26.8.2011

Kesän ruutuja Lofooteilta

Jotain oli vielä muistikortilla ... Osa vielä muistissakin.

(c)Riku Lavia
Hankalahkolla nimellä (X marks the spot) varustetulla sektorilla Paradisetissä on pari tosi laadukasta linjaa. Tässä toinen kuusplussista, en muista nimeä. Sektorin reittien alkupuolisko muistuttaa aika paljon Eggumia trädinä, loppupuolisko menee laadukkaissa jammeissa. Very nice!

(c)Riku Lavia
 Palanen Vågakallenin eteläharjannetta.

(c)Riku Lavia
Suttura kampeaa Apaa, 6. Oli niin hankalan kokoinen rööri että mulla ei kyynärvarret mahtuneet sisään huppari päällä, mikä olis ollut mukavaa kun rööri oli sen verran karhea.

(c)Riku Lavia
 Meikä näprää Dosethrissettiä (7).

(c)Riku Lavia

(c)Riku Lavia

Tämä lienee Presteniltä joskus kesäkuussa. 

Tässäkin on jätkillä sen verta vaatetta päällä että ei liene viimeisimmän reissun kuvia. Riku ja Rami, Paradiset.

 Suttura ja Living in paradise (5). Se oli niin hyvä että kiivettiin se kahdesti!

Gorak ja hetki ennen kelin umpeen menemistä Celebrianilla (6-) sekä sitä seurannutta 9 pitchin rappelointia.

Suttis tuulettaa.

Suttis ja Puffrisset

18.8.2011

Aikuistuminen ja Dosethrisset, eli kuinka opin rakastamaan eliminaattia


Aikuistuminen kiipeilyssä on mun mielestä joskus hyvin palkitsevaa: sitä mukaa kun kokemusta karttuu, alkaa hahmottaa aina vaan uusia puolia lajistaan. Osa niistä asioista on onneksi positiivisia, ja yksi iso positiivinen kehitysaskel on mun mielestä se, että sen jälkeen kun tekee ensimmäiset omat reittinsä, alkaa hahmottamaan sitä mitä muut ovat joskus todella tehneet sinun hyväksesi - ei sillä, että se aina tapahtuisi epäitsekkäistä syistä, ei todellakaan - mutta jotakuta on aina kiittäminen, kun toposta väijyy seuraavaa areenaa omalle nöyryytykselleen.

Oli kyse sitten seuraavasta boulderista, tai vuosien suunnittelua vaativasta isosta seinästä, niin kiivettäväksi valittavan reitin valinnan argumentit saattavat vaihdella. Vuosien saatossa tulee kiinnitettyä huomiota eri asioihin, ja se on osa sitä palettia mikä tästä hommasta tekee niin elämänkokoista. Toisinaan eri alalaji nappaa enemmän, toisinaan greidi on tärkeä. Toisinaan joku reitti sopii tyyliltään itselle, toisinaan niitä jopa kiivetään juuri siksi kun ne ei sovi itselle. Joskus kiivetään vain topon TOP50 reittejä.

Ja sitten joskus historia kiinnostaa, ja joskus halutaan kiivetä nimenomaan jonkun tietyn ihmisen tekemiä reittejä.

Ja mä halusin kiivetä Hans-Christian Dosethin tekemän reitin. Valtaosalle suomalaisista kiipeilijöistä nimi ei sano mitään, tiedän. Jos asian haluaa tiivistää, mun tekisi mieli sanoa, että Suomesta ei tule ikinä nousemaan vastaavaa tyyppiä. Vähän pidemmästi sanottuna, siihen mennessä kun se 25-vuotiaana kuoli, se oli kerinnyt haalimaan semmoisen tikkilistan, että kuka tahansa pakkomielteinen aktiiviharrastaja olisi murto-osasta tyytyväinen loppuelämänsä. Dosethin viimeiseksi jäänyt Great Trangon Norwegian Route (VII 5.10+ A4, 2100m) odotti toistoa vaivaiset 24 vuotta, eikä noita Trollveggenin vapaareittejäkään taideta ihan joka vuosi sendailla. Doseth on ollut ikoni norjalaisessa kiipeilykulttuurissa parikymmentä vuotta, ja tulee sellaisena säilymään niinkuin kuuluukin. Ja reitithän säilyy ikuisesti, kuten mm. iso osa Baugenin vaikeimmista reiteistä, jotka Doseth vapautti yhdellä ja samalla reissulla heinäkuussa '81. 

No, Doseth kiipesi onneksi myös lyhyempiä reittejä, ja niitähän löytyy Kvaloyan ja Bohuslänin väliltä vaikka kuinka. Yksi niistä on Lofooteilla, Paradisetissa, ja se tottelee luonnollisesti nimeä Dosethrisset (Dosethin halkeama). Se on vanha teknolinja, jonka Doseth vapautti seiskana vuonna 1979. Vastaavia yhden pitchin sormihalkeama-seiskoja löytyy tietenkin jokaisesta niemennokasta nykyään, mutta mä koin omasta mielestäni paljon enemmän kuin yhden pitchin - mun mielestä oli mahtavaa kiivetessä miettiä, että niissä samoissa sormilukoissa oli 32 vuotta sitten oltu vapauttamassa sitä linjaa. Ja vaikka kyseinen reitti ei millään muotoa edustanut herran kärkipään tuotantoa, se oli kuitenkin viehättänyt sitä tarpeeksi, jotta se oli sinne itsensä raahannut. Ja se linja viehätti muakin! Parasta oli kuitenkin, että Doseth pääsi ounaamaan vielä haudan takaa ja pisti kunnon myllytyksen käyntiin.

No, mun tarkoituksena oli siis tietenkin saitata se. Mutta Dosethrissetillä on ominaisuus, joka monessa paikassa tiputtaisi sen topon TOP50 -listalta, ja joka aiheuttaa arvostelua - ja monimutkaistaa sen saittaamista. Se on nimittäin eliminaatti. 

Suurimman osan reitistä, halkeaman vieressä, täysin käden ulottuvilla, on hyviä fleikkejä. Olin tietenkin asennoitunut saittaamaan sen kuten kuuluukin, ilman niitä - koska halusin etenkin noudattaa Dosethin visiota - vaikken oikeastaan tiennyt, että mikä se visio on. Mutta luotin jokatapauksessa siihen, että nyt on tarpeeksi pätevä jätkä ollut asioista päättämässä, ja että homma palkitsee lopussa. Joten off we go, terävään päähän ja eliminaattia onsaittaamaan.

Olin ollut reitillä karkeasti arvioiden noin kaksi sekuntia, kun tajusin vetäväni semi-dynaamisesti suoraan yhtä fleikkiä kohti. Käsi upposi täydelliseen kahvaan, ja kirosin mielessäni kuinka naurettavan helpolla reitti sai mut sen tekemään. Kuvittelin, kuinka Doseth nauroi mulle jossain pilven reunalla. Luulitko saittaavas sen siten kuten mä sen kiipesin? Hah... Tuu takas sitten kun osaat kiivetä halkeamia. Mun oli pitänyt asennoitua, ja luulinkin olleeni, mutta haudan takaa mut asetettiin takaisin paikalleni - ja kohti viimeistä nöyryytystä: mun fleikillinen saitti-yrkkä hyytyi muutaman erittäin kivuliaan minuutin kuluttua lipalle, kun en kestänyt pientä kipua vasemman käden sormilukossa.

Aluksi olin harmissani, koska olin mielestäni päässyt loppuen lopuksi aika ylös - lipan jälkeen kulma loivenee ja kiipeily näytti selkeästi helpommalta - mutta sitten totuus muistutti itsestään: eihän tässä ollut tästä kysymys. En mä ollut yrittänyt äsken saitata Dosethrissetiä, vaan jotain muuta reittiä. Jotain mihin kuului ne fleikit, ja sellaisen reitin ei pitänyt kiinnostaa mua.

Mä oon aina ollut aika anti-eliminaatti -mielinen, ja oon joskus jopa uhonnut että "Lapissa ei oo eliminaatteja", mutta nyt musta tuntui juuri siltä, miten pikku-Henttonen asian korullisemmin silloin ilmaisi: "Eiks tää oo vähän sama, kuin jos olis Jim Morrisonin haudalla?".

No tästähän siinä juuri oli kysymys. Ei tänne oltu tultu arvostelemaan. Tänne oli tultu arvostamaan. Kuka minä olin kyseenalaistamaan sitä, miten Doseth tän näki parhaiten kiivettävän - mun kuului pitää sitä parhaimpana mahdollisena ratkaisuna tähän asiaan - ja tulla arvostelemaan vasta sitten, kun olisin kiivennyt  jonkun kosmisen tajunnanräjäyttävän megawall -ensinousun.

Seuraavan Paradiset -vierailun jälkeen olin redpointannut Dosethrissetin, ja eliminoinut kaiken mitä pystyin kuvittelemaan topossa kuvailluiksi fleikeiksi. Olin omasta mielestäni kiivennyt yhden parhaista yhden pitchin halkeamista mitä pohjoisessa oli tullut vastaan, mitä en ehkä olisi hevin uskonut johtuen asennevammaisuudestani eliminaatteja kohtaan. Luotin viisaamman visioon, ja se palkitsi: sen sijaan, että olisin kiivennyt yhden ihan-kivan-hyvin-varmistettavan-kutosen kahvailun, mutta joka olisi vain yksi muiden joukossa, kiipesin yhden parhaista sormihalkeamista mitä olen ikinä kiivennyt. Ja mikä parasta, mä tajusin hitusen lisää siitä valtavasta kokemuksien akvaariosta, mistä pystyy valjaat päällä ammentamaan.

Sen lisäksi tulin siihen tulokseen, että eliminointi on niin vaikea taiteenlaji, että se tulisi jättää vain ikonien tehtäväksi.

11.8.2011

Mustia lintuja, sumuisia mietteitä

Rojahdin telttaan 33-tuntisen onnistuneen kiipeilyreissun päätteeksi. Olin aika romuna, en mitenkään överisti, mutta kuitenkin siten ettei tarvinnut miettiä tuleeko uni - varsinkin kun reissun päälle olin vielä yrittänyt juoda pienet tumut. Kuuntelin puhelimen pienestä kajarista Pink Floydin High Hopes:a, ja olin kaiken onnistumisen, löyhkän ja endorfiinin keskellä mietteliäämpi kuin koskaan. Etenkin, kun otti huomioon sen että olin kiivennyt jotain millä oli mulle helvetisti merkitystä. Ja mä en miettinyt sitä, mitä tuli tehtyä, vaan sitä, mitä jonkun muun päässä oli liikkunut kaksi vuotta sitten, samassa tilanteessa.


Vågakallenin pohjoisseinää koristava Storpilaren tuskin jättää ketään kylmäksi, joka sattuu Kallen rannassa Lofooteilla telttailemaan. Keskiyöllä aurinko värjää pilarin punaiseksi, ja saa muut paikalliset muodostelmat näyttämään pieniltä. Leirintäalueen suunnasta katsottuna Vågakallenin alempi huippu (816m) näyttää korkeammalta kuin todellinen huippu (942m), mistä syntyy ihan kiva illuusio siitä, että Storpilaren nousisi suorinta tietä vuoren korkeimmalle huipulle, ja vielä pohjoisseinän jyrkimmästä kohdasta. Oli miten oli, se on mun mielestä taagin näköinen mäki, ja se oli sitä myös kun sen ekan kerran näin noin viisi vuotta sitten. En olisi vaan ikinä ehkä silloin uskonut, että kiipeän sille ekaa kertaa juuri sitä reittiä.

Storpilarenin ensinoususta vuonna 1980 kesti 13 vuotta reitin toistamiseen, ja vapaanousukin tuli vasta 2001. Ensimmäinen vapaanousu naisten toimesta tapahtui tänä vuonna. Reitti on vuosien saatossa menettänyt paljon "vakavuuttaan", eli toisin sanoen se ei ole ehkä ihan niin serious kuin vaikka 15 vuotta sitten, mutta kohtuu kokoiseen urakkaan saa jokatapauksessa varautua kun siihen kuokkansa upottaa. Reitin poor protection -pätkät on nykyaikaisten gearien myötä turvallisempia, ja toki sekin laskee aina kynnystä jos tietää, että reittiä kiivetään useamman kerran kaudessa. Ilman onnettomuuksia ei tämäkään reitti valitettavasti ole ollut, ja joissain topossa tälle oli muistaakseni annettu myös ED -greidi, ehkä ihan vain selventämään että kyse on vähän muustakin kuin parisataa metriä Presteniä korkeammasta kalliokiipeilyreitistä. Korkeuserometrejä tulee ja menee exposed -ruohokiipeilyllä, ja kuumaa scrämbläystä riittää, vaikka usemmalle päivälle...

(c)Riku Lavia

Mun blokkini toka pitchi oli merkattu vaikeasti varmistettavaksi 6-:ksi, ja otin toki niin chillisti kuin tilanne ja noin yhdestoista tunti reitillä edellytti. Koko törmä oli nyt pilven sisässä, ja näkyvyys oli nollissa. Sumu teki ilman kylmäksi, joten kiipesin kuori päällä. Kosteus tiivistyi takin pinnalle muttei onneksi kuitenkaan kastellut kalliota.

Samalla kun sohin C3:a sisään, mietin miltä samassa paikassa kaksi vuotta sitten oli tuntunut - mitä kypärän sisällä liikkui. Mä olin aika freesinä ja luottavaisena itseeni: olin kyllä tullut 6 pitchiä kakkosena isolla repulla ja liidannut kamoista vetäen yhden kuusplussan, mutta muahan oli suorastaan säästelty tätä  blokkia varten. Tiesin, ettei tilanne kaksi vuotta sitten ollut ollut sama - sinne kypärän sisään oli silloin jo tunkeutunut satojen metrien liidaamisen aiheuttama stressi ja epävarmuus - ja mä mietin, että miltä ne kruksipitchit oli tuntuneet kiipeilijästä, joka lähtökohtaisesti kiipesi kalliota numeron verran alempana kuin Saku. Räkki ei tuskin myöskään ollut koostunut 63 grammaa painavista jatkoista ja melkein tripla-C3:sta. Kunnioitus ja vitutus valtasivat mua vuoron perään: kunnioitus siitä, mitä silloin tapahtui, ja vitutus siitä, etten voinut sitä silloin sanoa, kun se vielä oli mahdollista. 

Sumun seassa lentävät korpit sai mut miettimään sitä, mitä niistä mustista linnuista joskus puhutaan.

(c)Riku Lavia

Makasin vuorokausi myöhemmin  teltassa, pienessä humalassa ja väsymyksen parhaimmalla aallonharjalla. Ja mun mieli pyöri täynnä ajatuksia joita en olisi voinut ennakoida. Se kaikki oli sekoitus onnistumisen iloa ja väsymystä, mutta siihen sekoittui epämääräisesti ikävä kuollutta kaveria kohtaan, ja vielä oudompi tunne siitä, kuin olisin osallistunut tappeluun, jonka vastustaja olisi ollut vähän pienempi tai muuten alakynnessä.

Sanottuani sen ääneen teltassa vieressäni makaavalle ihmiselle, sain osakseni ihmetystä yhtä paljon kuin sitä itsekin koin. En tiennyt, olinko täysin tosissani ajatuksen kanssa, ja johtuiko se siitä, että yleensä aina pakitin, kun jotain isompaa yritin, mutta nyt olinkin löytänyt itseni topista. Jokatapauksessa tuntui siltä, että meidän voimasuhteet vuorta kohtaan olivat olleet niin hyvät, että epäonnistumiselle oli itseasiassa tosi pieni sauma. Erikoisella tavalla koin olevani pahoillani vuoren puolesta.

Johtuiko se siitä, että Saku sattui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja päätyi meidän messiin hoitaen kaiken vaikean kiipeilyn? Sakun tehokkuus ylöspäin menemisessä oli mahtavaa, ja vaikka mulle oli varattu "vaaralliset" pitchit, mulle tuli jälkikäteen tunne etten ollut tehnyt tarpeeksi - varsinkin kun ne mun vaaralliset pitchit ei olleet meidän mielestä vaarallisia. Pitchejä laskemalla tavaraa tuli kuitenkin Rikulle, Sakulle ja mulle saman verran, eikä alkuperäisestä blokituksesta mitenkään hirveästi poikettu. Mutta en voinut olla vertaamatta voimasuhteita siihen sendaukseen, joka kaksi vuotta sitten tapahtui. Tiesin vain, että matsi oli silloin ollut tasavertaisempi, ja se oli päätynyt taatusti ansaittuun voittoon.

Mekin oli tapeltu ja pelätty, mutta loppuen lopuksi en kertaakaan epäillyt sitä, etteikö me ylös mentäisi. Vuorokausi starttaamisen jälkeen me oltiin topissa ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Me syötiin edelleen runsaita eväitä, vettäkin oli vielä jäljellä ja me otettiin pienet nokoset ilman valjaita. Se oli mahtavaa, mutta se ei ollut missään vaiheessa epätoivoista.

Miksi sen olisi pitänyt olla? Kai samasta syystä, kuin tasavertainen matsi missä tahansa lajissa on mielenkiintoisempi, kuin semmoinen minkä voittajaa veikataan enemmän.

---

Parikymmentä tuntia startin jälkeen  liidasin tokavikaa pitchiä. Se oli käytännössä pystysuoraa sammaleikkoa, jossa mättäät pysyivät joskus kiinni ja joskus tippuivat 700 metriä alemmas laaksoon. Hitauden, alustan epävarmuuden ja varmistamisen vuoksi se muistutti mun mielestä tosi paljon jääkiipeilyä. Tuntia aiemmin olin katsonut sitä alemmalta harjanteelta pelonsekaisin tuntein: mulle oli ensinnäkin sanottu, että sitä ei pysty kiipeämään märkänä, ja toisekseen tajusin, että joudun liidaamaan ainakin toisen noista viimeisistä sammalpitcheistä.

Kiipesin lenkkareilla, koska ne piti märässä kuntassa paremmin kuin kiipeilytossu. Kiipeily oli ehkä oudointa mitä oon ikinä tehnyt, herkkiä muuveja kasvillisuudessa, jonka tarrautuminen seinään oli täyttä rulettia. Kerran vaihdoin muutaman muuvin ajaksi tossun jalkaan, kun mätäs korkkasi ja sammaleiden alta paljastui märkä kallio, jonka listoihin lenkkari ei purrut. Kirosin ääneen sitä, kuinka helppoa se alusta olisi ollut talvella kiivetä. Koitin keksiä, että millä ilveellä näitä pitchejä oli joissain topoissa sanottu nimenomaan hyvin varmistettaviksi, kun olo oli kutakuinkin sama kuin huonolla jäällä isoilla rannareilla. Tasapainotin ballnutseja ja muuta skeidaa mutaisiin ja harvoihin halkeamiin, ja upotin sormet talikkomaisesti mättäisiin luottaen että ne pysyy. Näiden pitchien vaihtoehtona ollut 15-metrinen varmistamaton kutosen arete kuulosti koko ajan paremmalta, mutta sinne ei toisaalta enää päässyt - näille lopetuspitcheille laskeuduttiin pois harjanteelta.

Ständillä jätkiä odottaessani aamuaurinko lankesi harjanteen yli, ja nosti lämpötilaa samantien varmaan kymmenellä asteella. Mulla oli voittajafiilis, aloin kuivua lämmössä ja sain hedelmäsokeritabletin suuhun. Tiesin, että tässä samalla ständillä kaksi vuotta sitten tunnelma oli ollut kaikesta väsymyksestä huolimatta varmaankin sama. Toppi oli käsin kosketeltavan lähellä, ja koska takaisinkaan ei enää päässyt, oli topitus varmaa - mikään tuskin enää olisi niin vaikeaa, kuin mitä oli jo tullut vastaan. Olin niin helvetin iloinen siitä, että mä olin siellä nyt, ja sain kokea vähän jotain samaa.

(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia
(c)Riku Lavia

(c)Saku Korosuo
(c)Saku Korosuo
(c)Mira Nummi