6.4.2011

Vikat pitchit

Mä olin syömässä, paljon kalliimmassa paikassa kuin mihin mulla olisi ollut varaa. Viereinen pöytä kuhisi jotain pikkupomoja, todella tärkeen näkösiä tyyppejä, jotka ei osannu puhua mistään muusta kuin siitä rahasta, jota ne sille jollekin toiselle tuotti.

Mä vihasin niitä. Mä vihasin niitä, koska ne oli päästäneet itsensä niin järkyttävään kuntoon. Ne näytti siltä, että ne voisi kuolla vaikka huomenna siihen työperäisen stressin ja huonojen elintapojen komboon. Vanhimmat oli mua korkeintaan 10 vuotta vanhempia, nuorimmat oli hyvässä lykyssä saman verran mua nuorempia. Ja vaikka ne oli kiihkeitä ja aggressiivisia ylennyksistään, ne näytti mun mielestä puolikuolleilta tuhottuine keuhkoineen, maksoineen ja silmäpusseineen.

Ja mä pelkäsin, että niiden innokkuus työtäänsäkin kohtaan oli esitettyä - niiden ulkopuolisten voimien painostuksesta, joita kuvittelin olevan. Ennenkaikkea mä olin vihainen niille, koska mun mielestä ne oli tuhlanneet elämäänsä jo liikaa.

Mä olin kyllä täysin tietoinen siitä, että mun moralisaation kohteet oli pitkälti fiktiivisiä ja korkeintaan heijasteli mun omaa epävarmuutta elämän suhteen - tottapuhuen mua taisi risoa se, että näin kuinka muut pystyivät olemaan innoissaan omasta elinkeinostaan. En olisi kuitenkaan sitä halunnut heille suoda, koska halusinhan olla oikeassa elämän suhteen.

Ne tunteet ei olleet ensimmäistä kertaa koettuja, mutta niihin oli nyt tullut sävy, jota en olisi ikinä halunnut. Ja jollain tavalla se sävy sai mut vielä vihaisemmaksi, mutta ennenkaikkea hämmentyneeksi - asiat ei menneetkään niinkuin mä kelasin.

Sen asian miettiminen niin monelta kantilta vitutti aina vain enemmän, ja siksi tyydyinkin vain olemaan vihainen. Vihainen niille, jotka eivät tuntuneet tajuavan sitä, kuinka lähellä se viikate oli aina.

Musta tuntui, että olin vihainen myös jonkinlaisen viattomuuden menettämisestä. Viattomuuden siinä mielessä, että se elämä, jota mä ihannoin ja jonka luulin tuottavan fyysisesti ja henkisesti muita elävämpiä ihmisiä, olikin nyt syynä siihen, että oli tapahtunut jotain niin peruuttamatonta ja lopullista, etten ollut tajunnut sitä oikeasti olevan. En, vaikka olin aiemminkin nähnyt lapsensa kiipeilylle menettäneen äidin katseen - silloin en vain ollut tuntenut uhreja.

---

Tuolla ulkona ja vähän korkeammalla on jotain miksi me sinne aina uudestaan halutaan ja varmasti myös mennään - kokonainen maailma täynnä opittavaa ja nähtävää, ja mä haluaisin nyt olla siellä koko ajan. Sillä ei ole enää mitään väliä, että en oo sen päivän jälkeen pystynyt enää kiipeemään - tai kyllähän mä kiipeen, treenaan ja reissaan kuten ennenkin, mutta mä en enää ole siellä kuten ennen. Pintapuolisesti kaikki menee niinkuin aiemminkin, mutta mä tiedän että se pieni, mutta samalla valtavan iso asia on muuttunut. Katon kaikkea pikkaisen kauempaa, teen jonkun muuvin, tietenkin oon siinä terävässäkin päässä, mutta en pysty puskemaan yhtään - enkä halua, koska se tuntuu nyt pahalta ja sattuu. Mulle riittää vallan hyvin, että vain oon siellä, ja arvostan asioita, joita tiesin muidenkin arvostaneen.

Ja samaan aikaan mä rakastan sitä kaikkea enemmän kuin koskaan. Ja nimenomaan niitä pieniä asioita. Ylipitkää aamukahvia, paskanjauhantaa teltassa, märkiä vaatteita ja yhteisöllisyyttä, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Ja mä kaipaan sitä horisontin tuijottamista, ja absurdeja filosofisia keskusteluita kiipeilystä ja anarkiasta. Ja miljoonaa muuta asiaa, joita ei voi enää ikinä kokea, mutta jotka me muistetaan ikuisesti.


Looking beyond the embers of bridges glowing behind us
To a glimpse of how green it was on the other side
Steps taken forwards but sleepwalking back again
Dragged by the force of some inner tide
At a higher altitude with flag unfurled
We reached the dizzy heights of that dreamed up world

Encumbered forever by desire and ambition
There's a hunger still unsatisfied
Our weary eyes still stray to the horizon
Though down this road we've been so many times.

Pink Floyd: High Hopes.