kunnolla, mutta jos näiden pientenkin vuorten olosuhteisiin suhtautuu ylimalkaisesti, niin silloin tarvitaan valitettavasti aina myös vähän onnea.


(c) Saku
(c) Saku
 



(c) Saku
Me pidettiin seikkailullista imagoa yllä nukkumalla yks yö teltassa. 


(c) Saku
(c) Saku
 


---

Verkosta löytyvä Snövitin topokuvaus on parhaimmillaankin epäselvä. Se kertoo näin:


Pitches 1 and 2 are 75-80 degrees; pitch 3 crosses a small snow field and then continues up into a narrow ice groove; pitch 4 follows the groove to a larger snow field; pitch 5 crosses the snow field. N.B.: the snow field may avalanche. Pitch 6 continues up a wide ice wall, offering plenty of route choice; pitch 7 continues up two small ice walls to the top.


Mä oon yrittänyt tätä hahmottaa sille reitille siinä kovin hyvin onnistumatta (ja me oikeasti oltiin oikealla reitillä!). P1-4 on kyllä mun mielestä "oikein", jos kiipeää puolet lyhyempiä pitchejä alussa kuin me. Mutta miten ton kuvauksen viides pitchi (seitsemästä) voi olla iso lumikenttä, kun autostakin näkee että lumikentän jälkeen on tuplasti saman verran kiipeilyä jäljellä kuin ennen tuota lumikenttää? Ja sitten topon mukaan lumikentän jälkeen 2 pitchiä ylös? 2 pitchiä ja ainakin 200 metriä? 


Silleen ymmärrän kyllä, että jos pitchillä ei tarkoiteta tuossa yhteydessä korkeintaan 60 metristä pätkää - vaan sellaista pätkää, jossa maasto pysyy samanlaisena. 


No anyway, jos joku on menossa, niin mun versio on: P1-P2 n. 100 metriä, vaikeempaa, P3-4 lumikenttä n. 100 metriä, P5- n.P9 n. 200 metriä jäätä, alkaa jyrkkänä, loivenee lopussa.

14.2.2012

a Family Day Out

Jääkiipeily ei ole hätäsen miehen hommaa - oon odotellut ainakin neljä kautta, että Lucky Luke:n yläpitchille tulisi jäätä sen verran, että pystyisin raapimaan sen släbit ylös. Upeeta kiivetä ensin alle hänkki pitchi ja sen päälle ohut positiivinen pitchi!


a Family Day Out from rollo mixed on Vimeo.

Lisää aiheeseen liittyviä kuvia viime vuodelta: Mixdead Action.

8.2.2012

Randonnee -39C


Kelihän on tunnetusti aina huono sisätilojen suojasta arvioiden. Aina kun periaatteessa on sitä mieltä, että nyt kyllä sataa paljon vettä, tuulee sikana tai on liian kylmä - niin aika useasti saa myös todeta olevansa väärässä, kunhan vaan päättää lähteä. Lähtemättä jättäminenhän nyt onkin pääasiallisesti aina huono valinta, paitsi silloin kun sen on oikea valinta.

Suksien kanssa lähtö liki neljänkympin pakkaseen oli nyt kuitenkin ihan oikea valinta, ja ylämäessä ei mulla ainakaan ole ikinä kylmä tullut. Koska ei myöskään tuullut, ainut mistä saattoi jotain päätellä pakkasen suhteen oli keuhkoputkien rohina ja kytkimen jäätyminen. Todella kylmässä kelissä skinnaaminen oli tavallaan myös hyvä muistutus käsien verenkierron ja niiden lämpimyyden suhteesta: käsillä on lämmin, kun ruho on lämmin. Hiihdin vuorettomalla sormikkaalla ilman mitään ongelmia, ja sama homma se on kiipeilyssäkin - pitäisi vaan muistaa kunnolla saada itsensä lämpimäksi ennen jokaista köyteen sitomista. Mikään mega-down-mitten-räpylä ei auta käsien jäätymistä, jos kroppa on tyhjäkäynnillä aloittaessa. 

Pyhän Isokuru on kai Pallaksen Pyhäkurun kanssa niitä Suomen harvoja offareita, joilla nyt oikeesti tekee yhtään mitään. Mutta onhan ne oikeesti silti vähän minigolfia - vaikka en oo Pyhäkurussa kahdeksaan vuoteen käynytkään, niin tuskin se kuitenkaan on viime näkemästä yhtään kasvanut. Ylämäkeen menemisestä saa melkein enemmän kicksejä kuin alaspäin tulemisesta, mutta se ei todellakaan tarkoita sitä etteikö se olis kokonaisuudessaan tosi siistiä mun mielestä. Paljon vähemmän mielekkääksi ja kokoajan kyseenalaisemmaksi mä koen sen miljoonainvestointeja vaativan lanatun rinteen laskemisen, jossa on nykyään jotenkin ihmeellinen maku: miksi ihmeessä pitää kaataa hehtaarikaupalla mettää, rakentaa helikoptereilla hissilinjoja ja perustaa osakeyhtiöitä, jotta ihmiset saadaan suksille? Tuntuu vaan niin overkilliltä kun miettii sitä, että tuhatkertaisesti parempaa urheilua ja actionia saa sillä, että hommaa perusrandosetin ja suurinpiirtein pysyy niillä pystyssä. Tää nyt on ehkä vähän kyseenalainen argumentti, mutta raahasin sinne Isoon kuruun yhden aloittelijan jolla oli tellut jalassa kolmatta tai neljättä päivää ikinä, ja paljon kivempaa sillä mun arvion mukaan oli kuin edellisenä päivänä rinteessä. Tai ainakaan sen varpaat ei olleet jäässä.

Okei, tiedän kyllä että jokaikisen laskijan taidot on alunperin hissillä hankittu, mutta oon kyllä tosi iloinen siitä, että niin moni tajuaa nykyään lähteä sieltä hissijonosta pois. Se nyt vaan on kokemuksellisella tasolla sama, jos vertaisi taskulämmintä kakkoskaljaa siihen, että olet jossain etelä-Euroopan kuumassa iltapäiväauringossa, terassin aurinkovarjon suojissa, ja saat eteesi jotain helvetin laadukasta ja kylmää pinot grigiota.



 

2.2.2012

Pasmatusta hanskoista

Kun etelä-Suomessa on hyvä jääkiipeilykeli, niin täällä päin ei tarvitse enää paljoa harrastaa. Koron parkkiksella mittari oli lauantaina yli kolmessakympissä, ja alaspäin kävellessä lämpötila tuntui tippuvan edelleen. Vaikka meillä oli täydet räkit repussa, tiesin kyllä ettei kukaan liidaa tänään metriäkään, vaan kaikki tyytynevät yläköyden ja pullansyönnin laihaan lohtuun. Oikeastaan tiesin myös sen, että toisin kuin kaikkina aiempina viikonloppuina, en kiipeäisi kelin takia enää toista päivää huomenna.


Leudon alkukauden ja kasvishuonepelon jälkeen tällaisista Siperian tuulista pitäisi kai olla ihan tyytyväinen, mutta miksi musta tuntuu aina siltä että nää pakastinlämpötilat tulee juuri silloin, kun mulla olisi joku kunnon reitti kiikarissa? Sanokaa nynnyksi tai vaikka vanhaksikin, mutta mä meen tosi hapoille hänkeillä reiteillä jos on yli 25 astetta pakkasta. Sitäpaitsi oon aika varma siitä, etten saa ketään roikkuständiin varmistamaan tunniksi jos varpaat on jäässä jo autossa. En ainakaan kotopuolesta, täällä taitaa olla jo liikaa kokemuksen tuomaa ennakko-asennoitumista, mutta ainahan sitä voi jonkun aloittelijan yrittää harhauttaa mukaan.

Eipä siinä, kovat pakkaset on mahdollistaneet pitkästä aikaa muidenkin asioiden kuin kiipeilyn miettimisen. Oonkin ansioituneesti kuluttanut aikaa miettien hanskaratkaisuja, koska ainakin ne Thermot joita oon tänä vuonna hankkinut on olleet jotenkin kehnommalla leikkauksella kuin aiempina vuosina. Kalliimmat kiipeilyhanskat ovat myös alkaneet vedota seksikkäämpien grafiikkojensa ja ylitsevuotavien teknisten ominaisuuksiensa ansiosta, ja oonkin yrittänyt nähdä niitä rahanarvoisina hankintoina.

Mulla on paksuina hanskoina yhdet BD:n Punisherit, joilla on nyt noin 70+ päivää takana. Se on aika laajalti tykätty kylmän kelin jääkiipeilyhanska täälläpäin, ja oon itse käyttänyt sitä etenkin varmistushanskana ja satunnaisesti kiivetessä jotain iisimpää. Istuvuuteensa ja käytettävyyteensä nähden se on mun mielestä valtavan lämmin, ja se on paksuin hanska mitä oon käyttänyt edellisellä ja nykyisellä kaudella. Miinuspuolena täytyy todeta, että koska käytän sitä lähtökohtaisesti väärään tarkoitukseen eli varmistamiseen ja laskeutumiseen, niin kämmenpuoli on ottanut itseensä aika rajusti osumaa - se kun on kiipeilyyn tarkoitetussa hanskassa luonnollisesti aika ohut, jotta sillä on hyvä tatsi hakkuun. Asian voisi korjata myös vaihtamalla laskeutumistekniikkaa, mutta jos hanskalla vajaat sata päivää vetää niin kyllä se mun mielestä ihan hintansa väärti on. Uudet on sisäänajossa parhaillaan, ja onneksi löytyi lopultakin ne vähän sliikimmän väriset eli ne limenvihreet.

Punishereilla sujuu näinkin mallikkaasti laskeutuminen.


... ja varmistaminen.

Toinen räpylä mitä näkyy paljon laatupapereille painettujen ylihintaisten julkaisujen sivuilla on BD:n Arc, jonka kertaalleen oon jo tuominnut omaan käteeni liian paksuksi ja muovisen tuntuiseksi, mutta muutin mieleni taas kerran kun vedin käteen jo muotoutuneen parin. Ensimmäinen kokemus Arcista nimittäin oli jokunen vuosi sitten kutakuinkin seuraavanlaisilla parametreillä: -25 astetta pakkasta, Ruskea virta ja S-koon hanska suoraan paketista käteen. Kun mun käsiä kattoo, niin ei ne nyt mitkään pajavasarat ole, mutta ei ne kyllä millekään pianistillekaan kuulu, joten verenkierron kanssa oli vähän niin ja näin. Lemppasin hanskat silloin Panulle joka tyytyväisenä varmaan kiipeää niillä edelleen.

Nyt olin kuitenkin vähän viisastunut, ja vaikka pakkasta olikin varmaan se -35, en ollut hyppäämässä suoraan liidiin vaan vedin ne S-koon hanskat taas paketista käteen ja sidoin itseni yläköyteen. No veri ei kiertänyt yhtään sen paremmin kuin toissavuonnakaan, mutta nahan ja BDry kalvon natistessa liitoksistaan tunsin kuinka hanska pikkuhiljaa alkoi lupailemaan. Nyt on viikko onnistunutta venyttelyä takana ja kävinkin äsken Prismassa onnistuneesti riisumatta Arceja edes kassalla (no en mä kyllä maksanutkaan). Hanskan venyttäminen omaan käteen sopivaksi voi tuntua liioittelulta, mutta jyrkemmillä reiteillä mä en kyllä tiedä mitään hapottavampaa kuin hakun ja käden välissä rullautuva hanska. Mun kaikki hanskat ei todellakaan ole näin tyköistuvia, ja positiivisella maastolla se nyt on aika yks ja sama että minkälaiset kinttaat siellä heiluu - silloin tarvitaan hyvin istuvia kenkiä ja rautoja.

Maitokaupoista on tarttunut matkaan myös joitakin Thermon kanssa kilpailevia hiihtohanskoja, joiden leikkaus on ollut tosi onnistunut. Hiihtohanskoissa materiaalit valitettavan usein ei kuitenkaan ole parhaat mahdolliset jääkiipeilyä ajatellen, ja esimerkiksi fleece-selkämys kerää todella ikävästi lunta ja kosteutta. Mulla on  myös yhdet vuorettomat merkkihanskat sisäänajossa, mutta kelien takia en oo pystynyt niillä tekemään muuta kuin vetämään leukoja kämpillä ja miettimään, että mahtuisiko sen alle alushanska. Käytin joskus muinoin laskuhommissa alushanskoja siten, että vaihdoin aina kuivaa ohkasta alle kun edellinen kostui - sehän voisi tietenkin toimia kiipeilyssäkin, mutta en ole kokeillut.