30.9.2011

MeNaiset, telttailu ja etiikka


12 päivän työputken jälkeen mulle oli jo aika sama, että mitä sääennuste sanoi. Halusin telttaan nukkumaan, ja mieluiten ulkomaille. Teltassa nukkuminen edustaa mulle kai nykyään eräänlaista ihannetta: väliaikaista paluuta jonnekin sinne, missä saa vielä vähän urostella, hikoilla ja käyttää puukkoa, ja ennenkaikkea: voin ainakin hetkittäin kuvitella olevani jotain muuta, kuin naistenlehtiä lukeva atk-tukihenkilö.

Eikä mulla nyt varsinaisesti ollut edes tarvetta urostella, halusin kai vain juoda mutteripannulla keitettyä kahvia ennen auringonnousua ja syödä pekonia. Sitäpaitsi aamuyöllä herääminen tuntuu jotenkin aina niin luontevalta, kun on vapaalla. Vapaalla saatan myös heltyä niin, että tarjoilen viereiselle makuualustalle aamiaisen sänkyyn.

Kaikinpuolin, muutun siis paremmaksi ihmiseksi kun vain saan nukkua teltassa.

Naistenlehtien lisäksi oon lukenut Yvon Chounardin Let My People Go Surfing :a. Tiivistettynä, Yvon kertoo siinä vähän erilaisesta yritysjohtamisesta kuin mihin kvartaalitalous johtaa. Mun tavoitteena on tietenkin joskus uskaltaa ehdottaa sitä esimiehelle luettavaksi ("What's the point in keeping people in the office if their minds are on the beach?"), mutta sitä odotellessa piti tyytyä uskaltamaan kiivetä Narvikissa hirvenmetsästysaikaan.

Vill du gå klätträ upp i därr? 

"Joo", vastasin isännälle, joka huuteli meille Hiluxin sisuksista. Ilmeisesti mun norjan aksentissa oli jotain erikoista, koska jatkokysymykset tuli englanniksi. Joo, kyllä mennään tonne puskaan. Ei, älkää ampuko. Ai suuntaatte aseita vain? Okei. 

Eidetindin SE buttressille lähestytään tietenkin paikallisen metsästysseuran ampuradan halki - ja itseasiassa, koko mäkihän on suoraan sen edessä. Parin ekan laukauksen jälkeen siihenkin onneksi tottui, ja pystyin keskittymään kauden viimeiseen kauniiseen päivään. 

En mä millään muotoa koe olevani henkisesti väsynyt kalliokiipeilyyn, mutta ei mulla kyllä ollut yhtään mitään intressiä kiivetä mitään, minkä vois olettaa edes vähän vastustavan. Reilu 6 pitchiä viisplussaa rappeliketjujen vieressä - ainakin se on helvetin hyvä ja helppo tapa viettää syyskuinen lauantai. Yläkerran harjanne ja skrämbläily jätettiin suosiolla väliin, kun kerta alasmeno oli tehty pulttiständeillä helpoksi. Niinhän se nimittäin taitaa mennä, että jos se laskeutumislinja sinne laitetaan, niin sitä valitettavasti yleensä myöskin käytetään. 

Varovaisesti mun tekisi mieli kuitenkin arvostella Norjan pulttauskulttuuria kaksinaismoralismista. 

Eidetindistä parikymmenen kilometrin päässä sijaitsee myös yksi aika suosittu kiipeilykohde. Siellä on jokaisella levikkeellä kuudella eri kielellä kerrottu, kuinka täällä ei sitten porata. Kaikki varmaan on myöskin kärryillä siitä, että Norja on keskimäärin aika tiukan etiikan maa, jossa jopa kattojärjestö otti pari vuotta sitten kantaa siihen, kun  yksi maailman kovimmista jääkiipeilijöistä kävi avaamassa sinne pari melkein kilsan korkuista mikstalinjaa, ja asensi samalla 14 pulttia joista 9 oli ständeissä. Virallinen kanta meni näin: "In Norway, the alpine climbing community treasures very highly our code of ethics summed up in "leave no trace". It is generally considered unacceptable to add bolted anchors on ice and mountain routes, to make it easier, safer and more convenient to climb the routes. The same applies for adding bolts on parts of the pitches." (Planetmountain).

Robert Jasperhan totesi siihen lähinnä, että hei, hän kyllä vakuuttaa että ne on edelleen ihan v*tun vaarallisia.

Kaikinpuolin, mun mielestä NTK:n kanta on kuitenkin erittäin hyvä ja ennenkaikkea aidosti kestävä periaatepohja. Ilmeisesti tämäkään periaate ei kuitenkaan saa tulla rahantekemisen esteeksi, koska se on selvää miksi Eidetindillä on rappelilinjat: ne mahdollistavat useamman asiakasryhmän samanaikaisen pyörittämisen reiteillä, koska edellä olevat köysistöt voivat laskeutua 20 metriä reitin vierestä, eikä suoraan kiivettyä reittiä pitkin. Sama käytäntö toimii myös Lofooteilla, missä ainakin Bara Blåbarin rappelilinja on nykyään vedetty pois itse reitiltä - enkä ihmettele yhtään, kesällä reitillä oli ainakin kolme köysistöä asiakkaan ominaisuudessa. Mun on vaikea uskoa, että Eidetindillä olisi koskaan ruuhkaa, paitsi nimenomaan kurssitoiminnan aikana.

Kyllä, pultattu rappelilinja parantaa turvallisuutta, ehkäisee köysien jumimista ja tekee hommasta kaikinpuolin sujuvampaa, mutta mikä olikaan se alkuperäinen pointti? 






Mutta mitäs tuolla alakerrassa tapahtuu?




Sunnuntaina oli kitkassa toivomisen varaa. 

Läpimärkänä ajaa paljon paremmalla mielin kotiin kuin kuivana.

22.9.2011

10.9.2011

Kugelhornin itäharjanne ja Stetindillä evotusta

(c) Jussi Muittari
Ajoin Rikun ja Guido-Jussin kanssa viikonlopuksi Narvikiin kiipeilemään. Halusimme kiivetä Norjan kansallisvuorenakin tunnetun Stetindin Nord-ost-pilarenin, joka siis nousee vastakkaiselta puolelta mäkeä kuin esimerkiksi klassinen Sydpilaren. Nord-ost-pilaren eli koillispilari on rapiat 16 pitchiä pitkä kutonen, joka starttaa noin 900:stä metristä topaten sinne huipulle, joka on jossain 1300 metrin tienoilla.

Homma lähti tehokkaasti liikkeelle. Jussi oli guidokoulussa oppinut tosi vikkelän varmistustavan, jota kutsutaan shortpitchaamiseksi. Se on vähän niinkuin normaalia kiipeilyä, paitsi ettei käytetä mitään varmistuksia. Me siis kaikki olimme kiinni köydessä, ja jottei menisi liian turvalliseksi, olimme kaikki kolme kiinni samassa ysimillisessä. Ja kun ei ole varmistuksia, niin tippuessa tappaa kaikki kolme, joten kukaan ei uskalla tippua. Ja kun aikaa ei tuhraannu kaman kanssa säätämiseen, kiipeily on nopeaa. Ainoat turvavälineet olivat Jussin shortpitchaus-hanskat, joilla Jussi piti aina välillä kiinni köydestä. Se jos mikä nostatti tunnelmaa - siis siinä mielessä kuin pieruvitsit on hauskoja, ei siinä mielessä miten pultin klippaaminen tiukassa paikassa kohottaa fiilistä. Niitä shortpitchaus-hanskoja saa muuten K-Raudasta.

Oli kylmää kyytiä tai ei, metrejä saatiin haalittua kasaan. Ylöspäin mennessä ihmetystä herättivät ennenkaikkea hämmästyttävän lähekkäin olevat pakitusankkurit, joista osa oli todella spookyja - paskoja kiiloja, jotka oli tasapainotettu kengännauhoilla. Siis ihan oikeasti, kaksi kiilaa ja kengätnauhat solmittuna kasisolmuun josta oli rappeloitu. Ylemmistä löytyi loogisesti jo kunnon slingejä ja pakitusnarua, ja jostain mulle käsittämättömästä syystä yhden blokin ympärille oli kiedottu varmaan 30 metriä köyttä. 

Liikoja näistä epäselvyyksistä stressaamatta irroittelimme kilvan laskeutumisankkureita, ihan vain koska niissä oli tuoreita vähänkäytettyjä kiiloja. Pieni kutina mulla oli kuitenkin perseessä, että tässä on vähän jotain pahaa karmaa tässä toisten pakitusankkureiden irroittamisessa. Hyviä kiiloja tarvii kuitenkin aina, ja jos ei muuhun niin - no, ainakin pakittamiseen.

Topon seitsemännen pitchin tienoilla meno oli vaihtunut perinteisemmäksi liidaamiseksi ja olin keulilla. Meillä alkoi olla pientä epäselvyyttä oikeasta rööristä, ja topo oli vähintäänkin suuripiirteinen, jopa norjalaiseksi. Vaikka feissillä on vain yksi reitti, eli se jolla olimme, meillä oli vaikeuksia paikantaa sitä. Seinämän halkoo kaksi selkeämpää halkeamasysteemiä, joista toinen näyttää helpommalta kuin toinen, mutta on vaikeammin saavutettava kuin se toinen, jossa olimme. Topon mukaan oikea ränni on 100 metriä pohjoisseinän kulmasta. No, niin kaukana me ei kyllä oltu. Pienen kartanlukutuokion jälkeen kiipesin alas ja jatkoin pitchin verran suoraan vasemmalle. Nyt tiesimme kyllä, että helpompi rööri oli jossain yläpuolella, mutta ongelma oli se sinne meneminen eli seuraavat pari-kolme pitchiä.

Kiipesin jonkun kymmenen metriä perus-vitosta, jonka jälkeen mua odotti pieni katonylitys ja edelliset piissit jäi ikävästi alemmas släbille. Katonylityksen jälkeen olisi ollut umpeenkasvanut sauma, joka näytti siltä että siihen pitää committoitua kohtuullisen pitkälle matkalle, koska gearipaikkoja en liiemmin nähnyt. Totesin että fuck it, mun piti topon mukaan olla edelleen vitosen pitchillä ja meno meni nyt sen verta raa-aksi että ei kiinnosta. Pakittamista helpotti jalan alta lohjennut ote ja vauhdikkaasti kiristynyt kaapeli.

Rikun laskettua minut alas poikkaroimme takaisin ensimmäiseen rööriin. Tämä rööri oli kuitenkin hyvin märän näköinen useamman pitchin matkalta, joten illan tuleva kulku alkoi hahmottua jokaisen mielessä. Olimme häröilleet nyt sen verta monta pitchiä menemättä yhtään ylöspäin, että totesimme aikataulun käyvän tiukaksi ilman selkeää käsitystä oikeasta reitistä. Illalliselle oli hankittu myös jälkiruokaviini, eikä sitä ihan minkä tahansa keikan takia haluttu alkaa riskeeraamaan. Asettelin nöyränä päivällä irroittamiani laskeutumisankkureita takaisin paikoilleen, kun kihnutimme pikkuhiljaa takaisin satulalle.

Alempaa ja kauempaa katsoessa tulimme siihen tulokseen, että olimme alunperin oikealla reitillä, mutta se ei todellakaan ole sataa metriä pohjoisseinän kulmasta. Topon valokuvat reitiltä tukivat myös tätä käsitystä - niitähän voisi toki etukäteenkin katsoa, mutta se jättäisi monta seikkailullista aspektia kiipeilystä hyödyntämättä. 

(c)Riku Lavia
Sunnuntai-aamu valkeni ja Riku oli sairastunut yöllä. Jussi ehdotti Kugelhornin itäharjannetta, jonka toppiin tulee noin 900 metriä korkeuseroa autolta, ja kiipeilyllisempää menoa oli topoon merkattu kuusi pitchiä. Vaikeus oli maksimissaan viitosta, joten emme pakanneet lämpötakkeja mukaan - yksi 50 metrinen Jokeri, kevyt räkki ja juomapullot sai riittää. Kaappasimme parkkikselta mukaan vielä Kivisen Matin sairastuneen Lavian tilalle, ja olimme ready-to-go. Aikatavoite oli viisi tuntia autolta autolle, joten syke laitettiin kohdilleen heti lähestymisellä, jota suurin osa hommasta olikin.

Lähestymisellä mentiin kohtuullisen tehokkaalta tuntuvaa 800 metrin tuntivauhtia, jota säesti pieni korkeasta ilmanalasta johtuva hedari. Kun mäki jyrkkeni tarpeeksi, Jussi lähti keulille vetäen meitä perässään parin metrin släckillä - sitä sanotaan shortrouppaamiseksi. Se on vähän niinkuin sitä shortpitchaamista, mutta siitä poiketen shortrouppaamisessa ohjaaja kiipeää kovilla kengillä, jotta se olisi tarpeeksi vaarallista. 

Viimeiset kolme-neljä pitchiä kiipesimme perinteisin keinoin, ilman sen ihmeempiä sattumuksia. Alastullessa juoksimme kun alusta muuttui tarpeeksi tasaiseksi, mutta silti kello pysähtyi vasta ajassa 5:15. 

(c) Riku Lavia
"Tuolta se menee ... eikä kö ... kattoppa kö... "

(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
(c) Riku Lavia
Alla Nordveggen ja kilometri ilmaa.

 Jotain me siellä tehtiin, en tiedä mitä, mutta toinen kaapeli näytti tältä alastullessa. 

(c) Jussi Muittari
Kugelhorn, minä ja Matti.

(c) Jussi Muittari
Minä ja harjanteen kolmanneksi viimeinen pitchi.



Jeejee, i mot toppen!