29.4.2011

Randoa Lyngsdalenissa


Ajelin perjantaina-iltana Panun ja Staffanin seurassa Lyngeniin. Reilun kahden tunnin randoilun jälkeen päädyimme majoittumaan Lyngsdalenin perukoille, osittain sulaan jokisuistoon noin 200 metrin käyrän kohdalle. Pienten maansiirtohommien jälkeen sain teltan pystyyn ihan kunnon mättäälle, enkä mihinkään poronpaskan ja kevätsohjon sekoitukseen. Yötä kohden virinnyt tuuli hakkasi telttaa onneksi siihen malliin, ettei Panun kuorsaus päässyt haittaamaan.

Suoraan mun teltan vierestä nousi suosittu pujottelukohde, Daltinden (1533m), ja muistakin ilmansuunnista näkyi ihan kivasti jäätiköitä ja kaikenmoisia mäkiä. Joo, olin tullut tänne laskemaan!


Sydbreenin jäätikkö. Näiden huudien korkein mäki Jiehkkevarri (1864m) keskellä.

En ollut ollut kahdeksaan vuoteen mäessä, joten pientä jännitystä oli ilmassa. Lopetin laskemisen aikoinaan, kun kiipeily vei kaiken ajan ja mielenkiinnon, enkä pystynyt käsittämään sitä että jotain voisi tehdä myös puoliteholla. En tiedä, mitä oli tapahtumassa: olinko astumassa kolmenkympin kriisin ihmeelliseen maailmaan vai minne helvettiin, mutta mulla oli nyt yhtäkkiä taas ne muoviset pöntöt jalassa,  ja kuulemma liian kapeat sukset. 

(c)PanuJyrä
(c)PanuJyrä
Kypärä päässä näyttää aina taagimmalta. 

Kapeat tai ei, kelasin että jos me lasketaan semmoisissa paikoissa, missä kaatuminen ei ole kielletty, niin sehän voi olla ihan kivaakin. Sydbreenin jäätikön läpiskinnaamisen jälkeen olinkin jo sen verta tohinoissa, etten tajunnut laittaa monoja kiinni kun lähdin laskemaan. Satulalta alaspääsyn jälkeen sain hommasta onneksi edes jotain hajua, ja jäätiköltä alaslojottelu laaksoon olikin ihmeellisen siistiä - siihen nähden, että sitä varten piti tetsata melkein seitsemän kilometriä.

Nuorempana laskemisella oli aika pitkälti sama paikka mun elämässä, kuin mikä siinä nyt on kiipeilyllä. Aktiivisimmillaan eli 18 vuoden iän molemmin puolin laskin jonkun verran myös crossikisoja ja löysin itseni pari kertaa myös vapaalaskun SM:stä, silloin kun ne vielä järjestettiin Pyhällä. Selän murtuminen rajoitti hommaa kuitenkin jonkun verran, ja samaan aikaan sattui myös kiipeilyn aloittaminen joka sitten lähti lapasesta niinkuin nää hommat yleensä mulla tekee. Laskeminen oli kokonaan tauolla viime kevääseen, jolloin kävin Rukalla pääsiäisenä afterissa, ja sitten toissa viikonloppuna kävin Pyhällä koeajamassa näitä uusia härveleitä.

Yksi niitä "viimeisimpiä" laskureissuja mulla silloin muinoin oli reissu nimenomaan tänne Lyngsdaleniin. Homma sujui hyvin siihen asti, kunnes näppäränä eräjormana käytin sammalta tiskiharjana ja päädyin kurkkupaskantamaan telttaan kahdeksi vuorokaudeksi. Sappinesteiden maistelun lomassa kelasin, että nää randoiluhommat on hanurista, ja hissihiihto se vasta urpoa onkin, joten parempi varmaan alkaa panostaa kiipeilyyn.

Oksennuksen sävyttämät muistot vaikutti nyt kuitenkin turhan negatiivisilta, ja myös sillä saattoi olla aika paljon merkitystä, että mun kantapäät oli tällä kertaa irti suksista. Mutta missä vaiheessa tuolla mäessä alettiin laskemaan vesisuksilla?

Matkalla kotiin ilmaisin huoleni suksien leveydestä Mountain Lodgen isännälle, joka lohdutti mua: "Fat skis are for beginners."

"Ai sulla on tiskiharja mukana??"

Panu ja chillaamisen jalo taito.

Ekan päivän tasaisen jäätikkölaskun jälkeen halusimme päästä heti ylämäkeen, ja mielellään suoraan teltalta. Daltindenin ylämäki alkoikin heti huussin nurkalta, ja sitä riitti sinne puoleentoista kilsaan asti. Jengiä riitti ja ylämäessä oli ruuhkaa. Lämpöä oli enemmän kuin biitsillä, ja olisin skinnannut boksereissa mutta kun monot ei mahtuneet lahkeesta ulos - tyydyin sen sijaan vain tekemään Akit eli avaamaan huussiluukun takana tulevien ihmetykseksi. Muistin taas myös sen, että se ei ole se ylämäki mikä hapottaa, vaan alamäki.

Kolmantena laskupäivänä hamiloimme puolisateisessa kelissä Daltindenin viereiselle törmälle, jonka harjannetta pitkin vetelimme pitkät pätkät sukset repussa  - ihan vaan solidaarisuudesta, koska Staffanin skinit ei vesikelin vuoksi pysyneet lankuissa kiinni. Laatukamaa selvästi, koska autolta lähtiessä ongelma oli päinvastainen ja niitä ei meinattu saada irti toisistaan, useammankaan äijän voimilla. Harjanteella oli kuitenkin lumettomia kohtia, ja lumellakin pystyi kohtuullisen helposti kävelemään - laskiessa meno oli kuitenkin pehmeämpää. Ja sitä riitti niin sikana.

Ei se Lyngenin lumi nyt varmaan ihan sitä ollut, mitä aktiivisimmat sieltä lähtee hakemaan, mutta mulla ei ollut kovin kovat kriteerit ... Huomasin jo ekana päivänä, että alastullessa mulla oli siistiä. Se riitti, toistaiseksi.

Joku paikallinen perheenäiti iltapäivärandolla.

 

 Life on the edge.

 Staffanin karvat.

Isäntä ei ollut ilmeisesti tyytyväinen Panun parkkeeraukseen koska Jeeppi oli siirtynyt meidän poissaollessa noin 10 metriä. Avaimet oli tosin Panulla.

0 kommenttia: