18.8.2011

Aikuistuminen ja Dosethrisset, eli kuinka opin rakastamaan eliminaattia


Aikuistuminen kiipeilyssä on mun mielestä joskus hyvin palkitsevaa: sitä mukaa kun kokemusta karttuu, alkaa hahmottaa aina vaan uusia puolia lajistaan. Osa niistä asioista on onneksi positiivisia, ja yksi iso positiivinen kehitysaskel on mun mielestä se, että sen jälkeen kun tekee ensimmäiset omat reittinsä, alkaa hahmottamaan sitä mitä muut ovat joskus todella tehneet sinun hyväksesi - ei sillä, että se aina tapahtuisi epäitsekkäistä syistä, ei todellakaan - mutta jotakuta on aina kiittäminen, kun toposta väijyy seuraavaa areenaa omalle nöyryytykselleen.

Oli kyse sitten seuraavasta boulderista, tai vuosien suunnittelua vaativasta isosta seinästä, niin kiivettäväksi valittavan reitin valinnan argumentit saattavat vaihdella. Vuosien saatossa tulee kiinnitettyä huomiota eri asioihin, ja se on osa sitä palettia mikä tästä hommasta tekee niin elämänkokoista. Toisinaan eri alalaji nappaa enemmän, toisinaan greidi on tärkeä. Toisinaan joku reitti sopii tyyliltään itselle, toisinaan niitä jopa kiivetään juuri siksi kun ne ei sovi itselle. Joskus kiivetään vain topon TOP50 reittejä.

Ja sitten joskus historia kiinnostaa, ja joskus halutaan kiivetä nimenomaan jonkun tietyn ihmisen tekemiä reittejä.

Ja mä halusin kiivetä Hans-Christian Dosethin tekemän reitin. Valtaosalle suomalaisista kiipeilijöistä nimi ei sano mitään, tiedän. Jos asian haluaa tiivistää, mun tekisi mieli sanoa, että Suomesta ei tule ikinä nousemaan vastaavaa tyyppiä. Vähän pidemmästi sanottuna, siihen mennessä kun se 25-vuotiaana kuoli, se oli kerinnyt haalimaan semmoisen tikkilistan, että kuka tahansa pakkomielteinen aktiiviharrastaja olisi murto-osasta tyytyväinen loppuelämänsä. Dosethin viimeiseksi jäänyt Great Trangon Norwegian Route (VII 5.10+ A4, 2100m) odotti toistoa vaivaiset 24 vuotta, eikä noita Trollveggenin vapaareittejäkään taideta ihan joka vuosi sendailla. Doseth on ollut ikoni norjalaisessa kiipeilykulttuurissa parikymmentä vuotta, ja tulee sellaisena säilymään niinkuin kuuluukin. Ja reitithän säilyy ikuisesti, kuten mm. iso osa Baugenin vaikeimmista reiteistä, jotka Doseth vapautti yhdellä ja samalla reissulla heinäkuussa '81. 

No, Doseth kiipesi onneksi myös lyhyempiä reittejä, ja niitähän löytyy Kvaloyan ja Bohuslänin väliltä vaikka kuinka. Yksi niistä on Lofooteilla, Paradisetissa, ja se tottelee luonnollisesti nimeä Dosethrisset (Dosethin halkeama). Se on vanha teknolinja, jonka Doseth vapautti seiskana vuonna 1979. Vastaavia yhden pitchin sormihalkeama-seiskoja löytyy tietenkin jokaisesta niemennokasta nykyään, mutta mä koin omasta mielestäni paljon enemmän kuin yhden pitchin - mun mielestä oli mahtavaa kiivetessä miettiä, että niissä samoissa sormilukoissa oli 32 vuotta sitten oltu vapauttamassa sitä linjaa. Ja vaikka kyseinen reitti ei millään muotoa edustanut herran kärkipään tuotantoa, se oli kuitenkin viehättänyt sitä tarpeeksi, jotta se oli sinne itsensä raahannut. Ja se linja viehätti muakin! Parasta oli kuitenkin, että Doseth pääsi ounaamaan vielä haudan takaa ja pisti kunnon myllytyksen käyntiin.

No, mun tarkoituksena oli siis tietenkin saitata se. Mutta Dosethrissetillä on ominaisuus, joka monessa paikassa tiputtaisi sen topon TOP50 -listalta, ja joka aiheuttaa arvostelua - ja monimutkaistaa sen saittaamista. Se on nimittäin eliminaatti. 

Suurimman osan reitistä, halkeaman vieressä, täysin käden ulottuvilla, on hyviä fleikkejä. Olin tietenkin asennoitunut saittaamaan sen kuten kuuluukin, ilman niitä - koska halusin etenkin noudattaa Dosethin visiota - vaikken oikeastaan tiennyt, että mikä se visio on. Mutta luotin jokatapauksessa siihen, että nyt on tarpeeksi pätevä jätkä ollut asioista päättämässä, ja että homma palkitsee lopussa. Joten off we go, terävään päähän ja eliminaattia onsaittaamaan.

Olin ollut reitillä karkeasti arvioiden noin kaksi sekuntia, kun tajusin vetäväni semi-dynaamisesti suoraan yhtä fleikkiä kohti. Käsi upposi täydelliseen kahvaan, ja kirosin mielessäni kuinka naurettavan helpolla reitti sai mut sen tekemään. Kuvittelin, kuinka Doseth nauroi mulle jossain pilven reunalla. Luulitko saittaavas sen siten kuten mä sen kiipesin? Hah... Tuu takas sitten kun osaat kiivetä halkeamia. Mun oli pitänyt asennoitua, ja luulinkin olleeni, mutta haudan takaa mut asetettiin takaisin paikalleni - ja kohti viimeistä nöyryytystä: mun fleikillinen saitti-yrkkä hyytyi muutaman erittäin kivuliaan minuutin kuluttua lipalle, kun en kestänyt pientä kipua vasemman käden sormilukossa.

Aluksi olin harmissani, koska olin mielestäni päässyt loppuen lopuksi aika ylös - lipan jälkeen kulma loivenee ja kiipeily näytti selkeästi helpommalta - mutta sitten totuus muistutti itsestään: eihän tässä ollut tästä kysymys. En mä ollut yrittänyt äsken saitata Dosethrissetiä, vaan jotain muuta reittiä. Jotain mihin kuului ne fleikit, ja sellaisen reitin ei pitänyt kiinnostaa mua.

Mä oon aina ollut aika anti-eliminaatti -mielinen, ja oon joskus jopa uhonnut että "Lapissa ei oo eliminaatteja", mutta nyt musta tuntui juuri siltä, miten pikku-Henttonen asian korullisemmin silloin ilmaisi: "Eiks tää oo vähän sama, kuin jos olis Jim Morrisonin haudalla?".

No tästähän siinä juuri oli kysymys. Ei tänne oltu tultu arvostelemaan. Tänne oli tultu arvostamaan. Kuka minä olin kyseenalaistamaan sitä, miten Doseth tän näki parhaiten kiivettävän - mun kuului pitää sitä parhaimpana mahdollisena ratkaisuna tähän asiaan - ja tulla arvostelemaan vasta sitten, kun olisin kiivennyt  jonkun kosmisen tajunnanräjäyttävän megawall -ensinousun.

Seuraavan Paradiset -vierailun jälkeen olin redpointannut Dosethrissetin, ja eliminoinut kaiken mitä pystyin kuvittelemaan topossa kuvailluiksi fleikeiksi. Olin omasta mielestäni kiivennyt yhden parhaista yhden pitchin halkeamista mitä pohjoisessa oli tullut vastaan, mitä en ehkä olisi hevin uskonut johtuen asennevammaisuudestani eliminaatteja kohtaan. Luotin viisaamman visioon, ja se palkitsi: sen sijaan, että olisin kiivennyt yhden ihan-kivan-hyvin-varmistettavan-kutosen kahvailun, mutta joka olisi vain yksi muiden joukossa, kiipesin yhden parhaista sormihalkeamista mitä olen ikinä kiivennyt. Ja mikä parasta, mä tajusin hitusen lisää siitä valtavasta kokemuksien akvaariosta, mistä pystyy valjaat päällä ammentamaan.

Sen lisäksi tulin siihen tulokseen, että eliminointi on niin vaikea taiteenlaji, että se tulisi jättää vain ikonien tehtäväksi.

0 kommenttia: