25.11.2011

Pari pientä prinsessavinkkiä talviretkeilyyn

Talviretkeily on hyvillä kamppeilla mun mielestä melkein yhtä mukavaa kuin kesäretkeilykin, mutta parilla pienellä jutulla on mun mielestä ratkaisevan iso merkitys mukavuuden maksimoinnissa. Kurjuudenkin maksimointi on mun mielestä ihan jees hommaa kun puhutaan kiipeilystä, mutta siinä vaiheessa kun ollaan alhaalla ja punkkupullo narahtaa auki, silloin mä diggaan että on luxusta. Kun alhaalla on mukavaa, on myös vähän parempi sauma saada seuraavasta päivästäkin jotain irti.

Näillä lähtee, ja todellakin voittaa kotiolot:


1. Thermarest-tuoli

Jos sulla on Thermarestin makuualusta (niinkuin sulla todennäköisesti on jos nukut yli 30 yötä vuodessa ulkona), niin siitä saa viidenkympin lisävarusteella aivan loistavan retkituolin. Ainakin meikäläisen nuorena murtuneella selällä on todella ikävää olla nojaamatta mihinkään koko iltana, ja lisäksi tämän voi jättää alustan päälle nukkuessakin, jolloin se suojaa itse alustaa. En lähde ilman tätä minnekään, paitsi silloin kun oon auton vieressä yötä. Silloin käytän tietenkin kunnon tuolia, jossa on kaljapulloteline.


2. Puffy pants

Kylmällä kelillä varmistaessa lämpöhousut on mahtavat kuorien päällä, mutta parhaimmillaan ne on mun mielestä etenkin illalla, kun tulee takaisin leiriin ja vaihtaa märät kuoret kokonaan kuitu-/untuvavaatteisiin. Leireillessä on mun mielestä mukavuuden kannalta ensisijaisen tärkeetä että vaatteet hengittää - ja niidenhän ei tässä vaiheessa tarvii enää vettä pitää yhtään. Lämpöhousuihin jää aika helposti koukkuun, joten kannattaa miettiä ennenkuin kokeilee. 

3. Sandaalit ja villasukat

Samasta syystä kuin vaihdan kuoret pois illalla, haluan kiipeilykengät kiipeilyn jälkeen mahdollisimman kauas jaloista. Kevyin ja toimivin ratkaisu on mulla Crocsit tai vastaavat sandaalit villasukilla. Kannattaa kokeilla ennenkuin tuomitsee liian kylmäksi! Jos jalat on olleet 12 tuntia kalvotetuissa kengissä, ne todella tuntuu ja näyttää siltä että ne vois tarvita vähän happea. 

4. Kemialliset lämppärit

No jos ne yksikerroskengät ei sitten ole olleet jalassa koko iltana, eivätkä täten ole ruumiinlämmöllä yhtään kuivuneet, ne voi olla tietenkin vähän vaikea saada jalkaan seuraavana aamuna. Paras ratkaisu on tietenkin nukkua kenkien kanssa, eli ensin lumet harjataan mahdollisimman tarkkaan pois ja sitten nukutaan kengät makuupussissa (muttei jalassa) - mutta jos tykkää että yöllä on vähän enemmän tilaa, voi jättää kengät ulkopuolelle ja laittaa niiden sisään kemialliset lämppärit. Lämppärien tehosta riippuen kuivumistakin saattaa tapahtua, mutta vähintäänkin ne on lämpöiset ja sulat aamulla - eli ne saa ainakin jalkaan. Huomioi ostaessa lämppärin toiminta-aika.

Jos ei tohdi tuhlata eurojaan kertakäyttöisiin lämppäreihin, voi varustautua myös kahdella puolen litran limupullolla. Aamulla keittää pullot täyteen vettä, ja pullot kenkiin vartiksi. Lopputulos on miltei sama, mutta lämpö ei yleensä riitä kärkiin asti. Mutta kengän kaula sulaa jokatapauksessa, ja sen saa taas jalkaan. 

5. Aluspaita, jossa on huppu. 

Tää on kanssa asia, jota ilman ei enää pärjää kun sitä kerran kokeilee. Tarvittaessa pipon alle/päälle nykäistävä aluspaidan huppu lämmittää valtavasti ja mahdollistaa vähän monikäyttöisemmän pukeutumisen - pelkällä Buffyllä pärjää pitkälle, jos voi tarvittaessa vetää aluspaidan hupun päähän. Eli liikkuessa on viileämpi ja paikoillaan ollessa lämpimämpi, jos verrataan siihen että on yhdellä pipolla liikenteessä. Toimii myös nukkuessa, koska pään ja kaulan seutu on kuitenkin eniten alttiina kylmälle makuupussissa. 

6. Tää viimeinen menee jo aika pahasti prinsessoinnin puolelle, mutta oon tänä talvena alkanut käyttää ranteenlämmittimiä kiivetessä. Ranteethan on yleensä aika alttiina kylmälle, jos tykkää kiivetä ohuilla hanskoilla, koska ne on yleensä myös lyhyitä. Viime kausi menikin marraskuusta maaliskuuhun oikea ranne teipeissä, koska tulehdutin sen Storalla ja se ei päässyt parantumaan ennen kesää. Tätä ehkäistäkseni hankin perus tennikseen tai salibandyyn tarkoitetut hikinauhat, mutta katoin että on semmoiset mitkä on suurimmaksi osaksi synteettisiä, jotta kestävät kosteutta. Ne on yllättävän kivat ihan kiipeilyn jälkeenkin, eristää tosi hyvin hihansuun josta yleensä aina tavalla tai toiselle ilmaa virtaa ees sun taas.

Niin, ja mikä se on se prinsessaindeksi tänä kautena? Se selvinnee huomenissa putouksilla, jotka on olleet melkeen viikon verran plussalla.

21.11.2011

Skraaps skraaps bang bang 2011

Kävin tsekauttaa alppien vaihtarin kanssa jäätilannetta - aika kuivaa on vielä, etten sanoisi. Sitä voisi kuvitella että sateinen syksy korreloisi jotenkin valuman kanssa, mutta varsinkin Korouomassa asia ei tunnu olevan niin yksinkertainen. Enemmänkin tuntuu siltä, että kanjonin yläpuoliset suot varastoivat vettä useamman vuoden, ja pullauttavat ne sitten ulos ennalta-arvaamattomana kautena. Optimaalisinta jään muodostumiselle olisi varmaankin paksu lumipeite heti alkukaudesta, mikä estäisi puroja jäätymästä kun putoukset jäädyttävä pakkanen lopulta saapuisi. Nythän tilanne on selkeästi erilainen: kaksi viikkoa sitten monin paikoin solisi vettä alas, mutta heti yhden -20 C yön jälkeen kaikki "pienemmät" hanat ikäänkuin menivät sunnuntaina kiinni ja vettä ei valunut enää mistään.

Kävin katsomassa Korolta viikonloppuna ainoastaan Sikariportaan ja pari muuta "juttua", mutta etenkin Sikariporras näytti siltä niinkuin siinä ei ikinä olisi vettä valunutkaan - rutikuivaa släbiä ilman vettä missään muodossa. Nykyisellä 5 päivän sääennusteella en kyllä ottaisi ruuveja mukaan ensi viikonlopuksikaan, mutta jos 10 päivän ennuste pitää paikkansa, niin kyllä mä ne jo itsepäisyyspäivälle pakkaisin. Isommat putoukset on kuitenkin valumiensa puolesta ihan eri planeetalta kuin länsipään systeemit.

Lähempää kotoa löytyi onneksi kuitenkin tekemistä viikonlopuksi, eli ns. pohjois-boreaalista luomukiipeilyä skotlantilaisella jälkimaulla.



Minne mun pitikään ajaa?


  
Heillä ei alpeilla kuulemma tällaista jääkiipeilyä olekaan!

No ei varmaan, meikäläisen kiipeilyn syvintä ydinasiaa on nimittäin pajujen katkominen lennossa ja jäätyneen lekasoran hakkaaminen silmät täynnä jäkälää.

4.11.2011

Myöhäisen talventulon aiheuttama kiipeilystä kirjoittamisen vaikeus


Oon tykännyt lukea kiipeilykirjallisuutta niin kauan kuin oon kiivennytkin, ja pyrin aktiivisesti lukemaan myös sitä kaikkea, mitä kiipeilystä vähän nopeammalla tahdilla kirjoitetaan verkossa. Syy tähän on toki se, että mua kiinnostaa kiipeily, mutta yhtä suuresta syystä luen nykyään koska koitan oppia kirjoittamaan. Se ei suinkaan ollut Rollomixedin alkuperäisen olemassaolon syy, mutta koska narsismin lieventäminen bloggaamalla toimi vain jonkun aikaa, tajusin jossain vaiheessa että kirjoittaminen on yhtä helvetin vaikea taiteenlaji kuin kiipeilykin. Kun sen aloittaa, on samassa pisteessä kuin minä kiipeilyssä 10 vuotta sitten: innoissaan siitä, että kiipeää nelosen ketjuille, josta voi näyttää jotain extreme-käsimerkkejä - eli siis jotain mikä on onneksi kiipeilyssä multa nyt ohi (tai ainakin ne käsimerkit on) - mutta kirjoittamisessa ryven vasta siellä samalla aaltopituudella kuin mankkapussi, joka on ruuvisulkkarilla kiinni valjaissa, tai verenpaineverkkarit jotka on Rock Empiren valjaiden alla. No, supisuomalaiseen tyyliin en tietenkään koita sanoa, että olisin kehittynyt kirjoittamisessa, mutta kyllä mä koen olevani siinä ainakin kokeneempi  kuin pari vuotta takaperin.

Mun suuresti ihailemani silmälasipäinen perheenisä Englannista miettii tuoreimmassa verkkoartikkelissaan sitä, kuinka erilailla ihmiset voivat kokea saman reitin, vaikka olisivat olleet samassa köydessä kiinni. Mulle ehkä jopa yllätyksenä tulee se, kuinka paljon em. kiipeilijä on tuntunut aiheuttaneen närää entisten partneriensa kanssa - yksihän ei halunnut edes tulla mainituksi nimeltä herran tuoreimmassa kirjassa, vaikka kappale tekee partnerista nimenomaan sen sankarin. Muistaakseni myös Mark Twightin artikkeleita on joku silloinen partneri kommentoinut, että hänestä tuntui lukiessa siltä, kuin ei olisi ollut samalla reitillä ollenkaan. Tämä on mun olettamuksen mukaan asia, jonka eri puolet hahmottaa sitä helpommin, mitä enemmän on kokemusta kiipeilystä kirjoittamisesta.

Saku pyysi mua esilukemaan kirjoittamansa Storpilaren -jutun kiipeilylehteen, minkä mielelläni teinkin koska olin ollut samassa köydessä kiinni. Saku oli huolissaan siitä, että tykkäänkö mä kyttyrää siitä, kun tekstin perusteella Saku on kova jätkä ja hyvä kun muut edes pysyy hengissä. Luin tekstin, enkä oikein osannut jakaa Sakun huolta siitä - mun mielestä se oli tosi hyvä juttu, ja se että teksti käsitteli ennenkaikkea Sakun pitchejä oli kaikinpuolin odotettavaa kirjoittaja huomioonottaen. Mä olin omalta osaltani myös saanut kirjoittaa aiheesta, ja olinkin omaan tuotokseeni tyytyväinen, itseasiassa paljon enemmän kuin omaan kiipeilyyni ko. reitillä. No, Sakun huolestuminen oli varmaan ennenkaikkea kohteliaisuutta, mutta ei-kirjoittavan partnerin kanssa huolestumiselle voi aina joskus olla aihetta. Voisin kuvitella sellaisen kiipeilykaverin toivovan juttua enemmän todenmukaiseksi selvitykseksi tapahtumista, kuin joksikin subjektiiviseksi tunteiden kuvaelmaksi jota on höystetty parilla tarinankerrontaa jouduttavalla koukulla. Mutta kiipeilystä kirjoittamisessa on mulla ainakin selkeä mielipide sen suhteen, etten halua sen olevan mitään raportointia, tyylin "no me mentiin ja sit me vedettiin".

Mä oon aina kokenut, että jos mulla on jotain kirjoitettavaa kiipeilystä, niin se on sitten nimenomaan niistä subjektiivisista kokemuksista, eli siitä miten minä sen asian koin, ja miltä minusta tuntui. Syy tähän on ennenkaikkea se, että mun kiipeämät reitit ei ole tarpeeksi isoja, vaikeita tai vaarallisia, jotta niistä kirjoitetuissa jutuissa olisi sellaisenaan arvoa, ja toisekseen se, että mua on aina viehättänyt etenkin jääkiipeilyssä se, ettei numeroilla tee yhtään mitään - ja kuinka täysin erilaisia kokemuksia vitosen jää voi tarjota kun vaan olosuhteet muuttuu. Niissä kokemuksissa mä näen arvoa, ja oon hyvin satunnaisesti joskus ollut myös tyytyväinen siihen, mitä oon niistä onnistunut kirjoittamaan - vaikeinta onkin ehkä uskaltaa antaa arvoa omille tuotoksilleen edes yhtään, eikä sivulauseessa väittää että "no ne nyt vaan on jotain mitä on tullut tuperrettua sinne nettiin". Tiedän lohdukseni, että useampikin kirjoittava kiipeilijä on alistunut siihen tosiasiaan, että kirjoittaminen voi olla yhtä pitkä ja perselihaksia kuluttava oppimisprosessi kuin itse kiipeilykin, mutta punaviinin auttavasta voimasta on onneksi todisteita jo useammalta vuosituhannelta.

Niin, siis ajan kanssa oon  mielelläni joutunut toteamaan, että kirjoittaminen käy harrastamisesta yhtä lailla kuin kiipeilykin, ja kuten kiipeilyäkin, harrastaisin sitä ilman verkkoakin. Taiteen aloilla kehittyminen ei kuitenkaan ole yhtä suoraviivaisesti saavutettavaa kuin urheilun saralla, joten mun on hyvin vaikea arvioida siinä onnistumista. Mielelläni pidänkin sen asiana, josta suoritumisesta ei tarttisi stressata samalla tavalla kuin kiipeilystä, ja kehityn siinä jos kehityn. Rollomixedin onni on ollut myös se, että kiipeän paljon hyvien valokuvaajien kanssa, joista etenkin Riku on surutta ja varauksetta aina antanut ruutunsa mun hyödynnettäviksi - Rikun osuus hyvistä ruuduista on vuosien saatossa ollut  ehdottomasti suurin. Annan arvoa ehdottomasti myös sille, että mun kavereilla tuntuu olevan englantilaisia kovempi nahka vaikka niistä joskus vähän jotain veistelisikin.

Nyt voisin lähinnä enää toivoa, että pakkasta tulisi edes jonnekin, niin voisin joskus taas kirjoittaa kiipeilystä, enkä kiipeilystä kirjoittamisesta.
Posted in