4.11.2011

Myöhäisen talventulon aiheuttama kiipeilystä kirjoittamisen vaikeus


Oon tykännyt lukea kiipeilykirjallisuutta niin kauan kuin oon kiivennytkin, ja pyrin aktiivisesti lukemaan myös sitä kaikkea, mitä kiipeilystä vähän nopeammalla tahdilla kirjoitetaan verkossa. Syy tähän on toki se, että mua kiinnostaa kiipeily, mutta yhtä suuresta syystä luen nykyään koska koitan oppia kirjoittamaan. Se ei suinkaan ollut Rollomixedin alkuperäisen olemassaolon syy, mutta koska narsismin lieventäminen bloggaamalla toimi vain jonkun aikaa, tajusin jossain vaiheessa että kirjoittaminen on yhtä helvetin vaikea taiteenlaji kuin kiipeilykin. Kun sen aloittaa, on samassa pisteessä kuin minä kiipeilyssä 10 vuotta sitten: innoissaan siitä, että kiipeää nelosen ketjuille, josta voi näyttää jotain extreme-käsimerkkejä - eli siis jotain mikä on onneksi kiipeilyssä multa nyt ohi (tai ainakin ne käsimerkit on) - mutta kirjoittamisessa ryven vasta siellä samalla aaltopituudella kuin mankkapussi, joka on ruuvisulkkarilla kiinni valjaissa, tai verenpaineverkkarit jotka on Rock Empiren valjaiden alla. No, supisuomalaiseen tyyliin en tietenkään koita sanoa, että olisin kehittynyt kirjoittamisessa, mutta kyllä mä koen olevani siinä ainakin kokeneempi  kuin pari vuotta takaperin.

Mun suuresti ihailemani silmälasipäinen perheenisä Englannista miettii tuoreimmassa verkkoartikkelissaan sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat kokea saman reitin, vaikka olisivat olleet samassa köydessä kiinni. Mulle ehkä jopa yllätyksenä tulee se, kuinka paljon em. kiipeilijä on tuntunut aiheuttaneen närää entisten partneriensa kanssa - yksihän ei halunnut edes tulla mainituksi nimeltä herran tuoreimmassa kirjassa, vaikka kappale tekee partnerista nimenomaan sen sankarin. Muistaakseni myös Mark Twightin artikkeleita on joku silloinen partneri kommentoinut, että hänestä tuntui lukiessa siltä, kuin ei olisi ollut samalla reitillä ollenkaan. Tämä on mun olettamuksen mukaan asia, jonka eri puolet hahmottaa sitä helpommin, mitä enemmän on kokemusta kiipeilystä kirjoittamisesta.

Saku pyysi mua esilukemaan kirjoittamansa Storpilaren -jutun kiipeilylehteen, minkä mielelläni teinkin koska olin ollut samassa köydessä kiinni. Saku oli huolissaan siitä, että tykkäänkö mä kyttyrää siitä, kun tekstin perusteella Saku on kova jätkä ja hyvä kun muut edes pysyy hengissä. Luin tekstin, enkä oikein osannut jakaa Sakun huolta siitä - mun mielestä se oli tosi hyvä juttu, ja se että teksti käsitteli ennenkaikkea Sakun pitchejä oli kaikinpuolin odotettavaa kirjoittaja huomioonottaen. Mä olin omalta osaltani myös saanut kirjoittaa aiheesta, ja olinkin omaan tuotokseeni tyytyväinen, itseasiassa paljon enemmän kuin omaan kiipeilyyni ko. reitillä. No, Sakun huolestuminen oli varmaan ennenkaikkea kohteliaisuutta, mutta ei-kirjoittavan partnerin kanssa huolestumiselle voi aina joskus olla aihetta. Voisin kuvitella sellaisen kiipeilykaverin toivovan juttua enemmän todenmukaiseksi selvitykseksi tapahtumista, kuin joksikin subjektiiviseksi tunteiden kuvaelmaksi jota on höystetty parilla tarinankerrontaa jouduttavalla koukulla. Mutta kiipeilystä kirjoittamisessa on mulla ainakin selkeä mielipide sen suhteen, etten halua sen olevan mitään raportointia, tyylin "no me mentiin ja sit me vedettiin".

Mä oon aina kokenut, että jos mulla on jotain kirjoitettavaa kiipeilystä, niin se on sitten nimenomaan niistä subjektiivisista kokemuksista, eli siitä miten minä sen asian koin, ja miltä minusta tuntui. Syy tähän on ennenkaikkea se, että mun kiipeämät reitit ei ole tarpeeksi isoja, vaikeita tai vaarallisia, jotta niistä kirjoitetuissa jutuissa olisi sellaisenaan arvoa, ja toisekseen se, että mua on aina viehättänyt etenkin jääkiipeilyssä se, ettei numeroilla tee yhtään mitään - ja kuinka täysin erilaisia kokemuksia vitosen jää voi tarjota kun vaan olosuhteet muuttuu. Niissä kokemuksissa mä näen arvoa, ja oon hyvin satunnaisesti joskus ollut myös tyytyväinen siihen, mitä oon niistä onnistunut kirjoittamaan - vaikeinta onkin ehkä uskaltaa antaa arvoa omille tuotoksilleen edes yhtään, eikä sivulauseessa väittää että "no ne nyt vaan on jotain mitä on tullut tuperrettua sinne nettiin". Tiedän lohdukseni, että useampikin kirjoittava kiipeilijä on alistunut siihen tosiasiaan, että kirjoittaminen voi olla yhtä pitkä ja perselihaksia kuluttava oppimisprosessi kuin itse kiipeilykin, mutta punaviinin auttavasta voimasta on onneksi todisteita jo useammalta vuosituhannelta.

Niin, siis ajan kanssa oon  mielelläni joutunut toteamaan, että kirjoittaminen käy harrastamisesta yhtä lailla kuin kiipeilykin, ja kuten kiipeilyäkin, harrastaisin sitä ilman verkkoakin. Taiteen aloilla kehittyminen ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivaisesti saavutettavaa kuin urheilun saralla, joten mun on hyvin vaikea arvioida siinä onnistumista. Mielelläni pidänkin sen asiana, josta suoritumisesta ei tarttisi stressata samalla tavalla kuin kiipeilystä, ja kehityn siinä jos kehityn. Rollomixedin onni on ollut myös se, että kiipeän paljon hyvien valokuvaajien kanssa, joista etenkin Riku on surutta ja varauksetta aina antanut ruutunsa mun hyödynnettäviksi - Rikun osuus hyvistä ruuduista on vuosien saatossa ollut  ehdottomasti suurin. Annan arvoa ehdottomasti myös sille, että mun kavereilla tuntuu olevan englantilaisia kovempi nahka vaikka niistä joskus vähän jotain veistelisikin.

Nyt voisin lähinnä enää toivoa, että pakkasta tulisi edes jonnekin, niin voisin joskus taas kirjoittaa kiipeilystä, enkä kiipeilystä kirjoittamisesta.
Posted in

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tapsa! Fanitan sun blogia, koska:
+verbaalinen sukkeluus hallussa
+tekstin syvyys
+persoona ja mielipiteet
+kuvat
+tapahtumat
+Rollosta saa aina plussaa

Oon ite samaa mieltä, hyvän tekstin tuottaminen on vaikeeta, mutta välillä yhtä palkitsevaa ku kiipeeminen. Ja lisäksi kirjoittamiseen jää koukkuun, hehe!

terveisin fani, Aki H.

pasi kirjoitti...

No jos nyt totta puhutaan, ni mieluummin mää sun juttuja luen kun tän silmälasipäisen perheenisän.

tapsa kirjoitti...

kiitoksia arvot härrat!

saku kirjoitti...

No ei se pelkkää kohteliaisuutta ollut, kyllä mä oon mun tekstejä ennen julkaisua joutunu muuttamaan ja nimen omaan kiipeilyparin toivomuksesta. Niinku sanoit, ihmiset kokee kiipeilyn erilailla. Omasta mielestä sitä aina vedetään vitun kovaa ja muut on saatanan hitaita tunareita. Roikkuständissä se aika menee hitaammin kuin köyden terävässä päässä, eikös vaan.

Omat fiilikset tietysti heijastuu myös kirjottamiseen ja vaikkei kyse olisi edes mistään liioittelusta, niin oon alkanu miettiä että onko kaikista kiipeilykavereiden sekoiluista tarpeellista kirjottaa. Vaikka mun mielestä nää olis hauskoja tilanteita, niin ymmärrän hyvin ettei köyden toisessa päässä olla samaa mieltä.

Se taas että tätä toisen loukkaantumista ylipäätään mietitään on tietysti aika ruotsalaista, mutta minkäs teet ku elää knapsujen ympäröimänä. Toista se on teillä siellä, missä baarissa väännetään kättä ja kavereille vittuillaan avoimesti.

tapsa kirjoitti...

kyllä, kyllä - etenkin täällä rovaniemellä, miehisyyden viimeisessä tyyssijassa: kaupungissa, jossa miehet käy kampaajalla eikä parturissa, ja jonka kiipeilykerholla on ollut jaossa ns homostelu-valtikka, eli "gayness scepter"

Anonyymi kirjoitti...

jep, toi on hyvä pointti kuinka eritavalla reitit koetaan. Alkuun kun sitä ei ymmärtänyt, niin ainakin parisuhdekiipeilyssä saattoi tulla hetkiä, jossa täytyi todeta että eihän se noin mennyt. Vaikka se kyseisen henkilön mielestä niin menikin. Henkilöt kokee reitit joskus aivan eri tavalla. flow (virtaus?) päällä tai jännäkakka housussa ja pelko päällä asiat kokee aika eritavalla kuin ständillä täristessä. Etenkin aikakäsitys sekoaa täysin ja molemmat uskovat olevansa maailman nopeimpia kiipeilijöitä.

Ja usein noihin reitteihin tulee aika henkilökohtaisia vahvoja tunteita joista ei välttämättä mitään puhuta. "oli aika jännä" on melko pintapuolista läppää. Siellä on aikapaljon muita ajatuksia taustalla. Ja demonit ja keijut taistelee pään sisällä joka hetki. Siksi onkin hienoa kun noista jutuista kerrotaan. Kiipeilyjuttuina reittikuvaukset tai yms on jopa yleensä aika tylsiä, vasta kirjoittajan henk. koht. suhde ja kokemukset tekevät niistä mielenkiintoisia.

nimim: "niin minä mieleni pahoitin" :)

tästä blogistako puhuit?
http://ianparnellphotography.blogspot.com/

tapsa kirjoitti...

en kun tästä

http://www.andy-kirkpatrick.com/blog/view/whos_story_is_it_anyway

toivottavasti en ollut minä joka mielesi pahoitti !

Lauha kirjoitti...

Löysin Rollomixedin blogin suurin piirtein samaan aikaan kuin aloittelin omaa kiipeilyäni. Iso osa omaa kiipeilyharrastusta on myös lukeminen (lähinnä blogeja mutta eka kova kantinen on nyt takana) ja nautin suuresti mr. Rollomixedin loistavasta tekstin tuotosta. Ennen kaikkea annan arvoa suuresti tapaan käsitellä enemmän ajatuksia kuin itse reittiä.

Herrat Haukkari ja Rollomixed kirjoittavat täysin eri tavalla. Voisin myös olettaa heidän kiipeävän (tai ehkä enemmänkin treenaavan kiipeilyä) eri tavalla. Mielestäni kaikki kirjoitukset ko. reitistä ovat kirjoittajiensa näköisiä. Juuri niinkuin pitääkin.

Ja kirjoittaminen, huh, se on oikeasti vaativaa. Minäkin valitettavasti täytän Internettiä blogin muodossa. Vaikka päiväkirjan loinkin alunperin vain oman pään heikkouksien julistamiseen ja sitä kautta toivottavasti henkiseen vahvistumiseen, en haluaisi tekstien olevan ihan pelkkää tuubaa. No, opettelua on nyt vajaa vuosi takana ja blogista löytyy sitä: "no ne nyt vaan on jotain mitä on tullut tuperrettua sinne nettiin".

Sekä kiipeilyn että kirjoittamisen opettelu jatkuu.

Kiitos kirjoituksista, mie luen niitä!

Anonyymi kirjoitti...

http://www.andy-kirkpatrick.com/blog/view/whos_story_is_it_anyway

Kirkpatrick, hmm, taitaa olla nykyään enemmän tarinankertoja ja koomikko kuin kiipeilijä... Sellainen kuva noista sen jutuista ja videoista on tullut. En välttämättä uskoisi puoliakaan mitä tuo mies puhuu, tai sitten hän vain kokee jutut hyvin eritavalla kuin muut. Ja kertoo sen häpeilemättä? Ja siinä on lisäksi mukana "brittihuumoria"?

Ei teidän jutuista ole tarttenut mieltä pahoittaa. Ja niihin on helpompi samaistua kuin noihin AK:n juttuihin. :)

P

saku kirjoitti...

Nyt näyttää kyllä vahvasti siltä että Pirkka-Pekka Petelius on se joka pahoittaa kaikkien mielet:

http://www.iltasanomat.fi/viihde/pirkka-pekka-petelius-pahoitti-matti-kassilan-mielen/art-1288427119067.html

Anonyymi kirjoitti...

Upiata ku blogeja jaksatta vääntää! Kovaa hommaa tuo kirjottaminen. Ootta "palakkanne" ansainnu. Mukava lukia hauskoja tarinoita ja samalla kuulumisia. Toivottavasti jaksatta kirjootella vielä pitkhän.