29.4.2011

Randoa Lyngsdalenissa


Ajelin perjantaina-iltana Panun ja Staffanin seurassa Lyngeniin. Reilun kahden tunnin randoilun jälkeen päädyimme majoittumaan Lyngsdalenin perukoille, osittain sulaan jokisuistoon noin 200 metrin käyrän kohdalle. Pienten maansiirtohommien jälkeen sain teltan pystyyn ihan kunnon mättäälle, enkä mihinkään poronpaskan ja kevätsohjon sekoitukseen. Yötä kohden virinnyt tuuli hakkasi telttaa onneksi siihen malliin, ettei Panun kuorsaus päässyt haittaamaan.

Suoraan mun teltan vierestä nousi suosittu pujottelukohde, Daltinden (1533m), ja muistakin ilmansuunnista näkyi ihan kivasti jäätiköitä ja kaikenmoisia mäkiä. Joo, olin tullut tänne laskemaan!


Sydbreenin jäätikkö. Näiden huudien korkein mäki Jiehkkevarri (1864m) keskellä.

En ollut ollut kahdeksaan vuoteen mäessä, joten pientä jännitystä oli ilmassa. Lopetin laskemisen aikoinaan, kun kiipeily vei kaiken ajan ja mielenkiinnon, enkä pystynyt käsittämään sitä että jotain voisi tehdä myös puoliteholla. En tiedä, mitä oli tapahtumassa: olinko astumassa kolmenkympin kriisin ihmeelliseen maailmaan vai minne helvettiin, mutta mulla oli nyt yhtäkkiä taas ne muoviset pöntöt jalassa,  ja kuulemma liian kapeat sukset. 

(c)PanuJyrä
(c)PanuJyrä
Kypärä päässä näyttää aina taagimmalta. 

Kapeat tai ei, kelasin että jos me lasketaan semmoisissa paikoissa, missä kaatuminen ei ole kielletty, niin sehän voi olla ihan kivaakin. Sydbreenin jäätikön läpiskinnaamisen jälkeen olinkin jo sen verta tohinoissa, etten tajunnut laittaa monoja kiinni kun lähdin laskemaan. Satulalta alaspääsyn jälkeen sain hommasta onneksi edes jotain hajua, ja jäätiköltä alaslojottelu laaksoon olikin ihmeellisen siistiä - siihen nähden, että sitä varten piti tetsata melkein seitsemän kilometriä.

Nuorempana laskemisella oli aika pitkälti sama paikka mun elämässä, kuin mikä siinä nyt on kiipeilyllä. Aktiivisimmillaan eli 18 vuoden iän molemmin puolin laskin jonkun verran myös crossikisoja ja löysin itseni pari kertaa myös vapaalaskun SM:stä, silloin kun ne vielä järjestettiin Pyhällä. Selän murtuminen rajoitti hommaa kuitenkin jonkun verran, ja samaan aikaan sattui myös kiipeilyn aloittaminen joka sitten lähti lapasesta niinkuin nää hommat yleensä mulla tekee. Laskeminen oli kokonaan tauolla viime kevääseen, jolloin kävin Rukalla pääsiäisenä afterissa, ja sitten toissa viikonloppuna kävin Pyhällä koeajamassa näitä uusia härveleitä.

Yksi niitä "viimeisimpiä" laskureissuja mulla silloin muinoin oli reissu nimenomaan tänne Lyngsdaleniin. Homma sujui hyvin siihen asti, kunnes näppäränä eräjormana käytin sammalta tiskiharjana ja päädyin kurkkupaskantamaan telttaan kahdeksi vuorokaudeksi. Sappinesteiden maistelun lomassa kelasin, että nää randoiluhommat on hanurista, ja hissihiihto se vasta urpoa onkin, joten parempi varmaan alkaa panostaa kiipeilyyn.

Oksennuksen sävyttämät muistot vaikutti nyt kuitenkin turhan negatiivisilta, ja myös sillä saattoi olla aika paljon merkitystä, että mun kantapäät oli tällä kertaa irti suksista. Mutta missä vaiheessa tuolla mäessä alettiin laskemaan vesisuksilla?

Matkalla kotiin ilmaisin huoleni suksien leveydestä Mountain Lodgen isännälle, joka lohdutti mua: "Fat skis are for beginners."

"Ai sulla on tiskiharja mukana??"

Panu ja chillaamisen jalo taito.

Ekan päivän tasaisen jäätikkölaskun jälkeen halusimme päästä heti ylämäkeen, ja mielellään suoraan teltalta. Daltindenin ylämäki alkoikin heti huussin nurkalta, ja sitä riitti sinne puoleentoista kilsaan asti. Jengiä riitti ja ylämäessä oli ruuhkaa. Lämpöä oli enemmän kuin biitsillä, ja olisin skinnannut boksereissa mutta kun monot ei mahtuneet lahkeesta ulos - tyydyin sen sijaan vain tekemään Akit eli avaamaan huussiluukun takana tulevien ihmetykseksi. Muistin taas myös sen, että se ei ole se ylämäki mikä hapottaa, vaan alamäki.

Kolmantena laskupäivänä hamiloimme puolisateisessa kelissä Daltindenin viereiselle törmälle, jonka harjannetta pitkin vetelimme pitkät pätkät sukset repussa  - ihan vaan solidaarisuudesta, koska Staffanin skinit ei vesikelin vuoksi pysyneet lankuissa kiinni. Laatukamaa selvästi, koska autolta lähtiessä ongelma oli päinvastainen ja niitä ei meinattu saada irti toisistaan, useammankaan äijän voimilla. Harjanteella oli kuitenkin lumettomia kohtia, ja lumellakin pystyi kohtuullisen helposti kävelemään - laskiessa meno oli kuitenkin pehmeämpää. Ja sitä riitti niin sikana.

Ei se Lyngenin lumi nyt varmaan ihan sitä ollut, mitä aktiivisimmat sieltä lähtee hakemaan, mutta mulla ei ollut kovin kovat kriteerit ... Huomasin jo ekana päivänä, että alastullessa mulla oli siistiä. Se riitti, toistaiseksi.

Joku paikallinen perheenäiti iltapäivärandolla.

 

 Life on the edge.

 Staffanin karvat.

Isäntä ei ollut ilmeisesti tyytyväinen Panun parkkeeraukseen koska Jeeppi oli siirtynyt meidän poissaollessa noin 10 metriä. Avaimet oli tosin Panulla.

19.4.2011

Vaihtoehtoisia mutta kyseenalaisia pakitustapoja

Pari asiaa näin alkuun: luet köysitekniikoita käsittelevää "artikkelia" Internetistä. Se on jo lähtökohtaisesti huono juttu, etkä voi olla varma kirjoittajan pätevyydestä. Toisekseen, esiteltävät tekniikat eivät ole normitapoja, vaan ne on tarkoitettu vain ja ainoastaan käytettäväksi kun normaaleita ja turvallisempia tapoja ei voida toteuttaa. Kolmanneksi, alla esitellyissä tekniikoissa on aika vähän marginaalia, ja ne esitellään "yhden" piissin taktiikalla. Se tarkoittaa sitä, että jos käytät niitä laskeutumiseen joskus sellaisenaan, elämäsi on yhden piissin varassa, jonka laatuun ainoastaan sinä voit vaikuttaa. Neljänneksi, tämän tekstin tarkoitus ei ole opastaa laskeutumista - se pitää olla hallussa kaikilla mahdollisilla tavoilla jo valmiiksi. Sen lisäksi pidetään vielä mielessä, että läskein menee aina ekaksi alas siten, että ankkurissa on joku backuppi, ja bounssaa ja testaa ständin sellaiseksi, että se viimeinen laskija voi tehdä päätöksen backuppien poistamisesta. Aina niitä ei poisteta, ja jos ne jätetään, niin kulut tasataan kaikkien köysistössä olevien kesken ilman kysymyksiä, eiks jeh!

Pakittaminenhan on iso osa kiipeilyä, mutta aina ei sekään ihan helppoa ole. Jäätä voi olla vähän, tai sitten olet niin köyhä, että vaarannat henkesi ennemmin kuin hylkäät kamaa alaspäin mennessä. Oli miten oli, koen että vaihtoehtoisten tekniikoiden hallinta ei ole ikinä haitallista, etenkin jos se lisää kokonaisymmärrystä asiasta. Jos jonkun mielestä on edesvastuutonta tällaisia julkaista, niin sanottakoon, että mä en holhousyhteiskunnasta muutenkaan hirveästi perusta. Ja jos päädyt näitä kokeilemaan, kokeilethan alhaalla ja backuppien kanssa. En myöskään suosittele KTO-kokeessa keulimista näillä opeilla.

- Pakittaminen jääruuvista siten, että jääruuvin voi vetää pois alhaalta.
Tämän konstin käytössä on järkeä ainoastaan, jos sinun on pakko pakittaa jäästä, jota on vähintään keskipitkän ruuvin verran, mutta kuitenkin semmoisessa paikassa tai muodossa, ettet pysty tekemään edes kohtuullista ablakovia. Niin, ja et muka pysty jättämään yhtä jääruuvia. Lähtökohtaisesti mä en pidä tätä vaarallisena tapana laskeutua - mutta en mä toisaalta ole tätä joutunut ikinä myöskään "tosielämässä" käyttämään. Mutta se että tämä olisi turvallista, edellyttää kykyä arvioida jään luotettavuus vajaaksi poratun ruuvin suhteen. Tämä on jokatapauksessa tekniikka, jonka mä mielelläni osaan, koska voin kuvitella tilanteita, joissa tämä on ainut vaihtoehto. Siis sen lisäksi, että jättäisin jääruuvin seinään.

1. Ruuvaa mahdollisimman pitkä jääruuvi jäähän. Ruuvaa se myös takaisin ulos, ja tarvittaessa uudelleen sisään ja ulos, jotta se liikkuu sutjakasti.
2. Klippaa pitkä slingi tai narua tai jotain vastaavaa hangeriin.
3. Kierrä ruuvi sisään siten, että slingi kiertyy varren ympärille.
4. Ruuvi jää väkisinkin pari senttiä vajaaksi, koska varressa on sitä slingiä, ja slingiä pitäisi olla vielä jäljelläkin.
5. Solmi köysien päät JA slingi  overhändillä isoksi mytyksi. Kiristä ja muotoile huolella.
6. Tee myös backup-overhand (kuvassa slingi ei ole enää backup-solmussa, mutta se ei niin oleellista olekaan. Kunhan köydet on backupissa). 
7. Jätetään se solmu ruuvin vasemmalle puolelle, koska sille puolelle se jääruuvi aukeaa.
8. Kierrä ruuvia siten, että hangeri osoittaa ylöspäin. 
9. Laita laskeutumisköydet ruuvin yli. Ruuvi kannattaa olla semmoisessa kulmassa, että on edellytyksiä, että ne köydet siellä pysyy. Ylöspäin osoittava hangeri on siksi, että se estäisi köysiä tipahtamasta ruuvin päältä pois, jos ne alkaisivat reunaa kohti valua. 
10. Laskeudu. Huom. Eripaksuisilla köysillä laskeutuminen aiheuttaa sen, että toinen luistaa enemmän laskeutumislaitteen läpi kuin toinen. Se taas voi tarkoittaa sitä, että ruuvisi kiertyy auki samalla kun laskeudut. 
11. Kun olet alhaalla, alat vetämään siitä toisesta päästä, niin jääruuvi kiertyy auki ja heilahtaa iloisesti kilahdellen 60 metriä luoksesi ja vielä toiset 60 metriä sinusta ohi (Micro fractures, aargh!).
12. Niin, siis painotetaan nyt vielä, että jos et laita köysiä ruuvin yli, niin alkaessasi laskeutua ruuvi tulee välittömäsi ulos jäästä ja tiput.


Tämän heikko puoli on se, että ruuvi ei voi olla kokonaan sisässä, ja jos jää on vähänkään huonoa ja ruuvi ei ole pitkä, niin korkkaamiselle on ihan oikeasti hyvät edellytykset. Ruuvi on myös pakko laittaa heikompaan kulmaan, eli yläviistoon, jotta köydet pysyy sen päällä. Vahvin kulma on tutkitusti hieman alaviistoon, mutta se ei nyt tässä oikein toimi. Älä kokeile ilman backuppia,  onhan se selvää? Tämän voi varmaan soveltaa myös tehtäväksi ilman slingiä. Slingi vie kuitenkin vähemmän tilaa ruuvin varressa kuin köysi.

- Ablakovi ilman mitään ylimääräisiä naruja
Kun mä laskeudun jäällä, laskeudun reilusti yli puolet pitcheistä siten, ettei seinään jää yhtään mitään - eli köysi pujotetaan suoraan ablakovista. Se ei kuitenkaan onnistu "normaalilla" ablakovilla, joka tehdään kutakuinkin tasaiseen pintaan noin 90 asteen ruuvien välisellä kulmalla (koska kitka estäisi köyden vetämisen, jos köyden ylipäätään saisi siitä pujotettua).  Tämä vaatii asteen verran enemmän hommaa, mutta opeteltuna ja jään luonnollisia muotoja hyväksikäyttäen on ihan tarpeeksi nopea.




1. Oleellista on, että jo siinä vaiheessa, kun laskeudut edelliseltä ankkurilta, kiinnität huomiota jäässä muotoihin, ja teet uuden ständin semmoiseen kohtaan, missä on isohko ulkonema ulottuvilla. Kun olet tällaisen löytänyt, niin louhit siitä "palikan", joka on kutakuinkin 30-35 cm leveä ja noin 10-15 cm syvä (mitä syvempi, sitä turvallisempi).
2. Idea on tehdä tunneli kuten ablakovissakin, mutta se tulee saada melkein suoraksi putkeksi (pieni kulma on ok). Eli sitten porataan kummastakin kyljestä sisään, ja pujotetaan köysi läpi. Ja mieluiten aika ohut köysi. Sinkkuköysi ei todennäköisesti edes mahdu ruuvinreiästä kunnolla, ja irti sitä ei ainakaan saa vedettyä.
3. Tasoita reunat hinkkaamalla köyttä edestakaisin kaikissa mahdollisissa kulmissa, ja yritä repiä ablakovisi irti kaikin voimin (laita laskeutumislaite kiinni köysiin ja hypi mahdollisimman huonossa kulmassa siihen, niin lujaa että lonkkiin sattuu!).
4. Laskeudu ja vedä köydet pois.

Tämän tietenkin kannattaa backupata toisella ablakovilla, johon joutuu jättämään narun. Mutta siten joudut jättämään ainoastaan yhden, etkä kahta narua, jos haluat laskeutua tuplapiissistä. 

Texas rope trick
eli laskeutuminen lehtipultista ilman, että siihen jää mitään. Tämä oli pitkään mun mielessä turhana ja vaarallisena tekniikkana, mutta sitten tulin ajatelleeksi sitä faktaa, että maillonien käyttö ainakin on todistetusti vaarallista. Etuna mailloniin näen sen, että mailloni ei jää sinne seinään, jolloin joku muu voi tulla  ja käyttää sitä maillonia tajuamatta tarkastaa sen lukitusta. Maillonithan ei nimittäin kestä edes ruumiinpainoa jos niiden "portti" on auki. Ja se portti voi valitettavasti aueta, kun ensimmäinen laskeutuja vetää köytensä pois (köysi pyörittää portin auki). Jos seuraava laskeutuja ei tätä ymmärrä ja tajua porttia kiristää, niin tulee aika isolla todennäköisyydellä tonttipannut.


Ongelma on nyt kuitenkin se, että tämä ei myöskään ole turvallinen tapa. Ehdottomasti turvallisinta olisi aina jättää sulkkari. Se maksaa viisi euroa. Ei ole paha hinta siitä, että pääsee maahan asti turvallisesti.

1. Ota 60cm slingi, ja pujota se pultista siten, että päät ovat yhtä pitkät. Jätä ommel sille puolelle, jolta slingi vedetään pois.
2. Pujota köysi molemmista luupeista.
3. Köysi pitää jakaa siten, että 60 metrinen köysi on kolmessa osassa: 2 x 20 metriä laskeutumiseen, ja 1 x 20 metriä tulee alhaalta vielä kerran ylös
4. Se pää köydestä, joka tulee alhaalta ylös, klipataan/sidotaan slingin toiseen päähän. 
5. Laskeudu. 
6. Vedä laskeutumisköydet pois. Vedä todella rauhallisesti, jos haluat käyttää slingiä joskus vielä uudelleen. Ja nyt tärkeä juttu: sinun pitää vetää siltä puolelta slingiä, jolla "alasvetosolmu" on. Jos vedät väärältä puolelta, olet juuri solminut slingin leivonpäällä pulttiin.
7. Vedä slingi pois pultista sillä jäljelle jääneellä köydellä.


Tällä voi laskeutua valitettavasti vain kolmasosan köyden pituudesta, ellei ole erillistä taglinea. Tässä on järkeä ainoastaan lehtipulteilla, koska niistä ei pysty vetämään köyttä pois. Liimapulteista pystyy. Kannattaa kuitenkin aina tutustua liimapultinkin kuntoon, ja siihen onko siinä teräviä reunoja tms.

Niin, ja pääsääntöisesti kiipeilyssä pitäisi aina pitää mielessä: never nylon-against-nylon. Köyden ei tarvii liikahtaa montaa senttiä painotettuna slingiä vasten, että slingi palaa poikki. Ja se liikahdus voi tapahtua myös siitä, että venkoilet sivulle laskeutuessa, tai että pysähdyt hyllylle ja käytät painon pois köydestä, tai että ja miljoona muuta vaihtoehtoa. TRT:tä käytettäessä myös se on sitten omassa harkinnassa, että minkä paksuinen slingi kestää lehtipultin terävää reunaa vasten.

Fokkin' hell, ei se ehkä ollutkaan niin kätevää! Pitkä pultinkanta + TRT = Jumittunut kaapeli.

Vielä pari sanaa overhandin käytöstä laskeutumissolmuna. Mä oon seurannut ständillä, kuinka ekan laskeutujan lähtiessä laskeutumaan overhändi kierii hämmästyttävällä vauhdilla köyden päitä kohti. Se pysähtyi backupsolmuun (overhand), joka ei ollut kuitenkaan kiinni varsinaisessa laskeutumissolmussa, vaan niiden välissä oli jostain ihmeen syystä noin 30 cm tyhjää. Ilman backupia solmu olisi leiponut itsensä köyden päistä ulos. Se voi tapahtua, ja mun kokemuksen perusteella ei ole edes vaikea toteuttaa. Kyseisessä tapauksessa köydet oli ohuet (8.1 mm), ne oli läpimärät ja solmua ei oltu muotoiltu. 

Mun piti tässä demota paria muutakin tricksiä, mitkä olin netistä oppinut ja testannut - mutta tulin siihen tulokseen, että niissä ei ole oikeasti mitään järkeä, ja ne on joku keksinyt vain keksimisen ilosta. Yksi tämmöinen mun mielestä "turha" tricksi on laskeutuminen camusta siten, että camun pystyy ottamaan mukaan (!). Siinä ei mun mielestä se menetelmän epävarmuus kohtaa todennäköistä tarvetta. Ne paikat missä siitä olisi jotain hyötyä, on älyttömän harvinaisia, ja se riski, että se köysi on entistä pahemmin jumissa, on aika iso. Lisäksi se on vaarallinen, ja sitä on oletettavasti testattu niin vähän, että kaikkia mahdollisia ongelmatilanteita ei ole edes tullut vastaan. Se toimintaperiaatteen pystyy kyllä päättelemään mikäli on pätevä sitä kokeilemaan.

11.4.2011

Random-ruutuja keväältä

Parisen viikkoa sitten meidän oli tarkoitus mennä Spansdalenin suunnalle jäähommiin, mutta homma tyssäsi jo menomatkalla rajalle. Tie oli poikki lumentulon takia, ja jouduimme telttailemaan Abiskossa yhden yön. Se nyt oli sinänsä aivan sama, koska kerkesimme kuitenkin seuraavana päivänä kiipeämään Norjaan - kevään hyviä puolia - mutta lumentulo ei varsinaisesti kuitenkaan lakannut. Flågbekkenissä tuli varmaan 50cm lunta viikonlopun aikana. Mulla oli teltta aamuisin aina naamassa kiinni, joka kuitenkin positiivisesti kesti sen.

Flågbekken, OS yrkkä joka hyytyi noin tunnin tappelun jälkeen hänkin loppuun ja masennukseen. Lacelle-vainaan hieno linja, jäät valitettavasti puuttui kokonaan, ja toista pitchiä ei täten ollut oikein olemassakaan. Ens vuonna toivottavasti on. Makia paikka, kelit ei haittaa, kunhan järvi on jäässä.

Samppa meikän OS yrkän highpointissa. Taustalla sen kuuluisan prinsessaindeksin ylittänyt vesiputous - joskus sitä vettä tulee niinku Esterin perseestä, ei voi muuta sanoa.

Savusaunassa riitti tunnelmaa kolmeksi vuorokaudeksi. Kaikki päivät huipentuivat iltaisin aina siihen, kun Villen 700 euron arvoinen puhelin kertoi uuden norjankielisen sanan.

Huomasin vasta tästä kuvasta, että Ville juo mun pullosta. Ei ehkä olisi kannattanut, koska me kumpikin alettiin kurkkupaskantamaan samana iltana kun päästiin kotiin, ja sitä riitti viikoksi. Ei ollu mietoa, mulla lähti taudin ansiosta melkein kolme kiloa painosta!

Tää nykyajan Iphone-sukupolvi on tosi vaativaa: Ville ei halunnut edes nähdä tätä kuvaa itsestään, koska valo oli kuulemma liian lattea.

Minkäs teet, jos tämä oli aurinkoisin keli, mitä nähtiin.

Ravilan "kontinentaaliset", eli mannermaiset, jääraudan suojukset. Rikulla taitaa olla iloinen kevät tiedossa, mikäli aikoo loputkin piikit suojata.

Samppa kotopuolen klassikoilla.

Enkeliputous eilen.

6.4.2011

Vikat pitchit

Mä olin syömässä, paljon kalliimmassa paikassa kuin mihin mulla olisi ollut varaa. Viereinen pöytä kuhisi jotain pikkupomoja, todella tärkeen näkösiä tyyppejä, jotka ei osannu puhua mistään muusta kuin siitä rahasta, jota ne sille jollekin toiselle tuotti.

Mä vihasin niitä. Mä vihasin niitä, koska ne oli päästäneet itsensä niin järkyttävään kuntoon. Ne näytti siltä, että ne voisi kuolla vaikka huomenna siihen työperäisen stressin ja huonojen elintapojen komboon. Vanhimmat oli mua korkeintaan 10 vuotta vanhempia, nuorimmat oli hyvässä lykyssä saman verran mua nuorempia. Ja vaikka ne oli kiihkeitä ja aggressiivisia ylennyksistään, ne näytti mun mielestä puolikuolleilta tuhottuine keuhkoineen, maksoineen ja silmäpusseineen.

Ja mä pelkäsin, että niiden innokkuus työtäänsäkin kohtaan oli esitettyä - niiden ulkopuolisten voimien painostuksesta, joita kuvittelin olevan. Ennenkaikkea mä olin vihainen niille, koska mun mielestä ne oli tuhlanneet elämäänsä jo liikaa.

Mä olin kyllä täysin tietoinen siitä, että mun moralisaation kohteet oli pitkälti fiktiivisiä ja korkeintaan heijasteli mun omaa epävarmuutta elämän suhteen - tottapuhuen mua taisi risoa se, että näin kuinka muut pystyivät olemaan innoissaan omasta elinkeinostaan. En olisi kuitenkaan sitä halunnut heille suoda, koska halusinhan olla oikeassa elämän suhteen.

Ne tunteet ei olleet ensimmäistä kertaa koettuja, mutta niihin oli nyt tullut sävy, jota en olisi ikinä halunnut. Ja jollain tavalla se sävy sai mut vielä vihaisemmaksi, mutta ennenkaikkea hämmentyneeksi - asiat ei menneetkään niinkuin mä kelasin.

Sen asian miettiminen niin monelta kantilta vitutti aina vain enemmän, ja siksi tyydyinkin vain olemaan vihainen. Vihainen niille, jotka eivät tuntuneet tajuavan sitä, kuinka lähellä se viikate oli aina.

Musta tuntui, että olin vihainen myös jonkinlaisen viattomuuden menettämisestä. Viattomuuden siinä mielessä, että se elämä, jota mä ihannoin ja jonka luulin tuottavan fyysisesti ja henkisesti muita elävämpiä ihmisiä, olikin nyt syynä siihen, että oli tapahtunut jotain niin peruuttamatonta ja lopullista, etten ollut tajunnut sitä oikeasti olevan. En, vaikka olin aiemminkin nähnyt lapsensa kiipeilylle menettäneen äidin katseen - silloin en vain ollut tuntenut uhreja.

---

Tuolla ulkona ja vähän korkeammalla on jotain miksi me sinne aina uudestaan halutaan ja varmasti myös mennään - kokonainen maailma täynnä opittavaa ja nähtävää, ja mä haluaisin nyt olla siellä koko ajan. Sillä ei ole enää mitään väliä, että en oo sen päivän jälkeen pystynyt enää kiipeemään - tai kyllähän mä kiipeen, treenaan ja reissaan kuten ennenkin, mutta mä en enää ole siellä kuten ennen. Pintapuolisesti kaikki menee niinkuin aiemminkin, mutta mä tiedän että se pieni, mutta samalla valtavan iso asia on muuttunut. Katon kaikkea pikkaisen kauempaa, teen jonkun muuvin, tietenkin oon siinä terävässäkin päässä, mutta en pysty puskemaan yhtään - enkä halua, koska se tuntuu nyt pahalta ja sattuu. Mulle riittää vallan hyvin, että vain oon siellä, ja arvostan asioita, joita tiesin muidenkin arvostaneen.

Ja samaan aikaan mä rakastan sitä kaikkea enemmän kuin koskaan. Ja nimenomaan niitä pieniä asioita. Ylipitkää aamukahvia, paskanjauhantaa teltassa, märkiä vaatteita ja yhteisöllisyyttä, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Ja mä kaipaan sitä horisontin tuijottamista, ja absurdeja filosofisia keskusteluita kiipeilystä ja anarkiasta. Ja miljoonaa muuta asiaa, joita ei voi enää ikinä kokea, mutta jotka me muistetaan ikuisesti.


Looking beyond the embers of bridges glowing behind us
To a glimpse of how green it was on the other side
Steps taken forwards but sleepwalking back again
Dragged by the force of some inner tide
At a higher altitude with flag unfurled
We reached the dizzy heights of that dreamed up world

Encumbered forever by desire and ambition
There's a hunger still unsatisfied
Our weary eyes still stray to the horizon
Though down this road we've been so many times.

Pink Floyd: High Hopes.