23.3.2011

Pelastusharjoitus 17.3

Editoitu 29.3.2011: Lisäsin loppuun vielä Annan fotoja päivästä.

Kaikenkaikkiaan 17.3 Korolla pidetty pelastusharjoitus oli mun mielestä iso sukksee. Paikalla oli paljon viranomaisia (Pelastuslaitos, Rajavartiosto ja Metsähallitus), paljon kiipeilijöitä ja myöskin yllättävän paljon ihan pelkkiä katsojia. Jos nyt väkisin jotain negatiivista haluaa keksiä, niin koko harjoitus meni vähän turhankin hyvin - ehkä jopa niin hyvin, että siitä saattoi jäädä melko ruusuinen kuva kaikille osapuolille näistä reskutushommista.

Aamun ohjelma alkoi ensiapurasteilla, jotka olivat jatkoa alkuviikosta Rovaniemellä järjestettyyn kiipeilijöille suunnattuun EA-koulutukseen. Paikalla olleiden Pelastuslaitoksen työntekijöiden kanssa mietimme mm. parhaita ratkaisuja joihinkin onnettomuustilanteisiin - kuten esim. kannattaako pahasti murtunutta raajaa alkaa lastoittamaan, jos jokatapauksessa joudutaan odottamaan pelastajia - tai että miten potentiaalista rankavammapotilasta voi liikutella, jotta hänet saa eristettyä maasta.

Yksi asia jäi ylivoimaisesti mulla mieleen koko päivästä: Eristäminen, eristäminen ja eristäminen. Oli todella lämmin keli, aurinko paistoi ja lämpötila oli nollassa: silti 10 minuutin maassa makaaminen alkoi hyydyttämään, ja Aki oli tosi horkassa yli tunnin "tajuttomuuden" jälkeen. Kaikki mahdollinen ja mahdoton pitää ottaa käyttöön, jos uhri on liikuntakyvytön: köysiä, takkeja ja avaruuslakanaa alle, lisää takkeja päälle ja oma ruumiinlämpö jakoon. Kemialliset lämppärit kannattaa myös pitää mielessä näiden tilanteiden varalta.

Jos pakkasta on yli -20 astetta, niin tilanne kuin tilanne on todella tappava liikkumattoman uhrin kanssa. Se on vaikea tajuta, kun touhuaa tuolla päivästä toiseen hiki hatussa. Mutta varttitunnin testi hangessa kyllä avaa silmät.

Varsinainen pääshow alkoi aamupäivästä, ja skenaario oli seuraavanlainen:

Liidaaja (Aki) tippuu Ruskealla Virralla ja päätyy tajuttomaksi. Koska liidaaja tippuu melkein topissa, varmistaja (minä) ei pysty laskemaan liidaajaa alas. Siitä eteenpäin hommat tapahtuvat sitten kuten asianomaiset parhaaksi näkevät.

Se miten homma lopulta hoidettiin, ei ole mikään perusratkaisu jokaiseen mahdolliseen liidionnettomuuteen. Kyseessä oli mun valinta, jonka ensisijaisena perusteena oli nopeus - koska se uhrin hyytyminen tapahtuu aivan tajuttoman nopeasti. Mä en ole virallisesti millään muotoa pätevä köysipelastustekniikoita opettamaan - mulla on KTO ja that's it - mutta tietenkin imen tietoa näistä asioista ja niitä mielessäni ja käytännössä harjoittelen, koska mun ja kavereideni henki voi olla niistä kiinni. Mielipiteitä saa ja kuuluukin esittää ao. ratkaisuista.

Klo 12:53 Aki tippui ja jäi räpsyjen jälkeen kiltisti vaakatasoon makaamaan, tajutonta esittäen. Minä aloitin reskuilut. Aki tippui käytännössä pystyllä jäällä, ja koko reitti oli pystyä, joten en irroittautunut systeemistä vaan laskin Akia hieman, lukitsin atc:n ja kiipesin Akin luo. Aki valui samalla minua kohti.

Tämä ratkaisuhan ei sitten toimi släbillä tai hyllyisessä maastossa. Tällöin systeemista irrottautuminen lienee välttämätöntä, jotta systeemin ei tule löysää. Jos uhrilla on luunmurtumia, ne todennäköisesti pahenevat tällä tekniikalla, koska uhri valuu holtittomasti seinää alas. Uhrin hellä laskeminen tai laskeutuminen on jokatapauksessa vaikeaa tekniikalla kuin tekniikalla, jos ei ole paareja käytössä. Tämä on ainakin nopea tapa päästä uhrin luokse, ja puoli tuntia ylimääräistä kylmässä olemista voi olla uhrille liikaa.

Ylöspäin kiivetessä katsoin välillä aina kännykkää kuuluvuuden toivossa. Kun kenttää löytyi (tosin vasta Akin tasolla), soitin hätäpuhelun. Hätäpuhelun soittamisesta laitettiin alhaalla kello käyntiin, mikä tarkoitti sitä että viranomaisapu sai lähteä katsomosta liikkeelle vasta kolmen vartin kuluttua hälytyksestä (= oletettu saapumisaika Posiolta).

Akin luokse päästyäni (klo 12:58) tarkastin hengityksen ja tein Akille rintavaljaat. Tein myös uuden ständin (jonka voi tehdä esim. kiivetessään keräämistään ruuveista), ja ripustin meidät molemmat siihen. Sen jälkeen vedin liidiköydet alas, tein pelastuskasin ja lähdin laskeutumaan Akin kanssa (klo 13:18).

Sivuhuomautuksena: enkä tarkoita nyt sitä, että tämä koskisi välttämättä juuri sinua, arvon lukija. Liidaajan pelastaminen on todella yksinkertaisen kuuloista paperilla. Se ei ole sitä, ei todellakaan. Se ei todennäköisesti onnistu harjoittelematta. Informaatioita näistä asioista on saatavilla. Hanki sitä, ja harjoittele.

Olimme "tasaisella" klo 13:23. Koska jäätä on pitkälle alarinteeseenkin asti, laskeuduin vielä alemmas, alueelle johon oletin pelastajien pystyvän tulemaan ilman jäärautoja. Vedin köydet alas, laitoin ne Akille patjaksi, ja Akin kylkiasentoon niiden päälle. Löysäsin kengännauhat - luin jostain reskukirjasta, että 50% jalkojen amputaatioista olisi voitu välttää yksinkertaisesti kengännauhat avaamalla. Sen jälkeen jäin Akin kanssa odottelemaan pelastajia, koska en saanut Akia enää nätisti liikkumaan alaspäin lumisessa rakassa. Nyt mulla oli lähinnä enää huolena Akin lämpimänä pitäminen - ja kuten tiedetään, läheisyys lämmittää, ja niinhän sitä myös sanotaan että pakkobivit on parasta lääkettä homofobikoille.

Parinkymmenen minutin spoonailun jälkeen pelastuslaitos pääsi meidän luoksemme (klo 13:48), ja siirsimme Akin ahkioon. Laskin ahkiota köydellä samalla kun pelastajat ohjasivat. Kun ahkio oli alhaalla, oli mun hommat tehtynä, ja Aki ajettiin kelkalla hoitoon.

Seuraavaksi oli vuorossa evakuointi Rajavartioston helikopteriin, mutta sinne ei vinssattu "oikeaa" uhria vaan rajan oma työntekijä vakuutuksellisista syistä johtuen. Pojat onnistuivat reskuttamaan n. 50 metrin päästä seinästä, siis siitä alapuolisesta rinteestä.

Koko helikopteriresku tuli vähän niinkuin yllätyksenä, koska alunperin sen ei pitänyt onnistua - tai jos olisi, niin se olisi tehty nukella. Nyt keli oli kuitenkin tarpeeksi tuuleton. Joka kelillä se ei luonnollisestikaan onnistu. Pojat kerkesivät yhden vinssauksen tekemään, ja useampia oli tarkoitus tehdä harjoitusmielessä. Mutta töissä kun olivat, he joutuivat valitettavasti lähtemään kesken kaiken oikealle keikalle.

Päivän tavoitteet olivat (muistaakseni) kiipeilijöiden ensivastekyvyn parantaminen, viranomaisten informointi erilaisista onnettomuusskenaarioista ja lajista ylipäätään sekä Korouoman turvallisuuden edistäminen.

Rovaniemen Vuoristoklubilaisethan saivat jo alkuviikosta EA-koulutusta erikseen, jossa mm. mietimme luovempia ratkaisuja perinteisiin ongelmiin - eli esim. lastoittaminen repulla, kantoside slingeistä, köysillä eristäminen jne. Monen EA-kyvykkyys itseni mukaanlukien kohenikin oleellisesti, vaikka monella olikin SPR:n EA1 tai 2 hoidettuna.

Tärkein tavoite mun mielestä oli tämä viranomaisten infoaminen siitä, mitä siellä voi tapahtua ja varmasti myös tulee tapahtumaan. Se täytyy jokaisen Korolla kiipeävän ymmärtää, että Posion pelastuslaitoksella ei ole samoja edellytyksiä pelastaa kuin vaikka ranskalaisilla Chamonix:ssä - eikä siinä mitään järkeä olisikaan, aina täytyy ajatella tarpeen suhdetta resursseihin. Viranomaiset peräänkuuluttivat nimenomaan kiipeilijöiden omaa ennakointia, ja toivoivat että jokaisella olisi edellytykset kaveriaan auttaa, koska he eivät todennäköisesti pysty putoukselta ketään pelastamaan.

Sitä voisi kuvitella, että kun tällaista harrastetaan, niin otettaisiin huomioon myös sellainen vaihtoehto, että paska osuu joskus tuulettimeen ja mitä silloin tehdään. Silloin ei enää riitä, että alkaa miettimään ja järkeilemään miten homma toimii, vaan mun mielestä suurin osa pitäisi tulla selkäytimestä. Jos se ylipäätään onnistuu harjoittelematta, niin se on auttamatta liian hidasta uhrin kannalta.

Mutta siis, pääsääntöisesti Korolla kiipeilijöiden tulee itse saada uhri maanpinnan tasolle, ennenkuin voivat toivoa ammattiapua.

Kolmas tavoite, eli turvallisuuden edistäminen, muodostui hyvin antoisasta keskustelusta kiipeilijöiden ja viranomaisten kesken. Keskustelusta nyt poikinee ainakin joitakin asioita:

-Putouksille tulee pienet koordinaattikyltit. Ne laitetaan sinne, missä yleensä varmistetaan. Joku (mulla on aika iso epäilys siitä että kuka) käy keväällä tai kesällä ramppaamassa putoukset läpi gps:n kanssa, ja Metsähallitus valmistaa kyltit yhteensopivina alueen muuhun ilmeeseen. Sitten joku käy laittamassa ne paikoilleen (syksy/talvi).

-Safariyrityksiä lähestytään oppaiden toimintaan liittyen. Tällä hetkellähän bussioppaat jäävät yleensä laavulle istumaan, kun paksit lähtee sekoilemaan pitkin kanjonia - ja minne ne menee, no sinne jääputouksen alle tietenkin, koska sieltä näkee ne kiipeilijät parhaiten. Ja niitä voi olla siellä uomassa kolme-neljä bussillista.

-Piippukallion parkkikselle (se perus talviparkkis) saattaa tulla amerikkatyylinen "kiipeä omalla vastuulla" kyltti, tai jotain muuta herättelevää. Tarkoitus on informoida myös muita alueen käyttäjiä, esim. siitä että eivät sinne putouksen alle tule.

-Pelastusahkioita ei ole valitettavasti tulossa, ellei jostain löydy kukkaronnyöriä löysäävää tahoa. Metsähallitus pelkäsi ilkivaltaa, mikä nyt sinänsä ei ole ihme, vastahan se puuliiterikin poltettiin. Mutta me kyllä hoidetaan ne ahkiot paikoilleen, jos joku vaan maksaa.

-Viranomaisia avustavaa toimintaa onnettomuustilanteissa selvitellään ja viedään tarvittaessa eteenpäin.

Vielä joitakin muita huomioita päivästä:

- Pelastuslaitoksella on keskimäärin yksi keikka vuodessa Korouomassa. Edellisellä kerralla oli reisuluu poikki.

- Pelastuslaitoksella kestää saapua Ruskean Virran juurelle (tai laavuille) 45 minuuttia. Tämä aika kannattaa käyttää hyödyksi, esim. tuomalla uhria niin paljon alarinteeseen kuin mahdollista. Muille putouksille aika on sitten tuntikausia enemmän, koska:

- Ruskea virta on ainut putous, jonka juurelle pääsee varmasti moottorikelkalla. Muille putouksille kelkkailu on aina kiinni jäätilanteesta, ja joki ei suinkaan ole aina joka kohdasta kantava. Se tarkoittaa poskettomasti pidempää saapumisaikaa pelastajille.

- Harjoituksesta on lisää asiaa ja kuvia tämän päivän (23.3.2011) Lapin Kansassa.

- Harjoitus oli osa paikallisten kiipeilijöiden ja opiskelijoiden Petrin ja Emen opinnäytetyötä. Kiitos tapahtuman järjestämisestä, loistavasta toteutuksesta ja onnistumisesta kuuluu heille.

Annan ruudut:

Anna onnistui ihan fantsusti vangitsemaan tän Brokeback Mountain -simulaattorin tunnelman ...

18.3.2011

Borkafjäll 2011, osa 2.

Borkalla kerettiin toki tekemään muutakin kuin projektoimaan. Auringossa skinnailun lisäksi leivoimme pullia, kiipesimme, pakitimme, ja jopa toppasimme. Kävimme myös ruotsalaisessa yhteissaunassa, jossa oli vain miehiä, ja joka koetteli joidenkin liberaaliutta enemmän kuin toisten.

Ekana päivänä kiipesimme reitin Stormvarning, M4/WI4 200m. Linja on harjanteen oikeanpuolimmainen jäärantu, josta poikkari ylhäällä vasemmalle.

Harjanteen vasemmalla puolella näkyy myös mun ja Akin viimekeväinen Med Kärlek Från Finland (M6+R) -variaatio Vändpunktiin (M5+). Jäät ylös ja lumikentältä v-muotoja kohti.

Pakitin Samulin kanssa Stormvarning:lta tammikuussa, koska poikkarin kohdilla lunta tuli toistuvalla syötöllä niskaan ja paine kasvoi joka kerralla. Kiivettyäni nyt poikkarin, olin enemmän kuin tyytyväinen silloiseen päätökseen - poikkari oli helppoa kiipeilyä, mutta vaikeasti varmistettavaa ja en saanut pitchille kuin pari hassua piissiä. Jos jompikumpi olisi ollut herkistelemässä poikkarin släbillä kun lumet ylhäältä olisivat taas lauenneet, siitä olisi todennäköisesti tullut lähtö, ja erittäin lennokas sellainen.

Koska olin osan pitcheistä kiivennyt aikaisemmin, tein vaihtarit Akin kanssa. Aki vanhana kettuna yritti pidentää päivää kiipeämällä itsensä umpikujaan, mutta oikein mikään ei voinut estää sitä että tämä päivä meni täsmälleen niinkuin niiden toivoisi aina menevän.

Mulle lyötiin ensimmäistä kertaa elämässäni deadman käteen ja käyttöohjeistus oli: "No tunget sen sinne hankeen". Olin joskus ollut vähän skeptinen, mutta kun sen sinne kunnolla tunki, niin sehän oli ihan mahtava piissi. Paljon parempi kuin moni kalliokama tuollapäin.

Olimme hämmentävästi Borkafjällin topissa ennen iltaa, ja illallispöydässäkin hyvissä ajoin. Ihan yhtä mukavalta ei näyttänyt edellisen illan ruotsalaispartiolla, jotka olivat vielä säkkipimeässä (samalla) reitillä. Poikien teltta oli meidän parkkiksen vieressä, ja kyllä joo, kelasin että hostellissa on kyllä puolensakin.

Kiipesin Rikun ja Annan kanssa myös pari uutta lyhyempää reittiä mäen länsipäähän. Ylläolevasta kuvasta on ehkä hieman vaikea hahmottaa, mutta paikan päällä huomattavasti selkeämpi: ensimmäinen reitti menee isosta sinisestä paannejäästä dihedraalin ylös, ja siitä loivemman maaston kautta liittyy Borkafallettiin (tuo iso jääputous), jota pitkin pääsee hyvin alas. Toinen reitti on edellisestä yksi ränni oikealle, siinä on kanssa jäätä alussa mutta paljon vähemmän. Molemmat reitit ovat Borkafallettiin asti 2 pitchiä, josta voi halutessaan vielä topata helppoa jäätä pitkin (1 pitchi). Vasemmanpuoleinen on helpompi, M4 tai jotain ja oikeanpuoleinen vähän vaikeampi, M5 tai jotain.

Aloittelevana DIY-miehenä korjasin katkenneen lumikengän hostellista löytyneellä leikkuulaudalla sekä vanhoilla jääraudoilla.

Pekkasen perheen mato-ongelma alkaa levitä käsiin.

Niggaz from tha hood.

13.3.2011

Borkafjäll 2011, osa 1.

Kymppiviikon suunnitelmat menivät sään takia jälleen kerran uusiksi, ja vanhat unelmat siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Ja koska mikään ei mene ikinä niinkuin oli suunniteltu, saatiin myös uusia unelmia - ja tässä tapauksessa projekti, joka on vähintään yhtä iso kuin siitä haaveilevien puheet.

Matalapaineet ja paskat kelit jätettiin siis Norjaan matkustavien huoleksi, ja autojen keulat käännettiin kohti pohjolan Skotlantia eli Borkafjälliä. Norjan vuoret pitivät sateet rannikolla, jonka takia saatiin nauttia jostain todella harvinaisesta, eli aurinkolasien käytöstä. Arskat päässä kiipeäminen ei äkkiseltään rimmaa kovin hyvin normaalin Borkafjällin kelin kanssa, ja aloinkin pikkuhiljaa tajuamaan että minkälaisessa säässä niitä talvireittejä oikein pitäisi kiivetä.


Myönnettäköön, mä en ollut aluksi innoissani siitä linjasta. Itseasiassa suhtauduin siihen siten, että se nyt vaan on kokonaisuutena liian vaikea. Se näytti liian isolta - ja tottakai kaikki iso ja vaikea on aina myös vähän pelottavaa. Varsinkin, kun ei tiedä, mitä se sitten oikeasti on - koska sitä ei ole kukaan koskaan kiivennyt.

Tietyt speksit näkee tietenkin jo kiikarilla: se on jyrkkä, lattiasta kattoon. Se on itseasiassa paikoin hänkki. Sen pituuttakin on jossain määrin vaikea arvioida, koska se ei ole suora - ja erittäin jyrkällä alustalla pitchit tuppaa olemaan hämmästyttävästi lyhyempiä kuin loivalla. Yhdestä asiasta saattoi kuitenkin olla varma: se on ihan sairaan siisti linja. Ja koska tiesin jo valmiiksi, että ennakkoluulottomuus ja ylitsevuotava usko omiin kykyihin ovat ainoat todelliset avaimet onnistumiseen vaikeilla reiteillä, ei mua ollut kovin vaikea puhua mukaan.

Potentiaalisesta uudesta reitistä ollaan nyt sen verran innoissaan, että tarkempaa lokaatiota sille et tästä blogista löydä. Saattaapi siitä osa näkyäkkin tässä kuvassa, vaan saattaapi olla ettei näy.

Toisaalta, olin käytännössä varma siitä, että se ei mene. Siinä oli juuri se ongelma. Se oli se aspekti, joka mua eniten ärsytti, ja juuri siksi mä sinne lopulta halusinkin. Halusin, että opin jotain taas - jotain niistä korvien välisistä asioista - ja tiesin, että jos joskus oli aika ja paikka oppia, niin nyt oli taas opettaja ja opetustila paikalla. Koska ... usko siirtää vuoria. Ja olin nähnyt sen ennenkin.

Herätys neljältä, 15 kananmunaa, 3 pakettia pekonia, moottoriöljyn näköiset sumpit, you know it. Sitten Akin herättäminen, lisää kahvia ja parin jännityksestä aiheutuneen vessakeikan jälkeen autoon. Sukset jalkaan, ja hyvin hidasta lähestymistä. Niin hidasta, ettei hiilarivarastot kulu. Pitää pysyä aerobisena. Eikä saa kastua. Paljon kylmää paikallaan olemista tiedossa, ja paljon enemmän roikkuständissä istumista mitä olisin voinut kuvitella. Lähestymisellä kiirehditty aika kostautuu moninkertaisesti reitillä. Gaddit oli luettu, taas kerran.

Kapeiden rännien kiipeämisen pahimpia haasteita lienee kakkosten turvallisuus. Ahtaassa dihedraalissa ständin saaminen turvalliseen paikkaan ei ole helppoa, varsinkin kun ei ole mitään hajua ylläolevasta reitistä - pitääkö se tehdä nyt, vai pitääkö se tehdä viiden metrin kuluttua? Olisiko tässä hyvä paikka, vai kimpoileeko kivet ja jäät kuitenkin tänne alle? Valintoja helpotti kuitenkin se, että mitään roikkuständiä mukavampaa ei ollut alun jään jälkeen näkyvissä - eikä tullut.

Borkafjällin huonoja puolia on myös se, että se ei ole mitään maailman solideinta graniittia. Itseasiassa koko mäki muistuttaa pystyyn jäätynyttä paskakasaa. Kiviä irtoaa, ja pitonin lyöminen tarkoittaa aika usein sitä, että halkeama vain kasvaa. Reittimme, tai siis se osa siitä minkä kiipesimme, oli kuitenkin monessa mielessä poikkeus. Kuumottavia irtokiviä oli, tottakai, ja osa meni alakertaankin, mutta varsin hyvää kalliogearia sai, ainakin jossain määrin tarpeellisen määrän. Akin alemmalla pitchillä oli jopa ihan kohtuu hyvää laybackkia, käsin siis eikä hakuilla.

Setämiehet tunnistaa siitä, että ne ei malta olla tekemättä dropkneetä vaikka lääkäri määrää.

Aki lähestyy Damokleen miekkaa. Ravilan kanssa yritin pitchi alempana mahtua mikroaaltouunin kokoisen katon alle, joka tarjosi jotain suojaa. Tai siis mulla mahtui pää sen alle.

Päivän kuluessa ja lonkkien kipeytyessä alkoi kuitenkin tulemaan tosiasiat esiin. Me ei ständitetty optimaalisissa paikoissa, ja eteneminen oli hidasta. No siis tottakai se oli hidasta, se oli vaikeeta ja koko reitistä ei luonnollisestikaan ollut olemassa mitään betaa. Vaikka "epäonnistuminen" alkoi olemaan varmaa, ei tunnelma siitä hirveästi kärsinyt. Me oltiin jossain, missä kukaan muu ei ikinä ollut ollut, ja me oltiin saatu aikaiseksi jotain. Me saatiin häivähdys siitä, kuinka hyvä reitti se on - sitten kun me sen kiipeämme. Mutta ei valitettavasti tällä kertaa.

Nyt me kuitenkin tiedettiin, että sen pystyy kiipeämään siihen asti, mihin me se kiivettiin. Se on valtavasti enemmän kuin se, että kämpillä päätät, että se ei mene. Ensi kerralla tiedetään paljon enemmän, ja taktiikat on parempia. Meneekö se joskus? No tietenkin menee. Se on ainut asenne, millä se voi mennä.

Onko päällä perseestä työntäminen A1:stä?