Paremmilla apajilla

(c) Riku Lavia

Lähdimme itsenäisyyspäiväksi kasvihuoneilmiötä karkuun Ruotsiin. Storalla oli majatalon respan mukaan lämpimin alkutalvi 30 vuoteen, mutta Storalla sekin tarkoittaa sitä, että lämmöt olivat olleet vähän väliä pakkasella. Edellisen viikon havaintohistoria näytti melkein -20 yölämpöjä, joten selvää oli että jossain sitä jäätä on pakko olla.

Stora on perinteisesti kai enemmän loppukauden paikka: ydintalven kylmyys ei enää haittaa ja jäät ovat saaneet rauhassa muodostua koko kauden, mutta alkukaudesta tämäkin paikka on mun mielestä todella hieno. Lumiturvallisuutta ei tarvitse miettiä, koska lunta ei käytännössä ole, ja jää on vielä tuoreen sitkasta. Putouksetkin on mun mielestä jotenkin esteettisempiä tummaa kalliota vasten kuin lumen ympäröiminä. Joo, ja ei tosiaan tarvii jonottaa putouksella.

Kiipesin ekana päivänä Miran kanssa Grevinnanin (~250m), mutta jään märkyys aiheutti sen, että kiersimme kaiken vähänkin jyrkemmän aina sivustan kautta. Grevinnanin näkeminen vahvisti sen, mitä olin vähän uumoillutkin: kaikki jyrkempi jää on todennäköisesti sohjoa ja läpimärkää, ns. sorbettia, mutta loivemmilla alustoilla vesi saa rauhassa jäätyä valuessaan hiljempaa. Tämä on ollut myös koko alkukauden tilanne Korouomassa, mutta parempaa se loivakin jää on kuin ei jäätä ollenkaan.

Toisena päivänä lähdimme nelistään Miran, Denniksen ja Gorakin kanssa kohti ränniä, jonka ajattelimme olevan Nästan Alpint (~400m). Kiipesimme kuuden rappelin edestä loivahkoa jäätä ja lunta, jonka profiilia rikkoivat paikoin jyrkemmät märän jään kohdat. Vaikka kiipeily jatkuikin pimeälle asti, oli meno kokoajan todella stressitöntä ja kivaa: ei ollut kylmä, ei satanut luntakaan, mikä noissa ränneissä aina vähän ahdistaa, eikä ketään oikein vituttanutkaan. 

Kaikinpuolin siis fin dag ute i naturen - eikä sitä pilannut todellakaan se, että iltaisen topotuokion jälkeen totesimme olleemme noin puoli kilometriä väärässä paikassa. Mulle ei ainakaan mahtunut kaaliin se, että Nästan Alpint onkin se reitti, jonka kaksi ensimmäistä kp:ta on selkeästi pystympää jäätä, ja loppu on lentokenttämäisen loivaa vetämistä tunturin toppiin. Se ei vaan jotenkin sopinut nimeen, niin emme kyenneet sitä siihen sijoittamaankaan - vaikka itse putoushan näkyy kyllä todella selkeästi tielle ja lähestyminenkin on melkein niin lyhyt kuin mitä topo sanoo. Nythän kiroilimme sisään haikatessa topontekijöiden huumorintajua, kun olimme haikanneet melkein 2 tuntia hyvällä sykkeellä ja lähestymisen piti olla 35min. Kiipesimme jokatapauksessa meidän mielestämme oikein hyvän ja vaihtelevan reitin, ja oululaiset vahvistivat mielipiteemme seuraavana päivänä Ullan säestyksellä. Ränni on Mjuka Lavinkyssarin selkeästi näkyvästä pääputouksesta noin 500 metriä kiipeilijän oikealle, ja kiipeily oli max 80 asteista lyhyillä pätkillä - myöhemmin kaudella varmasti vielä loivempaa.

(c) Riku Lavia

Toinen autokunnistamme oli edellisenä päivänä tehnyt tuloksekkaan scouttausreissun, ja illalla kuvat nähtyäni aloin vaatimaan, että meidänkin automme menee sinne heti seuraavaksi. Tätä "uutta" kanjonia, tai kattilaa oikeastaan, ei ollut topoissa, enkä ollut ikinä kuullut siitä - se ei myöskään ole Storan päätien varressa, joten sitä ei ohi ajamallakaan oikein huomaa.  Noin tunnin lähestymismarssia aloitellessamme en ollut näkemästäni vielä täysin vakuuttunut, mutta parinkymmenen minuutin tetsauksen jälkeen mulle alkoi olla selvää, minne haluaisin jatkossa tulla kiipeämään.

Saavuimme syvään kattilan malliseen kanjoniin, jonka perällä pauhasi yläpuolisesta järvestä valuva koski. Putous ei ollut vielä läheskään jäätynyt, ja vesihöyry täytti ilman aina välillä tunnelmallisesti. Jokapuolilla kattilan jyrkkiä seiniä tuli alas jäätä hyvin monenlaisissa eri muodoissa: puikkoina, verhoina, släbeinä ja jopa vähän läskimpinäkin putouksina. En yhtään yllättyisi vaikka vesiputouksen takaa paljastuisi sitä kovassa hypessä olevaa spray-iceakin...  

Viereisen tunturin itäfeissillä roikkui niin isoja ja julman näköisiä systeemeitä, joskin keskeneräisiä, että jostain taaempaa kuului yli kymmenen vuoden kokemuksella ääni: "tää on ehkä päräyttävin jääkiipeilypaikka minkä oon ikinä nähnyt".

Ja ihan sairaan hyvältä siellä näyttikin. Tällaiseen paikkaan päätyminen ensimmäisten joukossa on vähän niinkuin jotain sellaista, mikä mun mielestä kiipeilyssä on parasta - ymmärrys siitä, että hei, täällä on tekemistä todella pitkäksi aikaa, ja että mulla on suhtkoht hyvät mahdollisuudet tänne tulla, jos keli vain antaa myöten. Niin, ja mikä parasta, kaikki jää lienee todellakin neitseellistä, jos nyt niin voi sanoa.

Kerkesimme ihmettelyltämme kiipeämään kattilassa vain yhden puolitoistapitchisen lirun, joka tosin kasteli mut munia myöten ja sai Miran huutamaan verenkierto-ongelmiaan, mutta olin silti ihan super-innoissani - se paikka ei ollut vielä puoliksikaan "valmis", se on sitä vasta hieman pidemmän pakkasjakson jälkeen - ja silloin mä haluan olla siellä! 

(c) Riku Lavia

Vesiputous on ylemmässä kuvassa Mirasta satojen metrien päässä. Alemmassa kuvassa vesiputous on kuvattu vähän lähempää, mutta mittakaavaa on hyvin vaikea arvioida. Vettä tuli jokatapauksessa niinkuin Imatran koskesta.

(c) Riku Lavia

Niinkuin yleensä, kuvat ei oikein tee oikeutta. Tuon vaaran toisella laidalla näkymättömissä on semmonen feissi, että oksat pois. Haikkauksen aikana nähtiin usvan seasta välillä sellasia juttuja, että pelkkä ajatus alkoi pelottamaan.

(c) Riku Lavia

Mirasta parisataa metriä alempana näkyy vesiputouksen joki.

(c) Riku Lavia

(c) Riku Lavia

Minä ja Mira laskeutumassa Grevinnanilta. 

(c) Riku Lavia

Nimeämätön ränni sunnuntaina.

Mira topissa, taustalla Gorak bounssaa meidän rappeliständiä.

(c) Riku Lavia

 Dennis käy kierroksilla seuraavan päivän lähestymisellä.

(c) Riku Lavia

Vauhdin hurma ei ehkä välity tästä kuvasta mutta persesladittaminen on silti siistiä.

(c) Riku Lavia

Puolet meidän kolmen hengen illallislihoista.

 Tämä ruutu on itseasiassa kotikonnuilta, mutta ei ollut vielä päässyt kamerasta pois.

Mira Grevinnanilla.

Kotiinpaluupäivän vikat metrit.