13.3.2011

Borkafjäll 2011, osa 1.

Kymppiviikon suunnitelmat menivät sään takia jälleen kerran uusiksi, ja vanhat unelmat siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Ja koska mikään ei mene ikinä niinkuin oli suunniteltu, saatiin myös uusia unelmia - ja tässä tapauksessa projekti, joka on vähintään yhtä iso kuin siitä haaveilevien puheet.

Matalapaineet ja paskat kelit jätettiin siis Norjaan matkustavien huoleksi, ja autojen keulat käännettiin kohti pohjolan Skotlantia eli Borkafjälliä. Norjan vuoret pitivät sateet rannikolla, jonka takia saatiin nauttia jostain todella harvinaisesta, eli aurinkolasien käytöstä. Arskat päässä kiipeäminen ei äkkiseltään rimmaa kovin hyvin normaalin Borkafjällin kelin kanssa, ja aloinkin pikkuhiljaa tajuamaan että minkälaisessa säässä niitä talvireittejä oikein pitäisi kiivetä.


Myönnettäköön, mä en ollut aluksi innoissani siitä linjasta. Itseasiassa suhtauduin siihen siten, että se nyt vaan on kokonaisuutena liian vaikea. Se näytti liian isolta - ja tottakai kaikki iso ja vaikea on aina myös vähän pelottavaa. Varsinkin, kun ei tiedä, mitä se sitten oikeasti on - koska sitä ei ole kukaan koskaan kiivennyt.

Tietyt speksit näkee tietenkin jo kiikarilla: se on jyrkkä, lattiasta kattoon. Se on itseasiassa paikoin hänkki. Sen pituuttakin on jossain määrin vaikea arvioida, koska se ei ole suora - ja erittäin jyrkällä alustalla pitchit tuppaa olemaan hämmästyttävästi lyhyempiä kuin loivalla. Yhdestä asiasta saattoi kuitenkin olla varma: se on ihan sairaan siisti linja. Ja koska tiesin jo valmiiksi, että ennakkoluulottomuus ja ylitsevuotava usko omiin kykyihin ovat ainoat todelliset avaimet onnistumiseen vaikeilla reiteillä, ei mua ollut kovin vaikea puhua mukaan.

Potentiaalisesta uudesta reitistä ollaan nyt sen verran innoissaan, että tarkempaa lokaatiota sille et tästä blogista löydä. Saattaapi siitä osa näkyäkkin tässä kuvassa, vaan saattaapi olla ettei näy.

Toisaalta, olin käytännössä varma siitä, että se ei mene. Siinä oli juuri se ongelma. Se oli se aspekti, joka mua eniten ärsytti, ja juuri siksi mä sinne lopulta halusinkin. Halusin, että opin jotain taas - jotain niistä korvien välisistä asioista - ja tiesin, että jos joskus oli aika ja paikka oppia, niin nyt oli taas opettaja ja opetustila paikalla. Koska ... usko siirtää vuoria. Ja olin nähnyt sen ennenkin.

Herätys neljältä, 15 kananmunaa, 3 pakettia pekonia, moottoriöljyn näköiset sumpit, you know it. Sitten Akin herättäminen, lisää kahvia ja parin jännityksestä aiheutuneen vessakeikan jälkeen autoon. Sukset jalkaan, ja hyvin hidasta lähestymistä. Niin hidasta, ettei hiilarivarastot kulu. Pitää pysyä aerobisena. Eikä saa kastua. Paljon kylmää paikallaan olemista tiedossa, ja paljon enemmän roikkuständissä istumista mitä olisin voinut kuvitella. Lähestymisellä kiirehditty aika kostautuu moninkertaisesti reitillä. Gaddit oli luettu, taas kerran.

Kapeiden rännien kiipeämisen pahimpia haasteita lienee kakkosten turvallisuus. Ahtaassa dihedraalissa ständin saaminen turvalliseen paikkaan ei ole helppoa, varsinkin kun ei ole mitään hajua ylläolevasta reitistä - pitääkö se tehdä nyt, vai pitääkö se tehdä viiden metrin kuluttua? Olisiko tässä hyvä paikka, vai kimpoileeko kivet ja jäät kuitenkin tänne alle? Valintoja helpotti kuitenkin se, että mitään roikkuständiä mukavampaa ei ollut alun jään jälkeen näkyvissä - eikä tullut.

Borkafjällin huonoja puolia on myös se, että se ei ole mitään maailman solideinta graniittia. Itseasiassa koko mäki muistuttaa pystyyn jäätynyttä paskakasaa. Kiviä irtoaa, ja pitonin lyöminen tarkoittaa aika usein sitä, että halkeama vain kasvaa. Reittimme, tai siis se osa siitä minkä kiipesimme, oli kuitenkin monessa mielessä poikkeus. Kuumottavia irtokiviä oli, tottakai, ja osa meni alakertaankin, mutta varsin hyvää kalliogearia sai, ainakin jossain määrin tarpeellisen määrän. Akin alemmalla pitchillä oli jopa ihan kohtuu hyvää laybackkia, käsin siis eikä hakuilla.

Setämiehet tunnistaa siitä, että ne ei malta olla tekemättä dropkneetä vaikka lääkäri määrää.

Aki lähestyy Damokleen miekkaa. Ravilan kanssa yritin pitchi alempana mahtua mikroaaltouunin kokoisen katon alle, joka tarjosi jotain suojaa. Tai siis mulla mahtui pää sen alle.

Päivän kuluessa ja lonkkien kipeytyessä alkoi kuitenkin tulemaan tosiasiat esiin. Me ei ständitetty optimaalisissa paikoissa, ja eteneminen oli hidasta. No siis tottakai se oli hidasta, se oli vaikeeta ja koko reitistä ei luonnollisestikaan ollut olemassa mitään betaa. Vaikka "epäonnistuminen" alkoi olemaan varmaa, ei tunnelma siitä hirveästi kärsinyt. Me oltiin jossain, missä kukaan muu ei ikinä ollut ollut, ja me oltiin saatu aikaiseksi jotain. Me saatiin häivähdys siitä, kuinka hyvä reitti se on - sitten kun me sen kiipeämme. Mutta ei valitettavasti tällä kertaa.

Nyt me kuitenkin tiedettiin, että sen pystyy kiipeämään siihen asti, mihin me se kiivettiin. Se on valtavasti enemmän kuin se, että kämpillä päätät, että se ei mene. Ensi kerralla tiedetään paljon enemmän, ja taktiikat on parempia. Meneekö se joskus? No tietenkin menee. Se on ainut asenne, millä se voi mennä.

Onko päällä perseestä työntäminen A1:stä?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

>Onko päällä perseestä työntäminen A1:stä?

Vaikea mennä sanomaan, ei liene tullut useinkaan kenellekään mieleen. Olen itsekin kuvitellut, että sanonta "ota se pää nyt pois perseestä" olis enempikin kuvainnollinen.

saku kirjoitti...

"Saattaapi siitä osa näkyäkkin tässä kuvassa, vaan saattaapi olla ettei näy."

Saattaapi olla että pöllin vähän Akilta kuvia ja saattaapi olla että myyn ne Seiskalle.