20.2.2011

Darkside

Istun lattialla ja teroitan keskittyneenä jo aivan tarpeeksi teräviä hakkuja.

Esittelen ylpeänä teroitusjälkeäni sohvalla istuvalle hahmolle. Havaitsen, että häntä ei kiinnosta asia läheskään yhtä paljon kuin minua. Hetken harkinnan jälkeen ymmärrän sen, ja toivon että ensi viikolla on helpompaa.

Kiipeily tekee arjesta joskus vaikeaa. Normaaleihin asioihin keskittyminen tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä, ja seinien tuijottaminen lisääntyy. Tai no ei se ole kiipeily itsessään, vaan jotkut reitit. Reitit, joita ei pääse pakoon ennenkuin ne kiipeää. Ne on liian kutsuvia - osaksi kiipeilyn laadun vuoksi, osin reitin asettaman haasteen vuoksi. Jos kyvykkyydestään ei ole varma, reitti jää taatusti enemmän mielen päälle kuin sellainen, jonka tietää varmasti pystyvänsä kiipeämään.

Se peckeri. Saanko mä sen sisään liidissä? Mitä sitten tapahtuu, jos en saa? Entä jos mä tiputan sen? Ei mulla ole toista. Sekin on sitäpaitsi jo aika vanha. Niin ja teräskin murtuu, se on nähty ennenkin. Sitä on jo ohennettu viilalla ja moukaroitu suoraksi. Se on ihan ruosteessa. Vaijeri on hapsuilla. Eihän sille vaijerille edes luvata enempää kuin 2Kn - mun on siis pakko pystyä klippaamaan suoraan Peckerin reikään. Mutta siihen ei aina mahdu, jos se on kulmassa. F*kk. Miksen kelannut tätä aiemmin?

Mietin itseäni makaamassa hangessa tonttipannujen jälkeen, ja mietin mitä mun päässä silloin liikkuisi. Joku sen jo sanoi, ja hyvin sanoikin: ...It's a fine line between a bad ass and dumb ass.

No ihan sama, koska mä pystyn kiipeämään sen. Helvetti, mä uhosin jo että jos kukaan ei lähde varmistamaan, niin mä kiipeän sen silti. Mä meen kyllä aika hapoille kruksissa ylärilläkin, mutta mä pärjään sen kanssa, jos en unohda jotain oleellista jalkamuuvia, tai kunhan mun kädet ei jäädy...

Niin, dorka. Siellä on ennusteen mukaan 30 astetta pakkasta. Ei, ei oo järkeä. Ei vähääkään järkeä. Mun pakkasraja oli joskus -15. Hahaha! Naurettavaa. En oo ikinä noudattanut sitä. Ei sellaisilla rajoilla pysty yksinkertaisesti kiipeämään niin paljon kuin mä haluan. Mutta jos mä haluan kiivetä sen, niin mulla on valitettavasti enää yksi potentiaalinen päivä jäljellä. Seuraava viikonloppu on kisaviikonloppu, ja sitten menee 2 viikonloppua reissussa, ja sen jälkeen sitä ei enää ole, koska se on eteläfeissillä ja yksi plussa-asteinen päivä tuhoaa sen. Se on synkkää, se on ihan hirveetä, mutta jos mä aion tän kiivetä, niin mun täytyy kiivetä se semmosessa kelissä missä en halua edes viedä roskia ulos. Mä vihaan tätä touhua joskus.

Mutta eikö tää just oo sitä mitä kiipeily parhaimmillaan on? Mietit ja harkitset sitä, että pystytkö siihen, ja lopulta puristat sen tahdon itsestäsi ulos, ja teet sen huonoimmassa mahdollisessa kelissä, koska tajuat pystyväsi siihen. Ainakin se antaa kontrastia arkielämään: Onko kahvi loppu? No huh. Tuleeko Kelalta taas selvityspyyntö opintojen edistymisestä? Hah.

En mä tiedä, että miksi kontrasti on hyvä juttu, mutta mä kuvittelen itseriittoisesti ymmärtäväni koko ympäröivän maailman keskimääräistä paremmin, koska mulla muka on sitä kontrastia enemmän kuin alakerran Pertillä - Pertti kun ei nimittäin harrasta jääkiipeilyä tai mitään muutakaan extremeä. Siis mä luulen niin, asiasta mitään tietämättä - ja tällaiset dorkat ajatukset saa mut joskus vielä enemmän vihaamaan tätä hommaa. Mä nimittäin aina luulin että kiipeily olisi muokannut mua liberaalimmaksi.

Mutta mä tiedän, että viha laantuu, ja ajatustoiminta muuttuu taas suvaitsevaisemmaksi - kun mä vaan kiipeäisin sen.

Eli mussutukset sikseen. Do it. Intohimo, pelko ja itsekeskeisyys, isketään tehosekoitin päälle ja aloitetaan henkinen valmistautuminen liidiin. Laitetaan Panteraa soimaan kauppareissunkin ajaksi, joo, sillä ne on menny ennenkin, ja vähän vielä aggroa kehiin niin hyvä tulee. Kunhan mä saan ruoskittua itseni liikkeelle, niin sen jälkeen ei ole enää hätää. Koska ainut tie pois on yläkautta, niin mun on toisinsanoen pakko kiivetä se. Jos eka kruksi menee, menee loputkin, koska pääsen ekan jälkeen lepäämään ja sen jälkeen olen lämmin vaikka olisi sata astetta pakkasta. Onhan se yläosa herkkä, mutta face-the-facts: en tippunut kertaakaan ylärillä tylsillä hakuilla, joten marginaalia on enemmän kuin tarpeeksi. Sitäpaitsi siellä ylhäällä geari paranee merkittävästi. Mutta se alaosa, dammit, hänkkiä heti ekasta metristä, ja kaikki muuvit on jäällä, joka on kuitenkin näillä keleillä vähän semmoinen ... hmm ... yllätyksiä tarjoileva materiaali. No, mä en lyö kertaakaan koko liidissä niin se saa tarkoittaa sitä, että se kestää. Se on todennäköistä, että se kestää. Miksi mä upotan epäilykseni aina tilastotietoihin, joita ei ole olemassa? Kiipeily taitaa olla parasta itsensä kusettamista mitä löytyy.

There is a part of me that's always sixteen
I've found the secret of eternal youth

Some get high on life or money
But there's an escape
Drop out the race

To walk through world by one's self
You can't be protected
Your trust is in whisky, weed and Black Sabbath
It's goddamn electric

Don't waste your time, embrace it
And then you will know yourself
The change in you is goddamn electric

Don't fake your life, inhale it
And then you'll know yourself.

Pantera: Goddamn Electric. Ruudut (c) MiraN.

Naurettavuuden uhalla en voinut olla laittamatta lyriikoita kehiin. Naurettavaahan kiipeilykin monesti on - aikuiset ihmiset repii hiuksia päästään jonkun jäälirun takia (kuulemma joskus myös joidenkin lohkareiden takia).

Positiiviseen ajatteluun sokeasti luottaen kirjoitin ylläolevan tekstin ennen tän linjan kiipeämistä, koska olin päättänyt että mä kiipeän sen, tapahtui mitä tahansa. Ilokseni pääsin sitä nyt sitten myös käyttämään, kun kiipesin "Darksiden" - 10 astetta lauhemmassa kelissä kuin mitä piti olla! Se kiinnitti mun huomion toissa viikonloppuna, ja sen jälkeen en tahtonut saada siltä unta, headpointista haaveillen. Darkside on noin M7 tasoista kiipeilyä, mutta kulkee käytännössä kokonaan jäällä, hyvin ohuilla placementeilla. Olin gearista aluksi sitä mieltä, että se olisi R:n arvoinen, mutta liidin jälkeen sain hieman lisää luottamusta kamaan ja totesin sen kohtuulliseksi. Mutta sekin tarkoittaa siis sitä, että osaa suhtautua peckereihin, pieniin C3:iin ja 9 cm:n ruuveihin hyvä gearina - ja siinä joutuu tekemään kampusmuuveja peckeri-C3 -klusterin päällä, joka estää dekkaamisen. No ei siitä dekkaamisesta varmaan kuolis, mutta kuten täälläpäin sanotaan: voip jäädä kitumhan.

16.2.2011

Mixdead action

Mun "Rollo Roadsideen" avaama Lucky Luke (M8-) sai odottaa melkein neljä vuotta toistoa, ennenkuin Samppa saatiin kuvioihin sendailemaan. Aamulla oli mittarissa -28 astetta, mutta sehän ei meitä haittaa ...

10.2.2011

Korouoman P-harjoituksesta

Louhon ja Emen toimeliaisuuden myötä Korolla tapahtuu maaliskuussa jotain mikä olisi ollut hyvä tapahtua jo ajat sitten - pelastusharjoitus yhteistyössä kiipeilijöiden, rajavartioston, pelastuslaitoksen sekä Metsähallituksen kanssa. Erinäisten tahojen toimesta siellä on toki harjoiteltu yhtä sun toista aiemminkin, mutta tämä lienee ensimmäinen kerta kun kaikki sidosryhmät saadaan saman pöydän ääreen. Todella hienoa on myös se, että paikalle saadaan rajavartioston helikopteri, jolla evakuoimista jätkät toivottavasti pääsevät treenaamaan. Harjoituksen hyödyllisintä antia on varmastikin mahdollisten pelastusskenaarioiden läpikäynti ja tiedon lisääminen kiipeilijöillä sekä pelastajilla.

Moni varmaan olettaa, että jos paska osuu tosi pahasti tuulettimeen, niin hätänumeroon soittamalla asiat ratkeaa. Näin ei todellakaan ole. Juttelin jokin aika sitten kahden rajavartioston hekopilotin kanssa, siitä mitä voi tapahtua, ja siitä, mitä he voivat asialle tehdä. Ei ole meinaan paljoa. Tiedoksi kaikille, että Korouomasta ei pysty vinssaamaan ketään pois. Rajan kopteri ja henkilökunta ei siihen kykene. Kopteri ei ole tarpeeksi stabiili pintapelastajan laskemiseen putoukselle tai tiheään metikköön, ja putoukselle reskuttajaa olisi täysin turha laskeakaan, koska rajan pelastajilla ei ole mitään edellytyksiä esim. kiinnittäytyä putoukseen. Toista lentävää pelastusyksikköä ei ole. Kiipeilijät ovat hyvin pitkälti oman onnensa nojassa kunnes pääsevät tasaiselle maalle. Muistakaa se, ja valmistautukaa siihen.

Mietitäänpä vaikka seuraavanlaista skenaariota: Kiipeät partnerisi kanssa kahdestaan. Olette ainoat ihmiset koko uomassa, kuten lähes aina paitsi itsenäisyyspäivänä ja vastaavina. Liidaaja tippuu Ruskean Virran yläosassa, ja köyttä oli ulkona 50 metriä. Liidaajaa loukkaantuu vakavasti, eikä pysty itsenäiseen toimintaan. Mitä teet? Alas sitä ei enää lasketa. Normaaliolosuhteet on -20 astetta pakkasta, missä verta vuotava ihminen hyytyy aika helvetin äkkiä, joten aikaa on rajallisesti.

- Ainahan apua kannattaa soittaa. Mutta sen tehdessäsi, ota huomioon, että vaikka sinulla olisi kenttää, ei ole olemassa tahoa, joka teitä pystyisi liiemmin auttamaan. Kopteri ei pysty liidaajaa reskuttamaan. Posion pelastuslaitos varmastikin tulee paikalle, mutta älä oleta, että he tai VPK voisivat tehdä tilanteelle yhtään mitään. Olet edelleen yksin, katsojia vain on enemmän.

- Sinun tulee siis pystyä pelastamaan liidaajasi maan pinnan tasolle, ennenkuin voit olettaa, että viranomaisavusta on jotain hyötyä. Osaatko tehdä sen?

En pidä edellä olevan kaltaista tapahtumaa mitenkään epätodennäköisenä, ennemminkin pelkään että milloin se tapahtuu. Pari muuta asiaa jotka olisi hyvä pitää mielessä Korolla:

- Puhelimessa ei ole pääsääntöisesti kenttää. Avun soittamiseksi sinun tulee päästä uoman reunalle. Siihen voi mennä todella pitkä aika, jos lunta on paljon etkä pysty esim. kiipeämään, vaan joudut tetsaamaan vastapuolen mäkeä.

- Tiedätkö oikeasti missä olet? Moni tietää varmasti olevansa vaikka Ruskealla, Mammutilla, Jaskalla, Revontulella, Jäämorsiamella tai Sinisellä, mutta älä luule että hätäkeskuspäivystäjä niitä niillä nimillä tuntee. GSM:n paikantamiseen en lähtisi luottamaan, koska olet korkeintaan yhden linkkimaston kuuluvuusalueella, ja paikantamiseen tarvitaan käsittääkseni kolme.

- Teorian tasolla kaikilla yli 30 metrisillä reiteillä voi joutua tarvitsemaan multipitch-pelastustaitoja. Onko niitä?

Kaikenlaiset ideat ja ajatukset pelastusharjoituksen suhteen otetaan lämmöllä vastaan, tänne tai RVK:n foorumille.

Kaija Koo @ Pyhä Winter Unplugged 2011.

Se minullekkin on salaisuus miksi ja minne meen
unohda siis kaikki lähtemiseen liittyvät kliseet
minä menen kun en menemättä olla voi
kun meren kohina korvissa soi
en kotiinpaluun riemua tuntea saa ellen saata itseäni nyt matkaan

mun mentävä on (mentävä on)
tahdon keskelle suuren kuulijajoukon
mentävä on (mentävä on)
yksin laelle vuoren huipun oudon
mentävä on (mentävä on)
silloin mentävä on (mentävä on)
kun mentävä on

(c) Kaija Koo, Mentävä On.

1.2.2011

Boys spray, women send

Kuten tulikin jo mainittua aiemmin, kämppiksellä oli työn alla tämmöinen kätsänäppärä kutosen linja. Lauantaina suklaa siivitti neidin solidiin sendaukseen, ja Markkinavoimat sai mun kirjanpidon mukaan toisen naisnousunsa Ullan jälkeen.


Kyseessä on vajaa 30 metrinen linja, joka nousee ensin kivan kalliodihedraalin ja siirtyy sitten herkän poikkarin kautta varsinaiselle pilarille, jota pitkin huukkaillaan sitten ylös tukevammille jäille. Pilari on perimätiedon mukaan joskus yltänyt maahankin asti, mutta mä en ole kuudessa vuodessa nähnyt sitä ikinä poikkaria alempana. Ensinousu on vuodelta kuokka ja vastuullisetkin ovat jo eläköityneet, itse kiipesin linjan back in the day ekalla kaudella.

Mulla alkoi jo jokunen talvi sitten häiritsemään tapa, jolla reitti on totuttu kiipeämään ja ennenkaikkea miten olin sen itse kiivennyt - pinkpointtina, siis kamat preplacementtina. Syynä siihen lienee ennenkaikkea se, että kolme metriä poikkarin yläpuolella on pultti, jonka historiaa ei oikein kukaan tiedä. Pulttia on kuitenkin iät ja ajat käytetty alapuolisen poikkarin varmistamiseen siten, että siitä on roikotettu kolmemetristä slingiä tai cordelettea, jonka on voinut turvallisesti klipata dihedraalista ennen herkälle poikkarille siirtymistä.

Kaikki nousut, joista mä oon tietoinen, onkin tehty siten että kaikki geari on laitettu rappelista seinään. Eli pre-placementtinä ruuvit, alun kiilat ja poikkarin turvaavan pultin klippaaminen. Linjassa oli aiemmin myös pitoni, jonka Riku repi paljain käsin irti jokunen vuosi sitten - jossain määrin hämmentävää, koska ainakin minä olin pannuttanut siihen.

Ilman minkäänlaista tavoitetta olla elitistinen etiikkaurpo, oon kuitenkin sitä mieltä että kaikki linjat tulisi kiivetä parhaalla mahdollisella tyylillä. Tarkoitan sitä, että mä tajusin, että mä pystyn kiipeämään sen 'puhtaammin' kuin aiemmin ja jättää preplacementit ja pultin käytön kokonaan pois - joten mun täytyi kiivetä se siten.

Tänä vuonna sille suunnalle tuli onneksi nyt tehtyä pari reissua ja löysin pari uutta camuvarmistusta, joiden turvin tiesin että se menee, ja vähän jäykempi tyyppi vaikka onsaittaa jos sikseen tulee. Joten heti Miran sporttisendauksen perään kiipesin sen laittaen kaiken kaman lennosta - ilman tarkoitusta vähentää sporttilähetysten arvostusta. Ero oli aika iso siihen, miten sen kiipesin silloin joskus - varsinkin herkän poikkarin kanssa joutuu ottamaan jonkinlaisten naamapannujen riskin takaisin dihedraalin pohjalle ja ruuvaaminen yli ysikymppisellä jäällä on aina vähän vaikeeta. Ennenkaikkea se hidastaa ylöspäin menemistä. Olemassa olevan pultin skippaaminen olisi mun mielestä typerää, jos sen voisi klipata liidistä, mutta kun ei voi, ja style matters.... Ja staili on sitten tietenkin, täysin mielipidekysymys.

Girl power!!