10.9.2011

Kugelhornin itäharjanne ja Stetindillä evotusta

(c) Jussi Muittari
Ajoin Rikun ja Guido-Jussin kanssa viikonlopuksi Narvikiin kiipeilemään. Halusimme kiivetä Norjan kansallisvuorenakin tunnetun Stetindin Nord-ost-pilarenin, joka siis nousee vastakkaiselta puolelta mäkeä kuin esimerkiksi klassinen Sydpilaren. Nord-ost-pilaren eli koillispilari on rapiat 16 pitchiä pitkä kutonen, joka starttaa noin 900:stä metristä topaten sinne huipulle, joka on jossain 1300 metrin tienoilla.

Homma lähti tehokkaasti liikkeelle. Jussi oli guidokoulussa oppinut tosi vikkelän varmistustavan, jota kutsutaan shortpitchaamiseksi. Se on vähän niinkuin normaalia kiipeilyä, paitsi ettei käytetä mitään varmistuksia. Me siis kaikki olimme kiinni köydessä, ja jottei menisi liian turvalliseksi, olimme kaikki kolme kiinni samassa ysimillisessä. Ja kun ei ole varmistuksia, niin tippuessa tappaa kaikki kolme, joten kukaan ei uskalla tippua. Ja kun aikaa ei tuhraannu kaman kanssa säätämiseen, kiipeily on nopeaa. Ainoat turvavälineet olivat Jussin shortpitchaus-hanskat, joilla Jussi piti aina välillä kiinni köydestä. Se jos mikä nostatti tunnelmaa - siis siinä mielessä kuin pieruvitsit on hauskoja, ei siinä mielessä miten pultin klippaaminen tiukassa paikassa kohottaa fiilistä. Niitä shortpitchaus-hanskoja saa muuten K-Raudasta.

Oli kylmää kyytiä tai ei, metrejä saatiin haalittua kasaan. Ylöspäin mennessä ihmetystä herättivät ennenkaikkea hämmästyttävän lähekkäin olevat pakitusankkurit, joista osa oli todella spookyja - paskoja kiiloja, jotka oli tasapainotettu kengännauhoilla. Siis ihan oikeasti, kaksi kiilaa ja kengätnauhat solmittuna kasisolmuun josta oli rappeloitu. Ylemmistä löytyi loogisesti jo kunnon slingejä ja pakitusnarua, ja jostain mulle käsittämättömästä syystä yhden blokin ympärille oli kiedottu varmaan 30 metriä köyttä. 

Liikoja näistä epäselvyyksistä stressaamatta irroittelimme kilvan laskeutumisankkureita, ihan vain koska niissä oli tuoreita vähänkäytettyjä kiiloja. Pieni kutina mulla oli kuitenkin perseessä, että tässä on vähän jotain pahaa karmaa tässä toisten pakitusankkureiden irroittamisessa. Hyviä kiiloja tarvii kuitenkin aina, ja jos ei muuhun niin - no, ainakin pakittamiseen.

Topon seitsemännen pitchin tienoilla meno oli vaihtunut perinteisemmäksi liidaamiseksi ja olin keulilla. Meillä alkoi olla pientä epäselvyyttä oikeasta rööristä, ja topo oli vähintäänkin suuripiirteinen, jopa norjalaiseksi. Vaikka feissillä on vain yksi reitti, eli se jolla olimme, meillä oli vaikeuksia paikantaa sitä. Seinämän halkoo kaksi selkeämpää halkeamasysteemiä, joista toinen näyttää helpommalta kuin toinen, mutta on vaikeammin saavutettava kuin se toinen, jossa olimme. Topon mukaan oikea ränni on 100 metriä pohjoisseinän kulmasta. No, niin kaukana me ei kyllä oltu. Pienen kartanlukutuokion jälkeen kiipesin alas ja jatkoin pitchin verran suoraan vasemmalle. Nyt tiesimme kyllä, että helpompi rööri oli jossain yläpuolella, mutta ongelma oli se sinne meneminen eli seuraavat pari-kolme pitchiä.

Kiipesin jonkun kymmenen metriä perus-vitosta, jonka jälkeen mua odotti pieni katonylitys ja edelliset piissit jäi ikävästi alemmas släbille. Katonylityksen jälkeen olisi ollut umpeenkasvanut sauma, joka näytti siltä että siihen pitää committoitua kohtuullisen pitkälle matkalle, koska gearipaikkoja en liiemmin nähnyt. Totesin että fuck it, mun piti topon mukaan olla edelleen vitosen pitchillä ja meno meni nyt sen verta raa-aksi että ei kiinnosta. Pakittamista helpotti jalan alta lohjennut ote ja vauhdikkaasti kiristynyt kaapeli.

Rikun laskettua minut alas poikkaroimme takaisin ensimmäiseen rööriin. Tämä rööri oli kuitenkin hyvin märän näköinen useamman pitchin matkalta, joten illan tuleva kulku alkoi hahmottua jokaisen mielessä. Olimme häröilleet nyt sen verta monta pitchiä menemättä yhtään ylöspäin, että totesimme aikataulun käyvän tiukaksi ilman selkeää käsitystä oikeasta reitistä. Illalliselle oli hankittu myös jälkiruokaviini, eikä sitä ihan minkä tahansa keikan takia haluttu alkaa riskeeraamaan. Asettelin nöyränä päivällä irroittamiani laskeutumisankkureita takaisin paikoilleen, kun kihnutimme pikkuhiljaa takaisin satulalle.

Alempaa ja kauempaa katsoessa tulimme siihen tulokseen, että olimme alunperin oikealla reitillä, mutta se ei todellakaan ole sataa metriä pohjoisseinän kulmasta. Topon valokuvat reitiltä tukivat myös tätä käsitystä - niitähän voisi toki etukäteenkin katsoa, mutta se jättäisi monta seikkailullista aspektia kiipeilystä hyödyntämättä. 

(c)Riku Lavia
Sunnuntai-aamu valkeni ja Riku oli sairastunut yöllä. Jussi ehdotti Kugelhornin itäharjannetta, jonka toppiin tulee noin 900 metriä korkeuseroa autolta, ja kiipeilyllisempää menoa oli topoon merkattu kuusi pitchiä. Vaikeus oli maksimissaan viitosta, joten emme pakanneet lämpötakkeja mukaan - yksi 50 metrinen Jokeri, kevyt räkki ja juomapullot sai riittää. Kaappasimme parkkikselta mukaan vielä Kivisen Matin sairastuneen Lavian tilalle, ja olimme ready-to-go. Aikatavoite oli viisi tuntia autolta autolle, joten syke laitettiin kohdilleen heti lähestymisellä, jota suurin osa hommasta olikin.

Lähestymisellä mentiin kohtuullisen tehokkaalta tuntuvaa 800 metrin tuntivauhtia, jota säesti pieni korkeasta ilmanalasta johtuva hedari. Kun mäki jyrkkeni tarpeeksi, Jussi lähti keulille vetäen meitä perässään parin metrin släckillä - sitä sanotaan shortrouppaamiseksi. Se on vähän niinkuin sitä shortpitchaamista, mutta siitä poiketen shortrouppaamisessa ohjaaja kiipeää kovilla kengillä, jotta se olisi tarpeeksi vaarallista. 

Viimeiset kolme-neljä pitchiä kiipesimme perinteisin keinoin, ilman sen ihmeempiä sattumuksia. Alastullessa juoksimme kun alusta muuttui tarpeeksi tasaiseksi, mutta silti kello pysähtyi vasta ajassa 5:15. 

(c) Riku Lavia
"Tuolta se menee ... eikä kö ... kattoppa kö... "

(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
Alla Nordveggen ja kilometri ilmaa.

 Jotain me siellä tehtiin, en tiedä mitä, mutta toinen kaapeli näytti tältä alastullessa. 

(c) Jussi Muittari
Kugelhorn, minä ja Matti.

(c) Jussi Muittari
Minä ja harjanteen kolmanneksi viimeinen pitchi.



Jeejee, i mot toppen!

6 kommenttia:

tuksu kirjoitti...

MOro!

Sattuko se topo olemaan stetind ja narvik läpyskä mallia ruotsalaista aatelia?

Itse ainakin petyin mokomaan, näyttää koti-sohvalla helvetin hyvältä, kun suunnittelee reittejä, mutta paikan päällä siitä ei ole paljoakaan hyötyä, esim. eidetind west face, livet lever on piirretty n.100m väärään paikkaan, ja toinen kuva seinästä on otettu taasen keskiyöllä, jolloin auringon valaisemat kallion muodot ovat täysin erilaiset kuin esim.aamupäivällä, jolloin suurin osa? kiipeilijöistä oletettavasti on seinämän juurella tutkimassa mistähän reitti menis.

Hyvännäkoinen kirjanen, mutta toimii lähinnä fiilistelyissä, kuvat on kivoja, mut siihen se sitten jääkin.

tapsa kirjoitti...

niin se dancing on the devil's dancefloor -niminen? joo. aika epäkiitollista hommaahan se varmasti on pohjois-norjasta topoja tehdä, info ja beta voi olla aika kiven alla kun klassikkoja lukuunottamatta reiteillä käy niin paljon vähemmän väkeä suhteessa eurooppaan.

mutta siinä nord-ost-pilarenin feissillä olis kyllä hyviä maamerkkejä, joista yksikin piirrettynä jommallekummalle puolen linjaa selkeyttäisi hommaa tosi paljon.

Matts kirjoitti...

Itelle oli suoranainen järkytys kun näin Jullen topon tuosta stetindin Västräläggen/eggen (tjsp) siivusta vähän ennen ite kiikkua. Me oltiin varmaan 40% ajasta väärällä reitillä (kaikki iisit pitchit) ja tuntu että vaan kruksipitchit oli helppo löytää.

tuksu kirjoitti...

Jep, sepä se dancing on devils...

Mites yleisesti ottaen topokirjojen tekeminen menee?

Olenko väärässä, jos oletan, että topoa tehdessä ois tekijän hyvä kiivetä kyseinen reitti, jotta siitä jotain osaisi kertoa? Tai ainakin mainita, että ei sitä ole itse kiivennyt, mutta kuullut seuraavaa esim. ensinousijoilta?

Ja mitenkäs jos herrat x&y tekee hulluna reittejä jonnekin, ja herra A tekeekin niitä topon kyselemättä herroilta x&y, joskus jossain tämmönenkin on kaiketi tapahtunut.. en kyllä muista missä, enkä muista kuinka tarina päättyi.

Mutta siis olen ollut jossain luulossa että topon tekijä itse, jopa kiipeäisi jotain reiteistä mitkä aikoo topottaa? Luulen että esim.rockfaxin topoissa on näin. Ja jos reittiä ei ole kiivetty tekijöiden toimesta niin se mainitaan siinä.

En ole tekemässä topoa kenenkään reiteistä, olkaatten huoleti.

tapsa kirjoitti...

nojuu kyllähän se on stetind läpyskässä muistaakseni mainittukin, että tekijät eivät todellakaan ole kaikkia reittejä kiivenneet. jos sitä edellyttäisi, norjasta ei olisi varmaan kovin montaa topoa olemassa.

mun mielestä se on ylipäätänsä aina hienoa että joku viitsii lähteä sellaiseen urakkaan, että dokumentoi jonkun alueen kiipeilyt. se voi olla aika pitkä ja kova prosessi josta ei taatusti jää taloudellisesti voitolle - usein motiivina lienee vain "rakkaus lajia kohtaan" tai aluetta, ja jos se tekijä nyt on edes jonkun niistä kiivennyt ja pystyy tekemään tarkan topon, niin se on aina plussaa, mutta käytännössähän homma menee näin: topontekijä saa monen mutkan takaa tietoonsa ehkä edes jonkun, joka reitin on kiivennyt, soittaa sille, ja se yrittää muistella että mitä siellä oli 10-20 vuotta sitten. laadukkaimmissa opuksissa saatetaan jopa viereiseltä kukkulalta käydä ampumassa pari ruutua, joihin sitä reittiä sitten yritetään arpoa. mutta jos homma ei ole tuoreessa muistissa kellään, niin sittenhän se on vähän sitä mitä on. hyvä kuitenkin tietää, että siinä reitti on, öbaut.

niitä alkuperäisiä ensinnousijan topojahan ei aina ole topo(kirjan) tekijälle käytettävissä (se ei välttämättä ole edes sellaista jaksanut piirtää), ja jos on niin se ei tarkkuutta takaa. monesti norskitopoissa onkin helpot pätkät piirretty menemään vaan "niinku öbaut tosta" jos se maasto on aika samankaltaista ympärillä. se mikä topontekijän/ensinousijan mielestä on helppoa, niin se ei sitä sitten ole välttämättä suomipekan mielestä :)

mutta parempi vähänkin tietoa kuin ei ollenkaan, eiks jeh, ja seikkailu kuuluu asiaan?

tuksu kirjoitti...

Seikkailu kuuluukin asiaan tietysti ja omasta mielestäni kesän epäonnistunut NW-eidetind yritys ois onnistunut ilman kyseistä topoa paremmin. heh.

Hajosin vaan henkisesti koska topon teksti (siis livet lever, onkohan nykäsen matin keksimä nimi)
oli suuressa ristiriidassa kuvien kanssa, josta tyhmä valinta oli seurata sitä kuviin piirrettyä linjaa, eikä ensinousijoiden selostusta.

No sielläpä on nyt rappeli ankkurit valmiina seuraaville jotka eksynnee siellä. Vinkiksi: unohtakaa kaikki kirjan kuvat kyseisestä reitistä.