26.1.2011

Stormvarning

Google translatorin käännös toposta kertoi seuraavaa: "Reitti on ei liian kova, vaan vaikeaa näyttöä kiipeilyä jäällä, lumella, rock ja joitakin tervetuloa sammalta". Kuulosti helvetin hyvältä, ja sanakirjan kanssa sain tulkittua vielä sen verran että kyseessä on helposti kiivettävää, mutta vaikeasti varmistettavaa kiipeilyä. Ensinousijoilla meni 7 pitchiä, vaikeuden ollessa M4 tai M5 lähteestä riippuen. Samapa tuo, mennään tsekkaa.

Olin kiivennyt ensimmäiset viisi metriä, ja olin laittamassa ekaa piissiä sisään. Kuulin Samulin kiroilun alhaalta, katsoin alas, ja sitten katsoin sinne minne Samulikin katsoi. 20 metriä meistä vasemmalle tuli lumet alas. Kiroilin, taas sama juttu, miksi mä en ikinä onnistu olemaan missään kun olisi turvallista. Täysin sama tilanne kuin vuodenvaihteessa Lyngseidetissä... Eka piissi ja pakit. Ei oo todellista. Mutta kuuluu asiaan. Kiipesin alas nopeasti, ja painuimme alarinteeseen.

Parinsadan metrin päässä pidimme juomatauon ja punnitsimme vaihtoehtoja. Borkafjällin oikeassa laidassa on 150 metrinen WI5:n jääputous, mutta alun kruksin jälkeen se ei näyttänyt enää mielenkiintoiselta. Huomenna olisi plussakeli, ja jääputous olisi siten ainut turvallinen vaihto. Sitä korttia ei siis kannattanut käyttää tänään. Sitäpaitsi jäätä on himassakin. Sitäpaitsi, ehkäpä lumet eivät tipahtaneetkaan topista, vaan kertyivät feissiin tuulen takia, josta ne sitten romahtivat kun olivat aikansa siihen kertyneet. Ja itseasiassa, se oli vielä aika kuivaa ja kevyttä lunta. Niin, ja Samulin Nalgenekin jäi reitin juurelle.

Viikon sairastelun jälkeen kone lähti vähän hitaasti käyntiin, mutta kiipeily oli yhtäkaikki todella siistiä. Se oli vaikeaa varmistaa, mutta koko ajan kivaa - ohutta, mutta tukevaa. Lyhimmät bläkkärit tieoffina ja väkivallalla asennetut kiilat oli 'name of the game'. Pohkeet ja tasapaino oli alun aakkoset, ja pelko perseessä siitä, että jos ylhäältä tärähtää samanlainen lasti kuin aamulla niin mä lähen tästä niinku eno veneestä. Mulla oli kuitenkin jonkinlainen sääikkuna, ja vaikka en ollutkaan tarpeeksi nopea itseäni tyydyttääkseni niin olin kuitenkin ns. tarpeeksi nopea... Niin siis nyt en puhu mistään kinky-hommista.

Samuli jäällä.

Meikä alakerrassa.

Karkeasti arvioiden puolivälissä mäkeä miehet eivät olleet enää kovin vitsikkäällä tuulella. Edessä oli pitchin pituinen poikkari, ja sen jälkeen loivempaa kiipeilyä. Ongelma oli siinä, että ne lumet tuli kuin tulikin niskaan sieltä jostain lipan takaa, eikä feissiltä, ja niitä tuli nyt aika tiheään tahtiin. Ensin ne meni vasemmalta ohi, sitten oikealta, ja sitten ne tuli meidän ränniin. Sama toistui useasti, se toistui tarpeeksi useasti, ja lopulta tuntui että tauot kesti alle 10 minuuttia. Lumen määrä ja voima oli jo sitä luokkaa, että aina lastin osuessa puristin ständistä kiinni ihan tosissaan, ja mietin että mitä jos sieltä kohta lohkeaa muutakin kuin tuorein lumi. En myöskään hirveästi halunnut kelata, että mitä tapahtuu jos on tekemässä sitä poikkaria siinä loivalla hyllyllä, kun lasti taas tulee - poikkari kun näytti vielä siltä, että se olisi järkevämpi vetää vauhdilla kuin ylivarmistaen.

Aika isolla kiireellä alkoi ablakovin tuusaus, ja kiiressä se sohittiin ohikin kaksi kertaa. "Jalla, jalla" oli alasmenon mantra, ja jatkuvasti isommalta tuntuva lasti tärähti ainakin pari kertaa vielä meidän niskaan. Samulilla oli myös ilo olla rappeloimassa single-ablakovista ja ottaa samalla myllytys vastaan.

Alhaalla ei harmittanut paljoa, olin itseasiassa ihan iloinen. Kiivettiinhän me ilmeisesti kuitenkin vaikeimmat pitchit ja ne oli hyviä - mutta toppi olisi tietenkin toppi. Kiipeily oli ollut helppoa siihen asti ja se olisi ollut varmaan aika iisisti lopetettavissa... Mutta ei kuitenkaan tällä kertaa.

Seuraavana aamuna satoi vettä ja tuuli katkaisi kaaren Samulin teltasta. Lämpimästä kelistä huolimatta lähdimme tetsaamaan mäkeä kohti, tarkoituksena kiivetä oikean laidan WI5. Pysähdyimme metsänrajaan kun olin kuulevani tuulen seasta kolinaa. Kolinaa seurasi kiven ja jään sekainen jyrinä.

Käännyimme 180 astetta ja painuimme lähimmän roadside-putouksen kautta kotiin.

19.1.2011

Arkistojen kätköistä 2.

Taas sairaana, ja jo toinen flunssa tälle talvelle. Onneksi Dane bloggaa siihen tahtiin että saan kipeänäkin ajan kulumaan. Miehellä on nelisenkymmentä vuotta jääkiipeilykokemusta, joten kyllähän siitä riittää juttu jos toinenkin kerrottavaksi. Ylitsevuotavan kamahomostelun lisäksi välillä ruutuun tulevat kellastuneet valokuvat antavat hyvää pohjaa oman angstin rakentamiselle, kun miettii sitä mitä sen ajan karjut olisivat pystyneet tämän ajan vehkeillä tekemään.

No, mulla ei kellastuneita valokuvia ole ja huonoimmillaan jäägeari on ollut sitä, että oon käyttänyt griprestien sijaan liissejä. Silti vanhan kovalevyn syövereistä löytyi ihan aidolle filmille kuvattuja ruutuja Skibotnista, joissa oli ihan nostalginen fiilis, vaikkei siitä nyt ole edes kovin montaa vuotta.

En tiedä lisääkö toi skannerin rantu oikeassa laidassa nostalgisuutta, mutta mesta oli ihan loistava. En nyt vaan millään muista että kumpaan suuntaan tämä oli vaikka Lokosesta, mutta Skibotndalenissa jokatapauksessa. Parina viime vuonna tää onkin tainnut olla ihan kuiva. Kuvassa Esko sendaa. Samalla reissulla Ravila palellutti varpaansa.

Juhan. Tämäkin rantu näkyy edellisessä kuvassa. Loistava linja, 3 pitchiä monipuolista jäätä thinistä pilariin ja mä olin ainakin ihan liekeissä. Ei vaan tainnu mennä ekalla yrkällä, koska päivästä oli suurin osa onnistuttu käyttämään lähestymiseen. Välipäivän jälkeen palasimme ja olimme enemmän "approach-wise". Ekalla kerralla logiikkaan kuului mm. kiivetä pitchi nelosta koska se on nopeampaa kuin lumikenkäily. Suorin tie on ... lyhin tie? Not.

Jossain vikan pitchin vaiheilla Juhan lanseerasi miehekkään sanonnan "p*llusaatana" kun Luckyn jäätynyt biineri ei tahtonut kohmeisilla käsillä aueta.

Jaa nyt kyllä siirryttiin digiaikaan ja Lyngseidetiin. Sitä mä vaan en tajua, että mitä mulla tuolla repussa on, koska untsikkaa siellä ei ainakaan ole. Tyylitajukin on selvästi parantunut; metsänvihreet gaitorsit ei mee enää ikinä jalkaan. (c) Akipaki.

Tämä Jessen (c) post-production ruutu lienee jostain Lyngseidetin suunnalta kanssa. Aloin tällä reissulla vasta pääsemään norjalaisten lähestymisien makuun. Oon melko varma, että tänne möngittiin kainalosyvässä hangessa tuntikausia, semmosessa kunnon makkaratikku-tunturikoivumetässä missä meinaa järki lähteä. Se oli perseestä, ja niinhän kunnon lähestymisen kuuluukin olla. Alle kahden tunnin lähestymiset on roadsidea.

Sotkamon reissua 2006. Kiva kuva siitä, että näkyy Suentassu kokonaisuudessaan. Tosin näyttää aika loivalta. Tai ehkä aika on kullannut muistot. En tiedä oonko kiipeilyllisesti kehittynyt, mutta kledjut on ainakin freesimmät nykyään. (c) Aki Hämäläinen

Markkinavoimat, M6. Kaudella 04/05 kukaan ei vielä ollut valistanut mua mustien vaatteiden huonoista puolista valokuvia ajatellen. Tällä hetkellä mulla on ilo seurata kämppiksen työstämistä kyseisellä reitillä. Go girl! (c) Musti

Lokonen. Se eka kerta, joka päättyi siihen kun kypäräpäiselle herralle kuvan punctumissa tuli nälkä. Mukana rännittämässä Juhan ja Ulla.

No mitäs vielä, tämähän on aivan tuore ruutu. Sitäpaitsi myös linja on tuore ja jopa mieskin on tuore. Tuore rollolainen siis. Kuvassa Samppa kakkostelee Bingo Bangoa, M-whocares.

Arkistojen kätköistä osa 1 löytyy tästä.

8.1.2011

Roadside

En ole mitenkään erityisemmin diggaillut viime aikoina lumivyöryvaarasta, ja omasta mielestäni ihan syystä. Sitä typerämmäksi tunsin itseni vuoden ensimmäisenä päivänä, kun katselin paskat housussa viereisessä rännissä jylisevää vyöryä. Se ei ollut mikään pieni laatta joka hieman heiluttaa puita, vaan enemmänkin mallia Megablast tai helvetin iso tavarajuna - kuitenkin semmoinen, että jo pelkästä äänestä tajusi, että se on aivan sama oletko ständissä kiinni jos olet samassa rännissä.

Pohjois-Norjassa oli vyöryvaroitukset nelosella. Tromssassa oli ulkoilualueella 200 metriä leveä vyöry asutuksen välittömässä läheisyydessä. Lunta tuli kokoajan ja hasardilta tuntui jokapaikassa. Miksi me sitten oltiin siellä, missä me missattiin ylhäältä itsekseen lauennut laviini parilla sadalla metrillä?

Kun suomalaisella turistilla on viikko aikaa vetää, niin sitten vedetään kanssa. Aivan sama mikä keli, ei tässä ole aikaa odottaa. Jokapäivä on lähetyspäivä. Kohta ollaan taas kotona, kiroillaan töitä ja haaveillaan Norjan reissuista. Lunta tulee, joo, mutta eipä se jääkiipeily nyt muutenkaan hirveän turvallista ole. Sitäpaitsi muutkin menee. Ja hei, eikös se ole niin että jos on tarpeeksi jyrkkä putous niin vyöryt vaan heilahtaa yli?

No mehän periaatteessa oltiin turvallisella törmällä. Meillä oli maastokartta, ja meidän yläpuolella ei pitänyt olla lunta kovin paljoa. Kovin paljoa. Norja on nimittäin mittakaavavirheiden luvattu maa. Eihän sitä mäkeä siellä paljon ollut, kun vertasi ympärillä oleviin törmiin joissa saattoi olla 500+ vertikaalimetriä lumikenttää putouksen päällä. Mutta oli sitä siellä sen verran, että siitä pystyi itsekseen irtoamaan parisataa metriä leveä laatta. Pituutta oli vaikea arvioida perspektiivistä johtuen. Ylipäätänsä perspektiivit aiheuttavat sen, että tieltä tai alhaalta käsin on täysin mahdotonta sanoa mäkien todellisesta muodosta mitään.

Loppureissun kiipesimmekin sitten pelkästään roadside:a, eli mitä tahansa tien välittömässä läheisyydessä ja jonka päällä ei ollut mitään. Skibotnin puolella vuonoa on paljon tällaisia mahdollisuuksia, mm. Larsbergtunnelin pohjoispuolella oleva "mökkimesta" (näkyy tielle, lomamökkien yläpuolella, 10min approachi), ns. DWS-mesta (tunnelin eteläsuulla) sekä neljä lähekkäistä, samansuuntaista kalliota joista eteläisimmän parkkis on N69.48904 E20.33825. Kalliot ovat parinsadan metrin etäisyydellä toisistaan ja näkyvät tielle, lähestymiset 5-15 minuuttia. Ainakin eteläisimmässä ja pohjoisimmassa on linjoja kolmeenkymmeneen metriin asti ja vaikeutta helposta horroriin. Leveyttä kallioilla on useampi sata metriä, ja verhoa roikkuu vähän joka kohdasta. Ja hei, mikäli budjetti ei riitä kaupan maastokarttoihin niin tästäkin voi olla apua.

Päivän arpajaisten voittajat. Vyöry ohjautui keskellä olevien putousten oikealle puolelle, metsikön kautta alas. Edellisenä päivänä kiipeämämme ränni näytti paljon todennäköisemmältä reitiltä, mihin lumi olisi voinut ajautua. Lumi noudattaa usein samoja reittejä kuin vesikin, toim. huom.

Taustalla keskellä näkyy edellisen kuvan törmä. Hieman eri kuvakulma, hieman eri todellisuus.

Pohjoisin neljästä edellämainitusta roadsidesta.

Ville ja Saku. Tää on niin lyhyt putous ettei me mitään takkia tarvita.

Suttura kakkostelee mökkimestalla.

Rikun taikajuoma toimi niin digestiivinä kuin aperitiivinäkin.

Uudenvuodenaatto, nukkumaanmenoaika oli puoli yhdeltätoista.

Sitten kävi näin.