27.12.2011

Atc-guide ja köysisooloaminen jäällä

Alkuun taas varoituksen sana: Luet köysisooloamiseen liittyvää artikkelia Internetistä, jonka on kirjoittanut yläköysivarmisteiseen ohjaukseen auktorisoitu henkilö eli köysitoiminnanohjaaja. Suomeksi: 100% epäpätevä. Jos artikkelin seurauksena päädyt jotain kokeilemaan, ja lopputulos on suvullesi epämieluisa, vastuu on valitettavasti sinun. Ja mikäli jonkun mielestä valmistajien ohjeiden noudattamatta jättäminen ja kaikenlaiseen epämääräiseen ja jopa mahdollisesti vaaralliseen toimintaan opettaminen on vastuutonta, se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tarvetta alla oleville systeemeille olisi - eikä tarvetta niiden puutteiden pohtimiselle. Atc-Guidea ei ole tarkoitettu tässä esiteltyyn tarkoitukseen. Varta varten soololiidiin valmistettuja tuotteita valmistaa esimerkiksi Wren Industries. Tässä ei käsitellä niitä. Jos et ymmärrä allaolevaa artikkelia kuin osin, lienee parempi pidättäytyä sen esittelemien asioiden kokeiluista. 

Ensinnäkin, jos kyse on virkistyskäyttöön tarkoitetusta yksin kiipeämisestä, eikä pakotetussa tilanteessa yksin kiipeämisestä (onnettomuus), en ole ihan varma että kumpi on turvallisempaa: köysisooloaminen kompleksin omavarmistusjärjestelmän kanssa, vai sooloaminen kokonaan ilman mitään - koska ilman varmistuksia taso pysyy ainakin tarpeeksi matalana. Mutta palaan tähän myöhemmin, ja ensin mietin sitä itsensä varmistamista. Ja nyt kun puhun vapaakiipeilystä, tarkoitan ensisijaisesti jäätä, koska olen käyttänyt ao. systeemiä vain sillä alustalla. 

Syitä yksin kiipeämiseen voi olla monia: kaverit on töissä, jollain toisella reissulla tai vaikka darrassa. Tai sitten joudut väkisin tilanteeseen jossa olet yksin - kyllähän sille köysipartnerille voi reitilläkin sattua kaikenlaista ikävää. Anyhow, joskus ylös pitää liidata omin avuin, ja vapaakiipeilyn köysisooloon tarkoitettu varmistusväline Silent Partner maksaa parihunttia eikä sulla sitä olisi ollut siellä reissussa mukana kuitenkaan. Joten mikä avuksi? Teknomiesten käyttämä siansorkka ei vapaakiipeilyssä toimi, koska sen löysääminen vaatii käytännössä kaksi kättä, mikä on vähän liikaa, kun optimi olisi nolla kättä. Mulla on kokemusta myös modatusta Grigri 1:stä, mutta sillä on samat miinukset kuin tällä systeemillä, jonka lisäksi sen toiminta jäisellä ysimillisellä voi olla vähän sketchyä. Grigri 2:n modaamisista en ole kuullut.

Atc-guiden voi rigata siten, että et tarvitse yhtään kättä syöttääksesi itsellesi köyttä, mutta se silti lukittuu jos tiput. Guidea käytetään tietääkseni myös sorkan korvikkeena teknosoolossa, mutta sen autoblockina belay-looppiin kiinnittäminen ei riitä vapaakiipeilyssä - silloin laite on lukossa aina kun sitä löysää tarvittaisiin. Ratkaisu tähän on kiinnittää se köyden lukitseva sulkurengas rintavaljaisiin. Tarvetta ns. oikeille rintavaljaille ei ole, vaan esim. Parisien baudrier riittää mainiosti, koska rintavaljaita ei tässä tapauksessa ole tarkoitettu mihinkään muuhun kuin sulkkarin pitämiseen irti atc:stä.



Käytän belayloopissa mieluiten sulkkaria, joka estää cross-loadingin (esim. DMM Belay Master): yksi huoli vähemmän järjestelmässä, joka on muutenkin aika täynnä arvaamattomia tekijöitä. Lukitseva sulkurengas asettaa Guiden ylösalaisin roikkumaan, ja köysi juoksee järjestelmän läpi nätisti tehden yhden ainoan 180 asteen käännöksen. Homma toimii miltei ihanteellisesti, kunnes katsotaan niitä huonoja puolia:

Jos tiput pää edellä, atc ei lukitukaan: rintavaljaiden sulkurengas estää atc:n kääntymisen oikeaan asentoon. Lukitsevat kulmat on helppo kokeilla itse, mutta en valitettavasti ole onnistunut rigaamaan tätä siten, että molemmat ehdot täyttyisivät - eli se, että köysi juoksisi itsestään, ja atc lukittuisi kaikissa kulmissa. Rintavaljas-sulkurenkaan etäisyys atc:stä määrittelee lukittautuvan kulman suuruuden, eli mitä alempana se roikkuu, sitä suuremmassa kulmassa atc lukittuu, mutta sitä huonommin köysi juoksee läpi kiivetessä. Jos se on tarpeeksi alhaalla, tilanne on sama kuin jos se ei olisi rintavaljaissa kiinni ollenkaan.

Pää edellä tippumisen ongelma on myös modatussa Grigrissä ja käsittääkseni myös Wrenin Soloist:ssa, Silent Partner taitaa olla ainut jonka mekaniikka on niin tyystin erilainen että se toimii joka suuntaan.

Tämän lisäksi, kun olet tarpeeksi ylhäällä, eli kun varmistettu puoli köydestä alkaa olla painavampi kuin löysä puoli, niin köysi alkaa todennäköisesti juoksemaan väärään suuntaan - eli sinulla on äkkiä järjestelmässä 20 metriä löysää, jos et ole tätä ottanut huomioon.

Nämä molemmat ongelmat on kierrettävissä jotenkuten. Pää edellä tippumisen pysäyttää se, että olet haalinut löysän pään köyttä valjaisiisi sopivan mittaisiksi katsomillasi luupeilla. Esimerkiksi viiden metrin luupit, ja jokainen on järjestyksessä siansorkalla toisen puolen jatkoissa kiinni. Edetessäsi vapautat sorkkia jatkoista yksikätisesti, jolloin jatkot vapautuvat muuhun käyttöön. Jos tiput pää edellä, tiput maksimissaan sen seuraavassa luupissa olevan metrimäärän, jonka jälkeen jatko oletettavasti repeää irti varustelenkistä ja päätyy sorkkineen atc:n suuhun. 


Sekä luupit, että muukin köysiclusterfuck on parempi pitää kiivetessä samalla puolella jolla jatkotkin ovat, eikä jalkojen välissä - silloin luuppien sisään astuminen on aika todennäköistä ja luuppaat helposti reiden ympäri, kun köysi pikkuhiljaa vähenee luupissa. Luuppeja voi säätää aina sopivalla kohdalle sattuvalla hyllyllä, ja tehdä vaikka lyhyempiä luuppeja jos näyttää siltä, että kiipeily vaikeutuu. Ja tottakai valitsemallasi reitillä on hyllyjä - ethän sä nyt mitään vaikeeta tällaisella virityksellä lähtisi kiipeämään.

Toinen ongelma, eli köyden juokseminen väärään suuntaan, on ehkäistävissä siten, että esim. puolessa välissä tai niillämain, kun köyttä alkaa olemaan ulkona tarpeeksi jotta sen paino riittää vetämään toista päätä - niin tehdään ylimääräinen kierros siihen bomberipiissin jatkoon, jonka juuri porasit seinään. Ylimääräinen kierros kannattaa köyttä jonkun verran, ja toivottavasti estää väärään suuntaan valumisen. Samalla se toki lisää ko. piissiin tiputtaessa siihen kohdistuvaa iskua, joten parempi että se on sitten todella hyvä. Näitä extrakierroksia voi sitten ylempänä käyttään tarpeen mukaan jos tuntuu siltä, että köysi alkaa valumaan. Saman asian ajaisi varmaan myös jokin tekninen apuväline, esim. tibloc, jos niitä on ylimääräisiä saatavilla. 


Jätän tässä nyt käsittelemättä muut köysisooloamiseen liittyvät asiat, koska en lähtökohtaisesti kirjoita tätä  opetustarkoituksessa, vaan siinä tarkoituksessa että haluaisin tietää muita, toivottavasti testattuja jäälle sopivia järjestelmiä. Lisäksi oon enemmän kuin kiitollinen jos joku kiinnittää huomiota yllämainitun systeemin epäkohtiin, joita varmasti vielä löytyy lisää. Oon käyttänyt ainoastaan 9.1mm ja 9.2mm köysiä, ohuemmista tai paksummista tässä käytössä ei ole kokemusta.

Atc-guidea ei missään nimessä ole tarkoitettu liidipudotuksen pysäyttämiseen autoblockina, vaan sen tarkoitus on yläköydellä varmistaminen. Se huomioonottaen, sellaisen sulkurenkaan käyttö belay-loopissa joka pysyy asennossa on mun mielestä entistäkin oleellisempaa - Guiden kun saa jumiin aika moneen huonoon asentoon. Teippaaminen toimii tietenkin myös.

Kokonaan oma asiansa on sitten tietenkin se, että onko tässä mitään järkeä. Jäällä tippuminen liidissä on lähtökohtaisesti jo todella huono juttu, silloinkin kun alhaalla on varmistaja joka osaa sinut pelastaa. Yksinään pannuttaminen ja loukkaantuminen itse itseään varmistaen kuulostaa vielä valtavasti pahemmalta, ja tällä järjestelmällä on vielä se huono puoli että pää edellä lähtiessä matka on normaalia pidempi. Tajuttomuus yksin keskellä jääputousta not good no? 

Pää edellä tippuminen ei ole valitettavasti edes kovin harvinaista jäällä, koska ainut hyväksyttävä syy mun mielestä jäällä tippumiseen on se, että molemmat hakut lohkeaa irti jäästä samanaikasesti. Tällöin ylävartalo lähtee tangentin suuntaan ja jos rauta vielä sattuu puremaan kiinni, niin teräsmiehenä mennään. Ja se on ainut hyväksyttävä syy mun mielestä siksi, että jos olet niin huonossa kunnossa, että et jaksa roikkua jäähakussa tilanteessa kuin tilanteessa valitsemallasi reitillä, olet täysin väärällä reitillä ja sinun olisi pitänyt valita jotain loivempaa - siitä puhumattakaan, että olisit siellä köysisooloamassa, tai ylipäätään liidaamassa. Joitakin harvinaisempia sattumuksia voi ehkäistä liisseillä, joista ranneliissit lienee turvallisin vaihtoehto. Napanuorat eli tetherit on kuulemma myöskin joskus jonkun tippumisen pysäyttäneet, mutta en luottaisi siihen kyllä pätkääkään.

Kuten alussa totesin, ja loukkaantumisen riskit huomioonottaen, en ole oikein muodostanut vielä mielipidettä siitä, kumpi on turvallisempaa: köysisooloaminen vai sooloaminen kokonaan ilman mitään. Kumpikin on vapaaehtoisesti tehtynä vähintäänkin kyseenalaista, mutta niin taitaa olla jääkiipeilykin. Kumpaakin silti jotkut tekevät. Köysisoolossa on vain se huono puoli, että saatat eksyä kiipeämään jotain liian vaikeaa, ja pakittamiseenkin voi olla suurempi kynnys kun on varmistusjärjestelmän luoma mielikuva päässä jonkinlaisesta turvallisuudesta. Tosiasiallisestihan olet tottunut siihen, että kun olet köydessä kiinni, niin olo on heti tukevampi vaikka tietäisit että köysi ei ole kiinni yhtään missään - sitähän se short-rouppaaminenkin on, häh?

Soolotessa asian todellinen luonne on selkeämpi, ja marginaalit pysyy suurempina - ja täten koko toiminta voi olla turvallisempaa. Parhaassa tapauksessa päätät putouksen juurella lähteä kotiin, kiipeämättä metriäkään.

19.12.2011

Lynxit ja mörketideniä kuvina


Pimmeetä ja märkää, nyt on kaamos makkeimmillaan ja otollinen ajankohta vaikka itsensä viiltelyyn jos sellaisesta tykkää. Onneksemme olemme pitäneet itsemme aktiivisina huonokuntoisilla rapakivikoilla ympäri lääniä, ja alkaahan tuolla Posion suunnallakin jo talvelta näyttämään. Piissistä roikkumisen lisäksi kerkesin vähän koeajamaan uusia Lynxejä, ja nyt en siis puhu mistään kelekoista - vaan noista jutuista joita turistit tykkää tolppakengiksi kutsua. Hyvin pelittää, mutta mitäpä sitä muuta voisi olettakaan jääraudoista jotka on vedetty suoraan paketista? 

Lynxihän käsittääkseni korvaa M10:n tulevaisuudessa, joten turha sitä lienee siihen vertailla. Parempi se on siinä mielessä, että siinä on vakiona kestävän oloiset antibotit ja se on kevyempi rauta. M10:n lisävaruste-botithan on täyttä kuraa ja kestää ehkä kuukauden tai kaksi käytössä. Lisäksi nilkkaremmi on helpompi avata kuin M10:ssä, koska siihen on lykätty pala nylonia josta lukko on helppo vetää auki. Hyvää dissainia on myös se, että antibotti on rakennettu mono-setupille siten, että kärkipiikki on "off-axis" eli lähempänä isovarvasta eikä kengän kärjessä. Kärkipiikki on ohuempi kuin edeltäjässään, mutta onko sillä vaikutusta kestoon tai läpäisyvyyteen jää nähtäväksi - nolla-asteisessa jäässä vähän paha sanoa. Sen verta tuli kuitenkin selväksi, että softshellin se läpäisee tosi kiitettävästi. 

Joulukuun alun kuvasatoa:

Kapeat dyneemaslingit pääsee todella oikeuksiinsa jalkalenkkeinä jäärautojen kanssa... not. Mutta positiivista on kuitenkin jos ne saa käyttökuntoisina kotiin asti. 

Vapaakiipeilyn huumaa.

 Dennis rännittää scheisse-kuluaarissa.

Hei, osaako joku venäjää? Posion pelastuslaitos sponssasi pelastusahkion Korouomaan, ja tein siihen tuon ulkomaankielisen kyltin viereen - venäjänkäännös vaan on katsokaas Googlesta.  Eli jos joku pystyy varmistamaan, että siinä edes suurinpiirtein lukee sama mitä englanniksi niin hienoa. Iso kiitos pelastuslaitokselle ahkiosta!

Neiti mixdead ja Ruskea virta iltahämärässä. Aika paljon menee muuten vettä paikoin tuolla kallion ja jään välissä, kannattaa suhtautua kunnioituksella: ihmisiä on hukkunut jääkiipeillessä - siis ihan oikeasti, tippumalla jään ja kallion väliin. Jokatapauksessa irtonaista on, eikä ihmeitä tapahdu suuren virtaaman putouksilla ennen kuin tulee taas kunnon yöpakkasia eli kymppiä ja semmosta.

 Lynxin koeajolla.

 Illan vikat hitaat.



8.12.2011

Paremmilla apajilla

(c) Riku Lavia

Lähdimme itsenäisyyspäiväksi kasvihuoneilmiötä karkuun Ruotsiin. Storalla oli majatalon respan mukaan lämpimin alkutalvi 30 vuoteen, mutta Storalla sekin tarkoittaa sitä, että lämmöt olivat olleet vähän väliä pakkasella. Edellisen viikon havaintohistoria näytti melkein -20 yölämpöjä, joten selvää oli että jossain sitä jäätä on pakko olla.

Stora on perinteisesti kai enemmän loppukauden paikka: ydintalven kylmyys ei enää haittaa ja jäät ovat saaneet rauhassa muodostua koko kauden, mutta alkukaudesta tämäkin paikka on mun mielestä todella hieno. Lumiturvallisuutta ei tarvitse miettiä, koska lunta ei käytännössä ole, ja jää on vielä tuoreen sitkasta. Putouksetkin on mun mielestä jotenkin esteettisempiä tummaa kalliota vasten kuin lumen ympäröiminä. Joo, ja ei tosiaan tarvii jonottaa putouksella.

Kiipesin ekana päivänä Miran kanssa Grevinnanin (~250m), mutta jään märkyys aiheutti sen, että kiersimme kaiken vähänkin jyrkemmän aina sivustan kautta. Grevinnanin näkeminen vahvisti sen, mitä olin vähän uumoillutkin: kaikki jyrkempi jää on todennäköisesti sohjoa ja läpimärkää, ns. sorbettia, mutta loivemmilla alustoilla vesi saa rauhassa jäätyä valuessaan hiljempaa. Tämä on ollut myös koko alkukauden tilanne Korouomassa, mutta parempaa se loivakin jää on kuin ei jäätä ollenkaan.

Toisena päivänä lähdimme nelistään Miran, Denniksen ja Gorakin kanssa kohti ränniä, jonka ajattelimme olevan Nästan Alpint (~400m). Kiipesimme kuuden rappelin edestä loivahkoa jäätä ja lunta, jonka profiilia rikkoivat paikoin jyrkemmät märän jään kohdat. Vaikka kiipeily jatkuikin pimeälle asti, oli meno kokoajan todella stressitöntä ja kivaa: ei ollut kylmä, ei satanut luntakaan, mikä noissa ränneissä aina vähän ahdistaa, eikä ketään oikein vituttanutkaan. 

Kaikinpuolin siis fin dag ute i naturen - eikä sitä pilannut todellakaan se, että iltaisen topotuokion jälkeen totesimme olleemme noin puoli kilometriä väärässä paikassa. Mulle ei ainakaan mahtunut kaaliin se, että Nästan Alpint onkin se reitti, jonka kaksi ensimmäistä kp:ta on selkeästi pystympää jäätä, ja loppu on lentokenttämäisen loivaa vetämistä tunturin toppiin. Se ei vaan jotenkin sopinut nimeen, niin emme kyenneet sitä siihen sijoittamaankaan - vaikka itse putoushan näkyy kyllä todella selkeästi tielle ja lähestyminenkin on melkein niin lyhyt kuin mitä topo sanoo. Nythän kiroilimme sisään haikatessa topontekijöiden huumorintajua, kun olimme haikanneet melkein 2 tuntia hyvällä sykkeellä ja lähestymisen piti olla 35min. Kiipesimme jokatapauksessa meidän mielestämme oikein hyvän ja vaihtelevan reitin, ja oululaiset vahvistivat mielipiteemme seuraavana päivänä Ullan säestyksellä. Ränni on Mjuka Lavinkyssarin selkeästi näkyvästä pääputouksesta noin 500 metriä kiipeilijän oikealle, ja kiipeily oli max 80 asteista lyhyillä pätkillä - myöhemmin kaudella varmasti vielä loivempaa.

(c) Riku Lavia

Toinen autokunnistamme oli edellisenä päivänä tehnyt tuloksekkaan scouttausreissun, ja illalla kuvat nähtyäni aloin vaatimaan, että meidänkin automme menee sinne heti seuraavaksi. Tätä "uutta" kanjonia, tai kattilaa oikeastaan, ei ollut topoissa, enkä ollut ikinä kuullut siitä - se ei myöskään ole Storan päätien varressa, joten sitä ei ohi ajamallakaan oikein huomaa.  Noin tunnin lähestymismarssia aloitellessamme en ollut näkemästäni vielä täysin vakuuttunut, mutta parinkymmenen minuutin tetsauksen jälkeen mulle alkoi olla selvää, minne haluaisin jatkossa tulla kiipeämään.

Saavuimme syvään kattilan malliseen kanjoniin, jonka perällä pauhasi yläpuolisesta järvestä valuva koski. Putous ei ollut vielä läheskään jäätynyt, ja vesihöyry täytti ilman aina välillä tunnelmallisesti. Jokapuolilla kattilan jyrkkiä seiniä tuli alas jäätä hyvin monenlaisissa eri muodoissa: puikkoina, verhoina, släbeinä ja jopa vähän läskimpinäkin putouksina. En yhtään yllättyisi vaikka vesiputouksen takaa paljastuisi sitä kovassa hypessä olevaa spray-iceakin...  

Viereisen tunturin itäfeissillä roikkui niin isoja ja julman näköisiä systeemeitä, joskin keskeneräisiä, että jostain taaempaa kuului yli kymmenen vuoden kokemuksella ääni: "tää on ehkä päräyttävin jääkiipeilypaikka minkä oon ikinä nähnyt".

Ja ihan sairaan hyvältä siellä näyttikin. Tällaiseen paikkaan päätyminen ensimmäisten joukossa on vähän niinkuin jotain sellaista, mikä mun mielestä kiipeilyssä on parasta - ymmärrys siitä, että hei, täällä on tekemistä todella pitkäksi aikaa, ja että mulla on suhtkoht hyvät mahdollisuudet tänne tulla, jos keli vain antaa myöten. Niin, ja mikä parasta, kaikki jää lienee todellakin neitseellistä, jos nyt niin voi sanoa.

Kerkesimme ihmettelyltämme kiipeämään kattilassa vain yhden puolitoistapitchisen lirun, joka tosin kasteli mut munia myöten ja sai Miran huutamaan verenkierto-ongelmiaan, mutta olin silti ihan super-innoissani - se paikka ei ollut vielä puoliksikaan "valmis", se on sitä vasta hieman pidemmän pakkasjakson jälkeen - ja silloin mä haluan olla siellä! 

(c) Riku Lavia
Vesiputous on ylemmässä kuvassa Mirasta satojen metrien päässä. Alemmassa kuvassa vesiputous on kuvattu vähän lähempää, mutta mittakaavaa on hyvin vaikea arvioida. Vettä tuli jokatapauksessa niinkuin Imatran koskesta.

(c) Riku Lavia


Niinkuin yleensä, kuvat ei oikein tee oikeutta. Tuon vaaran toisella laidalla näkymättömissä on semmonen feissi, että oksat pois. Haikkauksen aikana nähtiin usvan seasta välillä sellasia juttuja, että pelkkä ajatus alkoi pelottamaan.

(c) Riku Lavia


Mirasta parisataa metriä alempana näkyy vesiputouksen joki.

(c) Riku Lavia

(c) Riku Lavia
Minä ja Mira laskeutumassa Grevinnanilta. 

(c) Riku Lavia
Nimeämätön ränni sunnuntaina.



Mira topissa, taustalla Gorak bounssaa meidän rappeliständiä.

(c) Riku Lavia
 Dennis käy kierroksilla seuraavan päivän lähestymisellä.

(c) Riku Lavia
Vauhdin hurma ei ehkä välity tästä kuvasta mutta persesladittaminen on silti siistiä.

(c) Riku Lavia
Puolet meidän kolmen hengen illallislihoista.


 Tämä ruutu on itseasiassa kotikonnuilta, mutta ei ollut vielä päässyt kamerasta pois.


Mira Grevinnanilla.


Kotiinpaluupäivän vikat metrit.