11.8.2011

Mustia lintuja, sumuisia mietteitä

Rojahdin telttaan 33-tuntisen onnistuneen kiipeilyreissun päätteeksi. Olin aika romuna, en mitenkään överisti, mutta kuitenkin siten ettei tarvinnut miettiä tuleeko uni - varsinkin kun reissun päälle olin vielä yrittänyt juoda pienet tumut. Kuuntelin puhelimen pienestä kajarista Pink Floydin High Hopes:a, ja olin kaiken onnistumisen, löyhkän ja endorfiinin keskellä mietteliäämpi kuin koskaan. Etenkin, kun otti huomioon sen että olin kiivennyt jotain millä oli mulle helvetisti merkitystä. Ja mä en miettinyt sitä, mitä tuli tehtyä, vaan sitä, mitä jonkun muun päässä oli liikkunut kaksi vuotta sitten, samassa tilanteessa.


Vågakallenin pohjoisseinää koristava Storpilaren tuskin jättää ketään kylmäksi, joka sattuu Kallen rannassa Lofooteilla telttailemaan. Keskiyöllä aurinko värjää pilarin punaiseksi, ja saa muut paikalliset muodostelmat näyttämään pieniltä. Leirintäalueen suunnasta katsottuna Vågakallenin alempi huippu (816m) näyttää korkeammalta kuin todellinen huippu (942m), mistä syntyy ihan kiva illuusio siitä, että Storpilaren nousisi suorinta tietä vuoren korkeimmalle huipulle, ja vielä pohjoisseinän jyrkimmästä kohdasta. Oli miten oli, se on mun mielestä taagin näköinen mäki, ja se oli sitä myös kun sen ekan kerran näin noin viisi vuotta sitten. En olisi vaan ikinä ehkä silloin uskonut, että kiipeän sille ekaa kertaa juuri sitä reittiä.

Storpilarenin ensinoususta vuonna 1980 kesti 13 vuotta reitin toistamiseen, ja vapaanousukin tuli vasta 2001. Ensimmäinen vapaanousu naisten toimesta tapahtui tänä vuonna. Reitti on vuosien saatossa menettänyt paljon "vakavuuttaan", eli toisin sanoen se ei ole ehkä ihan niin serious kuin vaikka 15 vuotta sitten, mutta kohtuu kokoiseen urakkaan saa jokatapauksessa varautua kun siihen kuokkansa upottaa. Reitin poor protection -pätkät on nykyaikaisten gearien myötä turvallisempia, ja toki sekin laskee aina kynnystä jos tietää, että reittiä kiivetään useamman kerran kaudessa. Ilman onnettomuuksia ei tämäkään reitti valitettavasti ole ollut, ja joissain topossa tälle oli muistaakseni annettu myös ED -greidi, ehkä ihan vain selventämään että kyse on vähän muustakin kuin parisataa metriä Presteniä korkeammasta kalliokiipeilyreitistä. Korkeuserometrejä tulee ja menee exposed -ruohokiipeilyllä, ja kuumaa scrämbläystä riittää, vaikka usemmalle päivälle...

(c)Riku Lavia

Mun blokkini toka pitchi oli merkattu vaikeasti varmistettavaksi 6-:ksi, ja otin toki niin chillisti kuin tilanne ja noin yhdestoista tunti reitillä edellytti. Koko törmä oli nyt pilven sisässä, ja näkyvyys oli nollissa. Sumu teki ilman kylmäksi, joten kiipesin kuori päällä. Kosteus tiivistyi takin pinnalle muttei onneksi kuitenkaan kastellut kalliota.

Samalla kun sohin C3:a sisään, mietin miltä samassa paikassa kaksi vuotta sitten oli tuntunut - mitä kypärän sisällä liikkui. Mä olin aika freesinä ja luottavaisena itseeni: olin kyllä tullut 6 pitchiä kakkosena isolla repulla ja liidannut kamoista vetäen yhden kuusplussan, mutta muahan oli suorastaan säästelty tätä  blokkia varten. Tiesin, ettei tilanne kaksi vuotta sitten ollut ollut sama - sinne kypärän sisään oli silloin jo tunkeutunut satojen metrien liidaamisen aiheuttama stressi ja epävarmuus - ja mä mietin, että miltä ne kruksipitchit oli tuntuneet kiipeilijästä, joka lähtökohtaisesti kiipesi kalliota numeron verran alempana kuin Saku. Räkki ei tuskin myöskään ollut koostunut 63 grammaa painavista jatkoista ja melkein tripla-C3:sta. Kunnioitus ja vitutus valtasivat mua vuoron perään: kunnioitus siitä, mitä silloin tapahtui, ja vitutus siitä, etten voinut sitä silloin sanoa, kun se vielä oli mahdollista. 

Sumun seassa lentävät korpit sai mut miettimään sitä, mitä niistä mustista linnuista joskus puhutaan.

(c)Riku Lavia

Makasin vuorokausi myöhemmin  teltassa, pienessä humalassa ja väsymyksen parhaimmalla aallonharjalla. Ja mun mieli pyöri täynnä ajatuksia joita en olisi voinut ennakoida. Se kaikki oli sekoitus onnistumisen iloa ja väsymystä, mutta siihen sekoittui epämääräisesti ikävä kuollutta kaveria kohtaan, ja vielä oudompi tunne siitä, kuin olisin osallistunut tappeluun, jonka vastustaja olisi ollut vähän pienempi tai muuten alakynnessä.

Sanottuani sen ääneen teltassa vieressäni makaavalle ihmiselle, sain osakseni ihmetystä yhtä paljon kuin sitä itsekin koin. En tiennyt, olinko täysin tosissani ajatuksen kanssa, ja johtuiko se siitä, että yleensä aina pakitin, kun jotain isompaa yritin, mutta nyt olinkin löytänyt itseni topista. Jokatapauksessa tuntui siltä, että meidän voimasuhteet vuorta kohtaan olivat olleet niin hyvät, että epäonnistumiselle oli itseasiassa tosi pieni sauma. Erikoisella tavalla koin olevani pahoillani vuoren puolesta.

Johtuiko se siitä, että Saku sattui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja päätyi meidän messiin hoitaen kaiken vaikean kiipeilyn? Sakun tehokkuus ylöspäin menemisessä oli mahtavaa, ja vaikka mulle oli varattu "vaaralliset" pitchit, mulle tuli jälkikäteen tunne etten ollut tehnyt tarpeeksi - varsinkin kun ne mun vaaralliset pitchit ei olleet meidän mielestä vaarallisia. Pitchejä laskemalla tavaraa tuli kuitenkin Rikulle, Sakulle ja mulle saman verran, eikä alkuperäisestä blokituksesta mitenkään hirveästi poikettu. Mutta en voinut olla vertaamatta voimasuhteita siihen sendaukseen, joka kaksi vuotta sitten tapahtui. Tiesin vain, että matsi oli silloin ollut tasavertaisempi, ja se oli päätynyt taatusti ansaittuun voittoon.

Mekin oli tapeltu ja pelätty, mutta loppuen lopuksi en kertaakaan epäillyt sitä, etteikö me ylös mentäisi. Vuorokausi starttaamisen jälkeen me oltiin topissa ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Me syötiin edelleen runsaita eväitä, vettäkin oli vielä jäljellä ja me otettiin pienet nokoset ilman valjaita. Se oli mahtavaa, mutta se ei ollut missään vaiheessa epätoivoista.

Miksi sen olisi pitänyt olla? Kai samasta syystä, kuin tasavertainen matsi missä tahansa lajissa on mielenkiintoisempi, kuin semmoinen minkä voittajaa veikataan enemmän.

---

Parikymmentä tuntia startin jälkeen  liidasin tokavikaa pitchiä. Se oli käytännössä pystysuoraa sammaleikkoa, jossa mättäät pysyivät joskus kiinni ja joskus tippuivat 700 metriä alemmas laaksoon. Hitauden, alustan epävarmuuden ja varmistamisen vuoksi se muistutti mun mielestä tosi paljon jääkiipeilyä. Tuntia aiemmin olin katsonut sitä alemmalta harjanteelta pelonsekaisin tuntein: mulle oli ensinnäkin sanottu, että sitä ei pysty kiipeämään märkänä, ja toisekseen tajusin, että joudun liidaamaan ainakin toisen noista viimeisistä sammalpitcheistä.

Kiipesin lenkkareilla, koska ne piti märässä kuntassa paremmin kuin kiipeilytossu. Kiipeily oli ehkä oudointa mitä oon ikinä tehnyt, herkkiä muuveja kasvillisuudessa, jonka tarrautuminen seinään oli täyttä rulettia. Kerran vaihdoin muutaman muuvin ajaksi tossun jalkaan, kun mätäs korkkasi ja sammaleiden alta paljastui märkä kallio, jonka listoihin lenkkari ei purrut. Kirosin ääneen sitä, kuinka helppoa se alusta olisi ollut talvella kiivetä. Koitin keksiä, että millä ilveellä näitä pitchejä oli joissain topoissa sanottu nimenomaan hyvin varmistettaviksi, kun olo oli kutakuinkin sama kuin huonolla jäällä isoilla rannareilla. Tasapainotin ballnutseja ja muuta skeidaa mutaisiin ja harvoihin halkeamiin, ja upotin sormet talikkomaisesti mättäisiin luottaen että ne pysyy. Näiden pitchien vaihtoehtona ollut 15-metrinen varmistamaton kutosen arete kuulosti koko ajan paremmalta, mutta sinne ei toisaalta enää päässyt - näille lopetuspitcheille laskeuduttiin pois harjanteelta.

Ständillä jätkiä odottaessani aamuaurinko lankesi harjanteen yli, ja nosti lämpötilaa samantien varmaan kymmenellä asteella. Mulla oli voittajafiilis, aloin kuivua lämmössä ja sain hedelmäsokeritabletin suuhun. Tiesin, että tässä samalla ständillä kaksi vuotta sitten tunnelma oli ollut kaikesta väsymyksestä huolimatta varmaankin sama. Toppi oli käsin kosketeltavan lähellä, ja koska takaisinkaan ei enää päässyt, oli topitus varmaa - mikään tuskin enää olisi niin vaikeaa, kuin mitä oli jo tullut vastaan. Olin niin helvetin iloinen siitä, että mä olin siellä nyt, ja sain kokea vähän jotain samaa.

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia

(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Mira Nummi

2 kommenttia:

juse kirjoitti...

Asiallista settiä. Eikös jampalle näillä teksteillä ala irrota jo joku toimittajan pesti jostain? Tai ainaki sponsoreita...

tapsa kirjoitti...

kiitti .. mutta luulen että työkseen kirjoittavat allekirjoittavat sen, että harrastuksen vuoksi kirjoittaminen on ainakin kivempaa. lisäksi inspiraatio on kuulemma jotain mihin ainoastaan amatööreillä on varaa.